Ensinnäkin: Kuolleet lehdet on siitä hyvä elokuva, että se mahtuu puoleentoista tuntiin. Se riittää tarinan kertomiseen. Se on ihmisen mitta, mitä todistaa sekin, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Niillähän olisi aikanaan ollut valta päättää siitä, mitä halusivat, ja ne valitsivat mielestään sopivan pituisen ajan.
Toiseksi: on hienoa nähdä elokuva, jossa on oikeita duunareita. Kuvataan ravintolan tiskureita, tehdastyöläisiä, rakennusmiehiä ja nollatuntisopimuksella työtä tekeviä kaupan myyjiä, joiden suurinta juhlaa on pieni pullo kuohuviiniä. Kaupankassoista ei ole puhuttu sen jälkeen, kun pilkattiin pääministeriä siitä, että hän oli joskus nuorempana tehnyt sitä työtä.
Kolmanneksi: Aki Kaurismäki onnistuu luomaan oman maailmansa. Valkokangasta katsoo silläkin silmällä, mikä on lavastuksen sanoma: tuollainen radio, sähköhella ja puhelin. Tarkoin harkittu musiikki kuljettaa tarinaa. Muuten maisemat muistuttavat jostain Kaurismäen nuoruusvuosista, mutta radiosta kuuluvat Ukraina-uutiset tuovat elokuvan tähän päivään. Olen varma, että tästä elokuvasta tulen muistamaan myös ne uutiset. Ehkä juuri ne paljastavat sodan mielettömyyden paremmin kuin mikään muu, mikä tästä sodasta on sanottu.
Jussi Vatanen ja Alma Pöysti olivat hyviä. Ei ole heidän vikansa, että minulla oli Pellonpäätä ikävä ja hieman myös Kati Outista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti