Jalkakäytävällä oli jotain vetistä ja tahmeaa, joka toi mieleen klassisen adventtisohjon. Radiokin muistutti kirkkovuoden vaihtumisesta, kun partiolaiset mainostivat adventtikalenteriaan.
Oikaisin Aleksanterin kirkkopuiston läpi. Siellä mutkitteli pitkä jono, jolle tuuheat puut tarjosivat näkösuojaa. Minä olen niitä onnellisia, joiden ei tarvitse liittyä leipäjonoon. Sain mennä ohituskaistaa ja miettiä näiden ihmisten tarinaa, joista näin vain selät. Valkoihoisia tuntuivat olevan. Kielistä kuulin suomea ja ukrainaa.
Jäin miettimään kuulemaani lausahdusta: "Riittääköhän meille? Kerran olin se ensimmäinen, jolle ei enää ollut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti