Useimmat ihmiset löytävät musiikilliset suosikkinsa alle kahdeksantoista iässä. Tämä pätee myös minuun. Silloin löysin esimerkiksi Neil Youngin, jota olen kuunnellut enemmän kuin ketään muuta muusikkoa. Hieman päälle kahdenkymmenen iässä minuun osui Tuomari Nurmio. Virolainen Arvo Pärt on kovin toista lajia, ja häneen törmäsin vasta vuonna 1991.
Mitä pitemmälle elämä on edennyt, sitä harvemmin tulee uusia kiinnostuksen kohteita. Adelen ääni kosketti ja pakotti ottamaan selvää. Aivan viimeksi Kaurismäen Kuolleissa lehdissäkin esiintyvät Maustetytöt on herättänyt sympatiaa.
Mitä sitten olisi ajateltava Taylor Swiftstä, jonka Time on valinnut vuoden henkilöksi. Kai hänessä on jotain erityistä.
Suosion salaisuus ei paljastunut minulle. Muutamia kappaleita kuunneltuani sijoitin hänet arvoasteikkoni ryhmään C. Se tarkoittaa, etten heti vaihda autoradioni kanavaa, en vielä toisenkaan kappaleen jälkeen, mutta kolmannen kohdalla rupean jo vakavasti miettimään, tulisikohan sieltä jotain muuta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti