Jumalisia käsityksiä lyyrisellä tyylillä

Joskus olen kysellyt nuorilta, minkä värinen Jumala olisi, jos hän olisi väri. Useimmat ovat kannattaneet valkoista. Samanmuotoisella kysymyslauseella olen pyytänyt kertomaan soittimen, luonnonilmiön ja jotain muutakin. Pääsiäisen kunniaksi kerron tässä omat käsitykseni.

Minun Jumalani olisi sininen. Se on taivaan ja meren väri. Sitä ovat ajatukseni ja sitä ovat ne vaatteeni, jotka eniten tuntuvat omilta.

Jumalallani olisi intiaanin ruokohuilun ääni, kun se soi Bolivian ylätasangolla. Se kutsuu ottamaan selvää ja tulemaan luokseen epäonnistumisen ja kuoleman uhalla, ja vuorista heijastuvat miljoonat kaiut.

Jumala olisi alkava syksy, kun luonto on vielä elossa, mutta on jo paljastanut mitä siitä tulee, kaikki poimittavana, liiallinen kuumuus poissa, tallella kuulakkaat äänet. 

Jumala olisi ilma, sillä ilmaa me hengitämme ja sitä vailla me kuolemme ihan heti. Ilmaa ei voi nähdä, ja kuitenkin se on keskellämme joka hetki. Jumala olisi tuuli, joka leppeästi heiluttaa hiuksia.

Jumala olisi joutsen, joka lentäessään laulaisi Sibeliuksen Finlandiaa. Hän olisi Kristuksen käsi, joka taittaa leivän niin, että siitä liikkeestä hänen seuraajansa tunnistavat hänet.

Jumalani olisi myöhäinen ilta, kun muu perhe on jo mennyt maate ja kaupungin äänet ovat sammuneet. Jäljellä olisi viimeisten lintujen laulu, edessä kupillinen kahvia ja hyvä kirja, Fjodor Mihailovitsia tietysti.