Yläkoulun äidinkielen opettaja kertoi jutun hyvästä oppilastaan. Hän oli antanut kirjoitelman aiheeksi perhe-elämään liittyvän otsikon, joka houkutteli kirjoittamaan vanhemmista tai vaikkapa omasta isästä.
Opettaja vei kirjoitelman muun paperipinon mukana kotiin. Hän korjasi siitä pari kirjoitusvirhettä ja pyöräytti helposti yhdeksikön.
Vasta kirjoitelmia palauttaessaan hänelle tuli mieleen uusi ajatus. Hän sanoi oppilaalle: "Tämä on hyvin kirjoitettu. Annoin ysin. Ongelmana on kuitenkin se, ettei tämä ole oikein totta. Kirjoita myöhemmin uusi juttu, se mikä sinusta tuntuu todelta."
Seuraavalla kirjoitustunnilla hän sanoi: "Kirjoita nyt se, mistä oli puhetta."
Oppilas ryhtyi työhön, tai oikeastaan oli ryhtymättä. Pitkään aikaan paperille ei tullut mitään. Puolen tunnin kuluttua hän raapusti jotain, muutama sanan. Ennen välituntia syntyi vielä jotain. Lopulta koossa oli kolmetoista sanaa.
Paperissa luki: "Isä! Sinä olet meidän perheen aita. Sinä pidät meidät koossa ja möröt poissa."

