Hiljaiset tekijät

 
Voitokkaan Wales-maaottelun jälkeen Sami Hyypiä kertoi blogissaan, että joukkue oli sisäisesti palkinnut alemman keskikenttäpelaajan Markus Heikkisen, joka ei koskaan näy otsikoissa, mutta on käytännössä jokaisessa karsintapelissä se pelaaja, joka juoksee eniten.

On hienoa, että voiton hetkellä edes joskus nähdään nämä huomaamattomat tekijät.

Jotta tähdet voisivat onnistua, tarvitaan taustalle ne hiljaiset miehet ja naiset, jotka juoksevat paikkaamaan muiden aukkoja, tekevät ikävät hommat ja lopuksi pesevät pyykin ja pyyhkivät pöydän.
 

Ei saippuaa mutta timantteja

 
Yksi holocaustin ympärille syntyneitä urbaaneja legendoja on se, että juutalaisista olisi tehty saippuaa. Ei tehty. Kaasutettujen juutalaisten ruumiit poltettiin, ja esimerkiksi Birkenaussa heidän tuhkansa siroteltiin jokeen.

On mahdollista, että joistakuista juutalaisista tehtiin lampunvarjostimia, mutta vain vähäisessä määrin. Surmattujen juutalaisten hiuksille ei tiedetä tehdyn mitään.

Tuotekehittely kuitenkin jatkuu. Uusimpia ideoita on se, että vainajan tuhkassa olevasta hiilestä puristettaisiin timantti. Tuurin kyläkauppias Vesa Keskinen on kuulemma ilmoittautunut ensimmäiseksi asiakkaaksi.

Toistaiseksi laki ei tätä käytäntöä salli. Oireellista on kuitenkin, että tällaisista mahdollisuuksista voidaan keskustella.
 

Jumala ehkä on

 
Ateistipiirit puuhaavat kampanjaa, jossa bussien ulkopinta tapetoitaisiin mainoksella: "Jumalaa tuskin on. Lopeta murehtiminen ja nauti elämästä."

Ensimmäisestä lauseesta on vaikea keskustella ääriateistien kanssa. He ovat järkkymättömiä omassa uskossaan.

Sitä vastoin sopii kysellä, pitääkö myös toisella tavoin ajattelevien bussinkuljettajien osallistua heidän kampanjoihinsa. Mitäpä jos he haluaisivat vain ajaa autoa?

Voitaisiin harkita myös päinvastaisia iskulauseita: "Jumala ehkä on. Lopeta hillitön kulutus äläkä enää lämmitä ilmakehää."

Tai: "Jumala ehkä on. Älä ammuskele ketä tahansa missä tahansa."
 

Hiekkaa ja multaa suuhun

 
Kansallista allergiaohjelmaa laatineen työryhmän puheenjohtaja Tari Haahtela sanoo: "Lasten pitäisi antaa möyriä maassa ja pistää hiekkaa suuhunsa, sillä juuri maaperän mikrobit ovat hyödyllisiä. Allergia pakenee mustia kynnenalusia."

Samasta syystä olisi sallittava lumipallojen heittely.

Ei ole minkäänlainen onnettomuus, että pikkulapsi kolauttaa päätään pöydänkulmaan. Siitä oppii, että päätä kannattaa vähän varoa. Hienosti sanottuna kolautus on oppimiskokemus, jota ei pidä estää kypärän käytöllä.

Eivätkä kohtuulliset henkiset vauriot ole aina pahasta. Ehkä jonain päivänä osoitetaan, että ne ehkäisevät aikuisiän masennusta.
 

Pienten poikien puolesta

 
Sääliksi käy pieniä poikia, joilta kovin usein on kielletty koulun pihoilla kokonaan lumipallojen heitto. Mitä muuta pikkupoika voisi tehdä nuoskalumella kuin muotoilla siitä pallon ja heittää? Mikä olisi luonnollisempaa?

Niin kuin käärmeen mieli on luikertelemiseen ja linnun mieli lentämiseen, niin on pienen pojan mieli lievään lumisotaan.
 

Homevauriot

 
Kaupallisuuden tunkeminen joka paikkaan on Suomen suurin homevaurio.

Vielä 1960-luvulla vältettiin jopa rallikisoista kertovissa uutisissa mainitsemasta autonmerkkejä. Uutisten mukaan Timo Mäkinen voitti Monte Carlon rallin Morris Minin sijasta "englantilaismerkkisellä henkilöautolla", vaikka kaikki tiesivät, millä suomalaiskuljettajat ajoivat.

Tuotemerkistä vaikeneminen oli suorastaan huvittavaa.

Asetelma on kääntynyt nurin.

Jos nykyään jotakuta urheilijaa moititaan mainontaan liittyvien sääntöjen unohtamisesta, niin ainoastaan sillä perusteella, että hän ei ole noudattanut allekirjoitettuja sopimuksia eikä ole ollut riittävän kaupallinen. Kun kilpailun voittajaa haastatellaan, hänen taakseen asetetaan mainossermi.

Jopa valmentajien valkoiset paidankaulukset on myyty tuotemerkeille. Jos pukeutumiselta edellytetään jotain tyylitajua, ensimmäisiä sääntöjä on, ettei paidankauluksia sotketa kirjoituksilla.
 

Luonnon kiertokulusta

 
Tupakoitsijoille:
Olen lukenut, että tupakan tumpin maatuminen kestää luonnossa 15
vuotta. Kuinka kauan arvelette maatumisen kestävän, jos tumpin
heittää asfalttiin?
 

Talkoita ei enää ole

 
Alkuaan suunnittelin, että olisin lukenut George Orwellin romaanin 1984 juuri kyseisenä vuonna, mutta aihetta toitotettiin tuolloin joka paikassa kyllästymiseen saakka, joten lukematta jäi.

Tuntuu, että lopulta olisi tartuttava tähän kirjaan, sillä kaikesta päätellen se on edelleen sietämättömän ajankohtainen. Se kertoo turvallisuuden nimissä tapahtuvan valvonnan lisääntymisestä ja yhteiskunnan muuttumisesta totalitarismin suuntaan. Tärkeimpiä vallankäytön keinoja on kieli, jossa sanoja muokataan mielivaltaisesti. Negatiivisia asioita kutsutaan alkuaan positiivisilla sanoilla.

Yksi orwellmaisen sanamuokkauksen uhreiksi joutuneita sanoja on "talkoot".

Omassa paikallisessa todellisuudessamme olemme ajatelleet tulevaa pääsiäistä ja miettineet, millä sanoilla nuoria kutsuttaisiin valmistelemaan yhteistä pääsiäisyön ateriaa. Totesimme, että sanaa "talkoot" ei voi käyttää, koska sen nykymerkitys on jotain muuta kuin se, mitä tällä sanalla alkuaan tarkoitettiin.

Lapsuudessani "talkoot" oli kaunis sana. Esimerkiksi kesämökkimme uimaranta kunnostettiin kylänmiesten kanssa. He tulivat mielellään paikalle, antoivat työpanoksensa ja koneensa. Työtä paiskittiin kunnolla. Kukaan ei odottanut saavansa palkkaa, mutta isäntä ei siitä huolimatta kitsastellut. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon. Illan päätteeksi lämmitettiin sauna. Isäntä huolehti siitä, että kenenkään ei tarvinnut tuoda omia oluita. Kestitys oli kaikin puolin runsasta. Talkoot venyivät aamun puolelle.

Tapahtumaan ei liittynyt myöskään pyrkimystä välttyä maksamasta palkkaa sille, joka sen ansaitsi. Yhteinen moraali salli talkootyöt vain sellaisissa asioissa, jotka oli mahdollista hoitaa ainoastaan isolla ihmismäärällä.

Olin pikkupoika, mutta tajusin että aikuisilla oli kivaa.

Kun Suomi vajosi 1990-luvun alussa lamaan, otettiin sana "talkoot" uudiskäyttöön, mutta vain sana, ei tuota ikivanhaa yhteisen työn kulttuuria, johon liittyi yhteishenki ja runsas kestitys. Äänneasu oli vanha, mutta sisältö oli kokonaan muuta: pakkoa, nuljuilua ja kiristämistä. Iiro Viinasen lama-Suomessa talkoiksi kutsuttiin korvauksetta tehtäviä ylitöitä ja omastaan väkisin luopumista ilman minkäänlaista korvausta tai kestitystä.
  

Riippuu näkökulmasta

 
Kun kolmetoistavuotias tytär tiuskii maanantai-iltana äidilleen koiran ulkoiluttamisesta, sosiologi sanoo: "Se on sukupolvien välistä rajankäyntiä."

Psykologi sanoo: "Se on puberteettiin liittyvää kuohahtelua."

Kolmetoistavuotiaan vuotta nuorempi pikkuveli sanoo: "Se ei jaksaisi tanssitreeniensä jälkeen viedä koiraa pihalle, vaikka on selvästi sovittu, että se on sen homma."
 

Erilaisten massa

 
Entistä enemmän minusta on alkanut tuntua siltä, että nykyään niin suosittu erilaisuuden ja yksilöllisyyden korostaminen on pelkkää massa-ajattelua. Joku on sen heille syöttänyt.
 

Säästytään sekä haaskaukselta että elokuvalta

 
Jotkut suomalaiset surevat sen perään, että Renny Harlin ei tekisikään elokuvaa Mannerheimista. Ehkä itkut on turhaan itketty. Voi olla onneksi ihmiskunnalle, että se kertalaakilla säästyy rahan haaskaukselta ja huonolta elokuvalta.

Vaikka kuinka pinnistelen muistiani, en keksi elokuvan historiasta yhtäkään tapausta, että olisi luotu suurella rahalla jotain katsomisen arvoista, kun lähtökohtana on ollut suurmiehelle tehtävä kunnianosoitus. Sellaisilla perusajatuksilla syntyy patsaita muttei oikeita elokuvia.

Merkittävä taide syntyy pienemmistä asioista ja pienemmistä ihmisistä.

Enkä usko, että Renny Harlin olisi se ohjaaja, joka tässä kohdin kääntäisi historian suunnan.
 

Kysymys

 
Miten voisin estää epätoivottua ihmistä tulemasta uniini minua häiritsemään?