Yksi tämän syksyn hätkähdyttävimmistä uutisista kuultiin eilen, kun Finlandia‑ehdokkaat valinnut raati kertoi lukemistaan 130 suomalaisesta kirjasta.
Niissä on raadin mukaan erittäin usein väkivalta‑ tai jännitysjuoni huolimatta siitä, minkälaisesta kirjasta oli kyse: "Murhia, itsemurhia, tappoja, kuolemantuottamuksia, silpomisia tai vakavia väkivallantekoja oli kirjoissa keskimäärin yli yksi romaania kohti."
Sitäkin ilahduttavampaa, että valittujen kirjojen joukossa on Antti Hyryn romaani Uuni. Siinä mies muuraa tiili kerrallaan uunia ja saa sen valmiiksi, kun 400 sivua on kulunut. Muuta kirjassa ei ilmeisesti tapahdukaan.
En ole lukenut Uunia, mutta kovin samanlainen Aitta on jättänyt minuun jäljen: Mies päättää rakentaa aitan. Hän ostaa hirret, siirtää ne rakennuspaikalle ja kokoaa rakennuksen. Juonesta muistan vain kaksi kohtaa, jossa kerronta tiivistyy. Toisen kerran mies lähtee maakuntaan ostamaan päreitä. Eräässä talossa hän pitää hintaa kalliina eikä osta. Toisen kerran hän putoaa aitan katolta, eikä häneen satu.
Tämä tuntuu niukalta aineistolta kirjan juoneksi, mutta tällaista elämä useimmiten on.
Kirjan lopussa mies tarkastelee aittaansa: "Aitta seisoi niin kuin ei mitään. Siinä se on niin kuin se ei olisikaan. Siinä on kaikki, mitä aittaan kuuluu, eikä kuitenkaan mitään, vain harmaita ohuita hirsiä. Se on harva ja vähä laho, eikä siellä ole paljon mitään sisällä, enkä oikeastaan sitä tarvitse."
Hyryn tyyli ja muuraushommat veivät mukanaan. Välillä ihmettelen itseäni: miten minua voi kiinnostaa leivinuunin rakentaminen näin kovasti. Kirjassa mies miettii ja kuvaa yksityiskohtaisesti tiilien ja muiden tarvikkeiden hankintaa ja itse työtä ja tekniikkaa. Jos teos muodostuisikin vain tästä, tuskin sitä jaksaisi. Koukkuina ovat suunnittelun ja toteutuksen väliin heitellut muut mietteet ja elettävä elämä. Lopulta lukija kiinnostuu ihan siitä uunistakin ja haluaa nähdä, paistetaanko siinä jotain ja onnistuuko lämmittäminen.
VastaaPoistaVielä omituisempaa on, että kirjan kuvaamassa huushollissa on jo ennestään kaksi muutakin uunia!
Ei kirjassa pelkästään muurata. Välillä syödään ja syömiset kuvataan niin, että meikäläinen alkaa kiertää omia kaappejaan vesi kielellä. Välillä päähenkilö marjastaa: etsii suolta hilloja tai kedolta mesimarjoja.
Mielenkiintoista oli myös ryhmämatka Ruotsin puolelle urkurakentamisen merkeissä. Nyt näyttää siltä, että kirjan päähenkilö osasi rakentaa paitsi uuneja myös urkuja. Urkuäänittäjäkö lie, kun niin asiantuntevasti osasi sitäkin selostaa.
Uuni vetää puoleensa, melkein maagisesti. Suosittelen.