Heikäläiset auttavat meikäläisiä

Uskontojen vuoropuhelua ajatellaan helposti vain siitä näkökulmasta, kuinka hyvin meikäläiset ymmärtävät heikäläisiä. Voi olla toisinkin päin.

Muistan muutaman vuoden takaa hautajaiset, joissa oli kanttorista ja säestäjästä pulaa. Silloin muuan juutalainen mies tuli sanomaan, että voisi ottaa musiikin haltuun, ja niin hän soitti meille meidän kristilliset virtemme.

Ei hän liittynyt meidän uskoomme. Hän vain auttoi meitä siinä vakaumuksessa, mikä meillä oli.

Korea ei kiinnosta ketään

Korean tilanteesta on puhuttu perin vähän. Kuitenkin Irlannin kysymykset ovat siihen nähden olematon ongelma. Tapahtuupa Irlannissa mitä hyvänsä, mikään konkreettinen ei maailmasta katoa, eivät tehtaat eivätkä koneet, eivät asunnot eivätkä metsät, eivät meret eivätkä pellot. Ihmisiä ei kuole.

Koreassa voi mennä yhtäkkiä se kaikki.

Kun käytössä on paljon aseita, katastrofiin tarvitaan vain turhanaikainen syy tai väärinkäsitys.

Jostain Korean kaltaisesta paikasta voi alkaa ihmiskunnan seuraava, maailmansodan kaltainen onnettomuus.

Mutta eihän sitä kannata miettiä. Eihän? Eikö?

Ajatusleikki äänioikeudesta

Tänään olin seurakuntamme papeista se, joka oli vuorollaan toimittamassa lestadiolaisten kirkkopyhää.

Kirkkoreissulla tuli mieleeni, millainen Suomi olisi, jos jokainen aikuinen saisi käyttää saman verran ääniä kuin on huollettavina olevia alaikäisiä lapsia (jaettuna tietysti kahdella). Äänioikeutta voisi ainakin periaatteessa jakaa myös tällä keinoin.

Tai mitä jos kiinalaiset ja intialaiset saisivat maapallolla väkimääräänsä vastaavan määrän valtaa?

Ajatus on niin utopistinen, ettei sitä kannata todellisuudessa ehdottaa. Siitä huolimatta sillä voi leikkiä.

Vaikka mitä

Eilen oli juhlapäivä. Sain käsiini Fjodor Dostojevskin Idiootista uuden suomennoksen. Kohta hyppään sen sisään.

Dostojevski kirjoitti terrorismista, alkoholismista, epäonnistuneista perhesuhteista, huostaan otetuista lapsista, peliriippuvuudesta, perheväkivallasta, rakkaudesta, kuolemasta, eläinrääkkäyksestä, vaikeudesta kohdata homoseksuaalisuus, alitajunnasta, kaksoisolennoista, uskosta, epäuskosta, itsemurhista, koulukiusaamisesta, aviottomista lapsista, identiteettivarkauksista, rahanhimosta, vanhuudenhöperyydestä, idiotismista, kehityshäiriöistä, köyhyydestä, kirkosta, vallasta, mielisairaudesta, ateismista, pedofiliasta, Jumalasta, sosialismista, kidutuksesta, kuolemanrangaistuksesta, sairastamisesta, kärsimyksestä, syyllisyydestä, Kristuksesta, prostituutiosta, vankilaelämästä, siirtolaisuudesta, rikollisuudesta ja elämänhallinnan menetyksestä - ynnä parista muusta asiasta, jotka unohdin tässä mainita.

Kaikesta tästä hänellä oli sanottavaa 130 vuotta sitten.

Kattohaikaroiden vaikutus syntyvyyteen

En kannata energiajuomia. Minun puolestani ne saisi vaikkapa vetää myynnistä pois. Se voisi olla jopa hyväksi.

Asioita ei siitä huolimatta saa sekoittaa. Ylen julkaiseman uutisen mukaan energiajuomien säännöllinen nauttiminen lisäisi riskiä tulla alkoholin liikakäyttäjäksi. Havainto perustuu Marylandin yliopistossa tehtyyn tutkimukseen. Sen mukaan ne opiskelijat, jotka joivat energiajuomia päivittäin tai viikoittain, joivat myös alkoholia useammin ja isompina kerta-annoksina kuin ne opiskelijat, jotka nauttivat energiajuomia vain silloin tällöin tai eivät laisinkaan.

Mutta kun asioita ei pidä päätellä näin. Kahden asian samanaikainen esiintyminen ei vielä tarkoita niiden välistä syy-yhteyttä. On aivan yhtä perusteltua päätellä alkoholin juomisen lisäävän energiajuomien kulutusta kuin toisin päin.

Tai vielä selvemmin: Kööpenhaminassa syntyvyys on laskenut samaan aikaan kuin kattohaikaroiden määrä on pienentynyt. Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että juuri haikaroiden harvalukuisuus selittäisi alhaista syntyvyyttä.

Nuorista ei ole vallankumoukseen.

Sastamalan seurakunnan äänikuningas on peräti 202 ääntä kerännyt Ilmari Nurminen. En tunne tätä 19-vuotiasta nuorta miestä, mutta noin mahtavalla äänimäärällä täytyy olla hyvät perustelut. Annetaan Sastamalan nuorten juhlia tänään komeaa voittoa, sillä ilon hetkiä elämässä ei ole liikaa.

Muutaman päivän kuluttua voi sanoa tosiasian: harmin paikka. Sastamalan valtuustoon pääsi vähimmillään 24 äänellä. Jos nuorten äänet olisivat jakaantuneet useammalle ehdokkaalle, läpi menneitä nuoria olisi ollut kasapäin. Sitä myötä heille olisi lohjennut hieman myös valtaa.

Nuoret eivät tuo seurakuntiin vallankumousta. Siihen heitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Nuoret valtuutetut ovat aina valtuustojensa ensikertalaisia, ja merkittäviin asemiin on mahdollista nousta aikaisintaan toisella ja todennäköisemmin vasta kolmannella kaudella. Nuorten kannalta tämä tarkoittaa, että ei koskaan. Vanhojen äänet menevät kokeneille ehdokkaille, ja siksi heidän sanansa painaa aina enemmän.

Oman seurakuntani Pirkkalan tuloksessa on tiettyä komiikkaa. Kahden nuorimman ikäluokan äänestysprosentti on 23,3. Se on verrokkiseurakuntien joukossa valtakunnan huippua, vaikka lukiollamme ei äänestetty. Esimerkiksi Sastamalan prosentti oli 16,9.

Tästä huolimatta aivan nuoria valittuja ei ole. Ehkä nuorten realismia todistaa, että jälleen kerran he äänestivät itseään selvästi vanhempia ehdokkaita. Valtuustomme nuorin jäsen on 21-vuotias Ismo Harju. Opintosuuntauksensa perusteella hän taitaa olla valtuuston paras modernin rakennustekniikan osaaja.

Ei ole ongelma että tavara kestää pitkään

Tämän päivän Aamulehdessä kerrottiin, että Suomessa on Länsi-Euroopan vanhin autokanta. Kun asiassa nähdään ongelma, vedotaan yleensä sekä ympäristöarvoihin että turvallisuuteen; uudet autot on rakennettu vanhoja paremmin.

Aamulehden haastattelema Pekka Rissa on Autoalan keskusliiton toimitusjohtaja - kuinkas muutenkaan. Toisin sanoen näkökulma on autokauppiaiden. Haastateltavalla on niin sanotusti oma lehmä ojassa.

Mikä ihmeen vika siinä on, että tavara kestää pitkään? Voi olla, että vanhat autot kuluttavat hieman enemmän polttoainetta, mutta toisaalta uuden auton valmistaminen tuottaa monen lajin päästöjä. Vanhalla ehkä ajetaan vähemmän kuin uudella.

Vanhan auton turvallisuus tulee siitä, että sillä ei viitsi lähteä pitkille matkoille. Huonolla kelillä ei ajeta ollenkaan.

Rättäri ja kuplavolkkari ovat varusteidensa ja ajo-ominaisuuksiensa puolesta turvattomia, mutta milloin kukaan on nähnyt niiden olleen kolarissa? Sitähän on sanottu, että rättärillä ei edes ehdi kolaripaikalle.

Älyllinen elämä

Viime yönä pulpahti mieleeni vuonna 1980 kuolleen kirjailija Markku Lahtelan ajatus.

Olen elänyt Markku Lahtelan kanssa samaa kaupunkia. Mieleeni jäi, kuinka hän kunnallisvaaliehdokkaana osallistui koulussamme järjestettyyn vaalipaneeliin. On samantekevää, mitä puoluetta hän edusti, koska hän puhui aivan eri tavoin kuin hänen oman puolueensa tai minkään muun puolueen edustajat tapasivat puhua.

Lahtela sanoi yksinkertaisia ja yllättäviä asioita käsitettävällä kielellä. Hän kiinnitti huomion siihen, minkä kaikki kyllä näkivät mutta jota kukaan ei huomannut.

Yöllä muististani pulpahtanut Lahtelan ajatus oli tämä: "Mitä ne hullut avaruuteen lähettävät signaaleja, että täällä on järjellisiä olentoja, kun eivät osaa viestittää sitä edes toisilleen. Ja jotkut odottelevat ufo-ihmisiä. Vaikka itse olemme tuntemattomia olentoja avaruudessa, avaruudesta, avaruuteen.”

Teot kuuluvat ihmiseen

Olen joutunut viime aikoina monesti kuulemaan ajatusta: "Hyväksyn heidät, mutta en heidän tekojaan."

Pitkään ajatus on mennyt minulle täydestä, mutta yhtäkkiä olen havahtunut siihen, että eihän tuo ole mielekästä puhetta. Tuntemamme ihmiset ilmenevät meille vain kahdella tavalla, sanoina ja tekoina; ja jos ne kaksi ovat keskenään ristiriidassa, uskomme ennen muuta tekoja.

Mitä jää jäljelle ihmisestä, jos hänestä otetaan hänen tekonsa pois? Mieti puolisoasi, lapsiasi, vanhempiasi, ystäviäsi, opettajiasi, naapureitasi. Juuri teoissaan he ilmenevät meille.

Sen vuoksi ajatus Jumalan armosta putoaa tyhjän päälle, jos ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen itsensä muttei hänen tekojaan. Jos näin olisi, mitään armoa ei olisi.

Jumalan armo voidaan ymmärtää vain tällaisen lauseen pohjalta: "Tekoinesi, kaiken sen kanssa mitä olet ikinä tehnyt, kaikkinesi sinut hyväksyn."

Ennustukset eivät toteudu

Ihminen liioittelee sekä oman aikansa merkitystä että kykyään ennustaa tulevaisuutta.

Olen saanut käsiini toistaiseksi vain arvostelun Sitran julkaisemasta kirjasta Ennustuksesta jälkiviisauteen. Siinä pohditaan, miten kaksikymmentä vuotta sitten julkaistun kirjan Suomen talous vuonna 2010 ennustukset toteutuivat - eivätpä juuri millään tavoin, vaikka kirjan tekijöinä oli kaksitoista huippuasiantuntijaa.

Vuonna 1981 ei pystytty näkemään maailmantalouden mittavaa globalisaatiota, Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin hajoamista eikä Suomen suurta talouskriisiä 1990-luvun alussa. Ei ennakoitu maailman suhdannevaihtelujen jyrkkenemistä eikä Kiinan nousua talousmahdiksi.

Ilmastonmuutoksen mahdollisuus mainittiin yhdessä asiantuntijaraportissa ohimennen, mutta muutoin siihen ei kiinnitetty huomiota.

Konepaja-, elektroniikka- tai kemianteollisuuden tulevaisuutta ei ymmärretty. Kuitenkin juuri näillä aloilla tapahtui isoja muutoksia - esimerkkinä Nokia.

Toimialaennusteet osuivat vaihtelevasti oikeaan. Energiatalouden ennuste toteutui yllättävän hyvin, mutta tekstiili- ja vaatetusteollisuuden laskua ei nähty. Luultiin, että ala menestyisi erikoistumalla.

Väestöennuste oli 400 000 henkeä alakanttiin.

Tietokoneiden merkitystä ei arvannut kukaan. Internetistä ei nähty edes unta.

Niin että mitä tiedämme nyt vuodesta 2030? - Lähinnä sen, että se mitä luulemme, ei toteudu.

Ilman patteria

Sain vihdoin käsiini muutama päivä sitten minulle annetun nimipäiväkortin. Sen kuvana oli ikivanha Leonardo da Vincin maalaus Viimeinen ehtoollinen. Kuva oli kolmiulotteinen. Korttia heiluttelemalla sen kuvakulmat vaihtuivat.

Kortin kirjoituspuolella olivat sanat: "Tähän ei tarvita edes patteria."

Sille lauseelle oli helppo hymyillä. Todellakin on olemassa yhä asioita ja tavaroita, jotka toimivat iänikuisella uusiutuvalla energialla.

Nimipäiväkortista ajatus kulki 24 vuotta vanhaan, kinofilmillä toimivaan järjestelmäkameraan, joka makaa käyttämättömänä mutta periaatteessa käyttökelpoisena kirjahyllyssäni jossain Robert Musilin ja Herta Müllerin takana. Tuolle kameralle riitti, että vaihtoi kerran vuodessa kynnen kokoisen patterin. Laitteessa oli jopa yksi täysin mekaaninen valotusaika, jolla kuvaaminen onnistui vaikka maailmasta olisi loppunut kaikki sähkö.