Muistelen sitä, kun viimeksi osallistuin vieraan seurakunnan jumalanpalvelukseen. Siellä näkee joitakin asioita selvemmin kuin kotona.
Saarna oli hyvin valmisteltu. Siinä oli pyrkimystä ajankohtaisuuteen, vaikka tämä saarnaaja nyt ei ollutkaan suuri ajattelija, mutta eihän heitä paljon ole. Puheen sisältö oli kuitenkin 8+.
Ongelmana oli kommunikaation puute. Saarnaaja puhui niin kuin olisi ollut yksinään kirkossa. Jos hän oli ennen messua harjoitellut esiintymistään tyhjässä salissa, mikään ei olisi muuttunut tositilanteessa. Jo kouluvuosina opetettavien sääntöjen mukaan hän katsoi yleisöön, mutta se katse oli pelkkää toljotusta. Hänen silmänsä olivat kuulijoissa, mutta ajatuksensa yksinomaan paperissa tai sitten hieman siitäkin sivussa. Ei ollut mahdollista, että hän olisi joskus iskenyt silmää kuulijoilleen.
Tosin kommunikaation puute ei ole Suomessa vain pappien vika. Samanlaista yksinpuhelua virkamiehen kirjoittamin sanoin ovat ministerin puheet. Samalla tavoin toljottaa presidentti uutenavuotena kameraan sen sijaan, että katsoisi kansalaisiin.
Täyttyisivätkö kirkot paremmilla saarnoilla? – En usko.
Joskus kesäteologina ollessani sain nuorilta lupauksen, että he varmasti tulisivat paikalle, jos vain olisin saarnavuorossa. En ole havainnut heidän rakentavan jonoa kirkon ovelle. Odottelen, että heistä edes yksi tulisi paikalle, edes joskus.
Mita tyypillisista suomalaisista puheista muistan (poliitikot ja papit erityisesti), niin mielestani suurin ongelma on etta luetaan suoraan paperista valmiiksi kirjoitettu puhe. Se on uskomattoman puuduttavaa. Paras neuvo mita koskaan sain puheen pitamiseen oli se, etta tekee yksinkertaisen puheen rakenteen ja paa-asiat muistilappuun ja sitten puhuu vapaasti. Siina tulee lahes vakisin rennompi, luonnollisempi ja yleison suhteen interaktiivisempi puheen tapa. Tama tietysti vaatii sita, etta asian sisaltopuoli pitaa hallita hyvin.
VastaaPoista