Luterilaisuuden ylistys

Luterilaisuus on kasvanut samaa tahtia tämän pohjoisen rajamaan historian kanssa. Siinä on vuodenaikojen vaihtelua ja säästäväisyyden perinnettä. Siemenperunoita ei syödä ja talvivarastosta huolehditaan aina.

Ei suotta syöksytä ylettömiin tunteisiin. Muistetaan, että Jumala on antanut myös järjen, jonka varassa voi kantaa sopivan kokonaista vastuuta maailmasta.

Työn tekemistä arvostetaan, sillä Jumala ei järjestä hiirtä makaavan kissan suuhun. Ihmisiä ei jätetä kerjäämisen eikä hyväntekeväisyyden varaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusta rakennettiin jo Lutherin Saksassa, kun kerjääminen kiellettiin ja kaupungit velvoitettiin perustamaan kassoja vähävaraisten ja sairaiden auttamiseksi.

Usko on käytännöllistä. Jumalan ja ihmisen rajalle sijoittuvat väliolennot hylätään tarpeettomina. Jumalalta voidaan rukoilla enkelien apua, mutta itse enkeleiden puoleen ei käännytä. Ihmeiden perässä ei juosta, vaan pikemminkin rukoillaan, että lääkäreillä olisi viisautta ja ihminen oppisi ottamaan elämänsä sellaisena kuin Jumala sen hänelle antaa.

Ulkoisesti usko on niukkaa tai peräti karua, mutta samalla itse sanoma jää näkyviin. Puhutaan ydinasioista, kuten kymmenestä käskystä, Jumalan armosta ja vastuullisesta elämäntavasta. Kirkko ei ole aina kovin läheinen, mutta elämän käännekohdissa se on hyvin mukana, kuten syntymässä, aikuistumisessa, avioliiton solmimisessa ja kuolemassa. Myös kansakunnan kohtalonvaiheissa kirkkoa on kysytty avuksi ja voiman lähteeksi.

Luterilainen kirkko kuin kikkailematon perheauto, joka luotettavasti kuljettaa ihmiset elämänvaiheesta A elämänvaiheeseen B.