Syyskuun 11. päivä, 40 vuotta myohemmin

Monen kuukauden ajan Chilen uutiset olivat kertoneet isoista vaikeuksista. Historian kirjoihin turvautumatta muistan, että laaja kuorma-autoilijoiden lakkoliike oli saattanut pitkän maan sekasorron partaalle.

Syyskuun 12. päivän aamuna saatiin Suomessakin kuulla, että armeija oli kaapannut Chilessä edellisenä päivänä vallan. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Omia reaktioitani en oikein muista. Chileä katsottiin niin vahvojen poliittisten lasien läpi, että totuudesta oli vaikea saada selvää. Vasemmistolaisille nuorille presidentti Allende oli Golgatan uhri, ja oikeistolaisnuorten oli vaikea peitellä tyytyväisyyttään. Välttämättä he eivät sitä edes yrittäneet. Alusta alkaen oli tosin selvää, että Yhdysvallat ja CIA olivat olleet mukana siinä, mitä 11. syyskuuta tapahtui.

Vasta vähitellen minulle selvisi, että Chilen sotilasvallankaappaus on niitä tapahtumia, jotka ovat inhimillisen tragediana poliittisten asetelmien tavoittamattomissa. Kenraalien vastustajia koottiin ensin Chilen jalkapallostadionille. Myöhemmin heitä esimerkiksi vietiin helikopterilla merelle ja pudotettiin "toivottavasti haiden syötäviksi", niin kuin muuan sotilas todisti silmät kiiluen televisiokameroiden edessä."

"Kunpa helvetti olisi olemassa", muistan hiljaa parahtaneeni, kun katselin sitä haastattelua. "Ei noihin piruihin mikään muukaan pysty."

Pakolaisia tuli Suomeen saakka. Joillekuille heidän lapsilleen olen pitänyt suomalaista rippikoulua.

Kun Tyyni valtameri aaltoilee, joskus ne aallot tuntuvat poloisilla pohjanperillä saakka.