Vinkki

Hyvä lukijani, kannattaako näitä blogeja lukea niin paljon? Jospa käyttäisit puolet näihin kuluttamastasi ajasta hyviin kirjoihin. Viisastuisit ehkä enemmän.

Nimimerkki Dostojevskilta kaiken tarpeellisen löytänyt

Kuinka tulin uskoon

Yleisradion uutissivuilta on pyydetty kokemuksia uskoon tulemisesta. Minäkin päätin paljastaa intiimejä salojani ja kertoa elämäni tärkeästä käännekohdasta.

Heräsin marraskuun aamussa kuuden aikaan. Ensimmäiseksi katsoin yön NHL-tulokset, minkä jälkeen lähdin viemään koiraa ulos. Sisään tultuani sain havaita, että vaimo oli herätellyt lapsia, mutta viimeistely jäi minulle. Vanhempi tyttö oli pukemisissaan varsin omatoiminen, joten jollain tavoin selvittiin, vaikka kiire tuli taas. Isolla tiellä oli ruuhkat ja valoissa pitkitetty punainen.

Työpaikan verkko oli alhaalla, joten aamupäivällä ei ollut oikein mitään tekemistä. Pomo sanoi, että voisin hoidella omia asioitani. Niin ajelin Ruotsin puolelle ostamaan halpaa voita. Mietin kyllä, kuittasinko sillä reissulla bensojen hinnat.

Iltapäivällä verkko toimi, mutta aika meni kolmeen eri palaveriin. Mietittiin yhtiömme Baltian toimintoja.

Kun olin aiemmin päivällä tullut uskoon, pääsin viideltä kotiin. Tytöt juoksivat pihamaalla vastaan. Halasin ne ja vein vanhemman balettitunnille. Tyttöä odotellessa poikkesin kuntosalilla ottamassa hikeä.

Iltauutisissa oli sitä samaa. Urheiluruudun hevososuuden kohdalla suljin television ja menin lukemaan nuoremmalle iltasatua. Nukahtaminen venyi, kun tytöllä oli niin paljon asiaa. Iltapalan jälkeen vaihdoin nopeasti vaimon kanssa kuulumiset ja kävin suihkussa.

Väsymyksen takia iltarukous jäi melkeinpä väliin. Sain sentään huokaistua, että tämmöistä tämä.

 

Keskustelut, joissa kaikki ovat yhtä oikeassa

Taas on se aika vuodesta, jolloin keskustellaan kesäaikaan siirtymisen mielekkyydestä.

Kellojen kääntäminen on verkkarikansan suosikkipuheenaiheita, samaa sarjaa kuin säätila, jääkiekko, koulukuri, nykynuorison tilanne, lasten kasvatus, koulujen loma-ajat, joulun kaupallisuus, koiran kakka, liikennekäytös ja kansanedustajien taso.

Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja kaikki ovat yhtä oikeassa ja yhtä väärässä. Asiasta voi vaikka kiivastua, eikä kuitenkaan loukkaa ketään. Juhani Tammisen kaltaiset persoonat kelpaavat huippuasiantuntijoiksi.

Tavallaan ymmärrän, että näitäkin keskustelunaiheita tarvitaan. Välillä vain tuppaa huvitttamaan.

Ja mitä mieltä minä itse olen kellojen siirtämisestä? - Se on jokseenkin samantekevää. Siitä ei tunnu olevan paljon hyötyä, muttei haittaakaan. Jos se nyt olisi niin kauhean vaikeata, eihän tässä voisi mennä edes Ruotsiin. Tehkää minun puolestani mitä lystäätte, minä kyllä sopeudun.

Aina samaa mieltä kuin muut

Suomessa on syystäkin naureskeltu romanialaiselle mepille Dumitru Zamfiresculle, joka ei ole ikinä äänestänyt mitään esitystä vastaan EU-parlamentissa. Usein Zamfirescu on kannattanut peräjälkeen täysin vastakkaisiakin ehdotuksia. Hän on äänestänyt 541 kertaa "kyllä".

Toisaalta, eihän tuossa mitään ihmeteltävää ole. Ympärillämme on paljon ihmisiä, jotka joka kerta rastittavat päänsisäisessä gallupissaan vaihtoehdon "samaa mieltä kuin muut". Tätä joukkoa on ennen muuta tavallisissa ulsterin ja isäinpäivälahjan ostajissa, mutta myös vaaleilla valituissa päättäjissä.

Paljon hurskaampia eivät ole nekään ihmiset, jotka perusteluja miettimättä aina rastittavat kohdan "eri mieltä kuin muut".

Sama numero ei ole aina sama numero

Pohjois-Suomessa etelän ihminen oppii nopeasti, että siellä kilometrit ovat ikään kuin lyhyempiä Helsingin seudulla. Kun pudasjärveläinen ajaa kahden tunnin yhdensuuntaisen matkan Ouluun ja tulee takaisin, hän ei ole käynyt kaukana; onpahan vain poikennut isommassa kaupungissa.

Jollekulle helsinkiläiselle alle kahden tunnin ajo Tampereelle vastaa ulkomaan reissua.

Sama suhteettomuus pätee väkimääriin. Toisen paikan yleisökato on väentungos jossain toisaalla.

Tämän saattoi huomata viime viikolla paikallislehtemme raportoidessa Panu Rajalan esitelmäkeikasta. Kirjastossa oli ollut paikalla 66 kuulijaa, ja lehdessä kirjoitettiin, että "Panu Rajala oli vetänyt kirjaston täyteen".

Kirkosta ajatellaan kuitenkin toisin. Siellä 66 sanankuulijaa sunnuntaiaamuna ei herätä erityisiä riemunkiljahduksia. Sanotaan vain, että väkeä oli suht kivasti. Joku harvoin kirkossa käyvä voisi jopa huomauttaa, että tyhjiä penkkejä on paljon, niin kuin tietysti onkin, koska kirkkoja ei voi mitoittaa hiljaisimpien pyhien vaan joulutungosten ja konfirmaatiojumalanpalvelusten mukaan.

Fyysikoita ei alemmuudentunne vaivaa

Olen palannut ajatuksissani taannoin lukemaani Kari Enqvistin kirjaan Monimutkaisuus, jossa koetin selvittää minua loputtomiin vaivaavia kvanttifysiikan kysymyksiä.

Matkan varrella minulle on selvinnyt, että fyysikkoja ei vaivaa turha vaatimattomuus. He uskovat ilman muuta edustavansa ihmisymmärryksen korkeinta tasoa.

Esimerkkinä on tämä sitaatti Enqvistin kirjasta: "Edes psykiatri ei voi analysoida potilastaan ilman fysiikan väliintuloa. Keskustelu toki vaikuttaa meihin monimutkaisella tavalla, mutta vain sähkömagnetismin vuoksi. Filosofiset mielipiteet välittyvät tajunnasta toiseen sähkömagneettisesti. Samoin yhteiskunnan vaikutus on viime kädessä ajatuksiin, tunteisiin, oppimiseen ja muistamiseen liittyvää erilaisten agenttien aikaansaamaa molekyylien sähkömagneettista hyörinää. - Mutta ihminen operoi merkityksillä, huudahtaa tällaisesta fysikaalisesta ilotulituksesta suivaantunut humanisti, mutta siihen voi vastata: operoikoon millä lystää, mutta viime kädessä nekin ovat sähkömagnetismia."

Ehkä tuolla tavoin voi ajatella, mutta tuolla tavoin ei voi elää.

Enqvistille ja hänen kaltaisilleen voi yhtä hyvin sanoa, että olkoot vain sähkömagnetismia, mutta tarvitaan tässä elämässä jotain muutakin ja se muu voi hyvinkin olla tärkeämpää kuin kaikki tietoisuudet sähkömagnetismista.

En ole ainoa, jota vaivaa fyysikoiden ylemmyydentunto. Bill Brysonin kirjassa Lyhyt historia lähes kaikesta irvaillaan fyysikoiden itsevarmuudelle. Bryson kertoo, kuinka vaimo jätti kemistin takia kvanttimekaniikan suuren nimen Wolfgang Paulin. Paul sanoi ystävälleen: "Ymmärtäisin kyllä, jos hän olisi lähtenyt härkätaistelijan mukaan, mutta että kemistin..."

Lapsista tulee mitä tulee

On ikiaikainen urbaanilegenda, että vanhemmat pystyisivät kovin paljon vaikuttamaan siihen, mitä lapsesta tulee. Hänen lahjakkuuttaan voi harjoituttaa, mutta sitä ei voi enentää. Hänen temperamenttiaan ei voi muuttaa. Hän on syntyjään rohkea tai varonainen, sosiaalinen tai ujo, rauhallinen tai äkkinäinen.

Ajatuksen tueksi minulla on monia tarinoita, ja kerrotaan taas yksi.

Seitsentoistavuotiaat kaksostytöt olivat siinä iässä, että oman persoonallisuuden arviointi alkoi jo onnistua. He istuivat kahdestaan ja miettivät, keitä he olivat. Toinen oli suruton huithapeli, lattia täynnä vaatteita ja kirjoituspöydällä kaikki ojennuksessa. Toinen oli murehtija, jolla kaikki oli säntillisesti paikoillaan.

 "Tällaisia me ollaan", he sanoivat. "Toistemme vastakohtia, yö ja päivä. Ja kuitenkin vanhemmat ovat taatusti koettaneet kasvattaa aivan samalla tavoin. Ei siinä ole ollut mitään eroa."

 

Tytöt hokevat apua

Olen tehnyt oman kylämme nuorista kuluneiden vuosien aikana satoja haastatteluja otsikolla "Viikon persoona". Olen kysynyt esimerkiksi lempiruokaa, lapsuuden suosikkilelua tai elämän unelmaa, joka ei vielä ole toteutunut, mutta jonka haluaisi joskus kokea.

Varsinaisten vastausten ohella huomioni on kiinnittynyt sivuasioihin, kuten tyttöjen ja poikien eroihin käyttää kieltä.

Jostain syystä tytöt ilmaisevat neuvottomuutensa huudahtamalla: "Apua!" Pojat reagoivat toisin. He eivät seisahdu hämmennyksensä edellä, vaan jatkavat tunnustellen vaikeasta kysymyksestä eteenpäin ja aloittavat vastauksensa: "Varmaan..."

On kiinnostavaa, mistä tytöt ja pojat oppivat tällaisen sukupuoleen yhdistyvän kielenkäytön. Kukaan ei sitä heille tietoisesti opeta, vaan itseltäänkin salaa he omaksuvat tai torjuvat sanan, josta he alitajuisesti tietävät, että sitä sanaa heidän sukupuolensa käyttää tai ei käytä. Ehkä sukupuolten välisistä eroista kertoo jotain myös, että juuri tytöt pyytävät apua, kun taas pojat jatkavat epävarmasti, mutta jatkavat.

En rupea tässä miettimään, onko kyse synnynnäisistä eroista vai opituista tai onko tämä kaikki elämän rikkautta vai erilaisuutta, josta olisi hankkiuduttava eron, mutta sen rohkenen ennustaa, että lähimmän sadan vuoden aikana miesten ja naisten väliset kielierot eivät lakkaa.

Kielenkäyttöä on vaikea muuttaa. Antero Mertaranta pystyi siihen, kun alkoi hokea: "Ihanaa leijonat, ihanaa." Sitä ennen "ihana" oli vain naisten sana.

Sini Saarela ja Jyri Jaakkola tekivät huonon kaupan

Lyhyen ajan sisällä kahdelle nuorelle ihmiselle on käynyt huonosti. Ensin kuoli Meksikossa intiaanien puolesta ponnistellut Jyri Jaakkola, ja juuri näinä päivinä olemme saaneet kuulla, että Sini Saarelaa uhkaa Venäjällä pitkä vankeustuomio, kun hän on ollut muiden aktivistien mukana kiinnittämässä huomiota arktiseen öljynporaukseen.

Kyse ei ole siitä, etteivät nuoret edustaisi oikeita asioita. Intiaanien oikeudet ansaitsevat kannustamisen ja arktiset merivedet puolustamisensa. Jotenkin vain tuntuu siltä, että nyt riskien ottaminen ja toiminnan mahdollinen hyöty eivät ole olleet tasapainossa. Yhtäkään sotaa ei nimittäin voiteta sankarikuolemilla, vaikka niitä välillä niin ylistetäänkin. Jotta maailmassa voi tehdä hyvää, on pysyttävä elossa ja yleensä myös vapaalla jalalla. Siksi minulla on surullinen mieli Jyri Jaakkolan ja Sini Saarelan tähden. Kaksi nuorta ihmistä ovat luultavasti antaneet turhan uhrin.

En usko, että Venäjää voi painostaa marttyyriudella. Epäilen, että mikään ei ole muuttunut vuodesta 1969, jolloin tšekkiläinen opiskelija Jan Palach teki Prahassa polttoitsemurhan vastustaakseen Neuvostoliiton ja sen liittolaisten miehitystä. Palachin kuolema herätti laajaa huomiota, mutta Neuvostoliiton joukot eivät liikahtaneet, eivät horjahtaneet. Vaclav Havelin vähemmän dramaattinen vastarinta osoittautui tehokkaammaksi. Hänen kynänsä vaikutti enemmän kuin ihmissoihtu.

Kannattaa ajatella myös Hitlerin vankina kuollutta Dietrich Bonhoefferia. Muuan tapaus hänen elämästään todistaa, että hän ei ollut valmis luopumaan hengestään kovin vähäpätöisin syin.

Bonhoeffer oli ulkoilmakahvilassa, kun radiosta tulivat tavanomaiset fanfaarit uutislähetyksen edellä. Kahvilavieraat ponnahtivat pystyyn, kohottivat kätensä natsitervehdykseen ja puhkesivat laulamaan Horst Wesseliä. Bonhoeffer nousi muiden mukana seisomaan, teki tervehdyksen, yhtyi lauluun ja kehotti hämmästynyttä seuralaistaan tekemään sanoin. "Pelkän tervehdyksen takia ei kannata kuolla", hän selitti.

Jos uhraa henkensä tai vapautensa, on syytä odottaa siihen saakka, kunnes siitä saa riittävän hinnan.