Fyysikoita ei alemmuudentunne vaivaa

Olen palannut ajatuksissani taannoin lukemaani Kari Enqvistin kirjaan Monimutkaisuus, jossa koetin selvittää minua loputtomiin vaivaavia kvanttifysiikan kysymyksiä.

Matkan varrella minulle on selvinnyt, että fyysikkoja ei vaivaa turha vaatimattomuus. He uskovat ilman muuta edustavansa ihmisymmärryksen korkeinta tasoa.

Esimerkkinä on tämä sitaatti Enqvistin kirjasta: "Edes psykiatri ei voi analysoida potilastaan ilman fysiikan väliintuloa. Keskustelu toki vaikuttaa meihin monimutkaisella tavalla, mutta vain sähkömagnetismin vuoksi. Filosofiset mielipiteet välittyvät tajunnasta toiseen sähkömagneettisesti. Samoin yhteiskunnan vaikutus on viime kädessä ajatuksiin, tunteisiin, oppimiseen ja muistamiseen liittyvää erilaisten agenttien aikaansaamaa molekyylien sähkömagneettista hyörinää. - Mutta ihminen operoi merkityksillä, huudahtaa tällaisesta fysikaalisesta ilotulituksesta suivaantunut humanisti, mutta siihen voi vastata: operoikoon millä lystää, mutta viime kädessä nekin ovat sähkömagnetismia."

Ehkä tuolla tavoin voi ajatella, mutta tuolla tavoin ei voi elää.

Enqvistille ja hänen kaltaisilleen voi yhtä hyvin sanoa, että olkoot vain sähkömagnetismia, mutta tarvitaan tässä elämässä jotain muutakin ja se muu voi hyvinkin olla tärkeämpää kuin kaikki tietoisuudet sähkömagnetismista.

En ole ainoa, jota vaivaa fyysikoiden ylemmyydentunto. Bill Brysonin kirjassa Lyhyt historia lähes kaikesta irvaillaan fyysikoiden itsevarmuudelle. Bryson kertoo, kuinka vaimo jätti kemistin takia kvanttimekaniikan suuren nimen Wolfgang Paulin. Paul sanoi ystävälleen: "Ymmärtäisin kyllä, jos hän olisi lähtenyt härkätaistelijan mukaan, mutta että kemistin..."