Kirjalla on aikansa, ihmisellä vaiheensa (9/24)

Arosuden omasta elämänasenteesta johtui, että hän oli kokonaan porvarillisen maailman ulkopuolella, hänellä kun ei ollut perhe-elämää enempää kuin sosiaalista kunnianhimoakaan. Hän tunsi itsensä läpikotaisin poikkeusihmiseksi, epänormaaliksi erakoksi, väliin myös ylinormaaliksi, nerollisuuteen taipuvaksi ihmiseksi, joka eli keskimittaisen elämän vähäpätöisten normien yläpuolella.

Joskus 18-vuotiaana Hermann Hessen Arosusi ja hänen Lasihelmipelinsä olivat parasta, mitä olin kirjallisuudesta löytänyt. Ne lumosivat voimalla, johon on pystynyt vain Dostojevski. Hessen kirjat olivat vastaus nuoren ihmisen elämänkaipuuseen ja maailmantuskaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin otin Arosuden uudestaan luettavaksi. Ymmärsin, mikä siinä oli minua kiehtonut, ja tavallaan pidin siitä edelleen. Kahdeksankymmentä sivua luettuani suljin kuitenkin kirjan. En jaksanut pitemmälle. Ajattelin, että tämä oli nähty. Panin Arosuden omalle paikalleen kirjahyllyyn. Siellä se saisi muistuttaa tietystä elämänvaiheesta ja sen kysymyksistä. 

Sittemmin olen katsellut kirjan selkämystä kuin nuoruuden valokuvaa. Olen ymmärtänyt, etten ikinä palaa Arosuteen enkä muuhunkaan Hessen tuotantoon. Se on mennyttä maailmaa. Olkoon hyllyssä, mutta sen isompiin tehtäviin siitä ei ole.

Kirjoilla on aikansa, ja ihmisellä on vaiheensa. Joskus ne eivät kohtaa, vaikka kummassakaan ei olisi vikaa.

Hermann Hesse: Arosusi.