On oikein tukea terveitä uskontoja sairaiden sijasta

Niin sanotussa suvivirsikeskustelussa on melkein kaikki oleellinen sanottu. Kuitenkin kaksi periaatteellisesti tärkeää näkökulmaa on jäänyt sivuun tai kokonaan unohdettu.

1. Jakaantuuko elämä toisistaan riippumattomiin vyöhykkeisiin?

Politiikasta, uskonnosta, kansallisuusaatteesta, taloudesta ja urheilusta voi rakentaa kymmenen erilaista sanaparia. Jotkut keskustelijat ovat suorastaan moraalisella kiihkolla vaatineet, että ne pitäisi ehdottomasti erottaa toisistaan. Nopea retki esimerkiksi urheilun historiaan ja käytäntöihin osoittaa, että vyöhykeajattelu ei ole toteutunut reaalimaailmassa.

Urheilu ja politiikka: Idea urheilun ja politiikan erottamisesta kuoli viimeistään Berliinin olympialaisissa vuonna 1936. Tämän talven ja kevään tapahtumat todistavat, että kuolleena se myös pysyy.

Urheilu ja kansallisuusaate: Mauno Koivisto ehdotti kansallislaulujen poistoa urheilukisojen seremonioista. Ajatus ensin tyrmättiin ja sitten vaiettiin.

Urheilu ja uskonto: Ristinmerkkejä tehdään ennen kisaa ja sen jälkeen. Vuonna 2002 Brasilian voitonjuhlat jalkapallon maailmanmestaruuden varmistuttua olivat sellaista Jeesus-juhlaa, että herkimmät ateistit sulkivat televisionsa.

Urheilu ja talous: osa urheilu-uutisista julkaistaan taloussivuilla.

Samanlaisia liittoumia voidaan rakentaa neljästä muustakin sanasta. Reaalielämässä ilmiöt eivät eristy toisistaan, vaan pikemminkin kietoutuvat toisiinsa. Uskonto ei ole sillä tavoin poikkeuksellinen elämänilmiö, että se voitaisiin eristää täysin omaksi vyöhykkeekseen. Se kuuluu elämään niin kuin mikä muu asia tahansa.  Se itse pyrkii levittäytymään, ja sen alueelle tunkeudutaan hyötymistarkoituksessa. Se mikä ihmiselle on tärkeää, ei pysy piilossa tai yksityisyyden suojissa, vaan toteutuu myös julkisuudessa. Tällainen maailma vain on, vaikka joku haluaisi kuvitella siitä jotain muuta. Jopa Neuvostoliitossa uskonnolla oli jonkinlainen julkinen rooli.

2. Miksi yhteiskunta ei suosisi tiettyjä uskontoja?

Vain harvat ihmiset ovat sitä mieltä, että amissit, helluntailaiset, hindulaiset, islamilaiset, Jehovan todistajat, juutalaiset, luterilainen kirkko, metodistit, mormonit, muinaisuskoiset, ortodoksinen kirkko, satanistit ja wiccalaiset kuuluvat kaikki samaan koriin ja että yhteiskunnan näkökulmasta niillä ei ole muuta järjestystä kuin aakkosjärjestys. Todellisuudessa ateistienkaan kannalta ei ole aivan samantekevää, millaisia ovat väestössä niiden keskinäiset prosenttiosuudet.

Epäilen, että suuren enemmistön mielestä on olemassa sekä sairasta että tervettä uskonnollisuutta. Siinäkin tapauksessa, että näkee uskonnon jonkinlaiseksi taudiksi, joutuu ilmeisesti tunnustamaan, että muutamia niistä voi verrata nuhakuumeeseen ja toisia taas koleraan.

Jos uskonnoilla on eroja, lienee sallittua, että yhteiskunta suosittelee ja kohtuullisesti tukee sellaisia uskontoja, joiden se laskee olevan yhteiskunnan kehityksen kannalta parempia kuin jotkin toiset. Toisin kuin joku luulee, valtio ei voi olla katsomuksellisesti täysin puolueeton. Suomi antaa selvän tukensa esimerkiksi antirasismille, ja sen kuuluukin antaa.

Minua ei haittaisi, että tietyissä rajoissa tuettaisiin verovaroilla maltillista islamia, jos siitä olisi se hyöty, että se rajoittaisi islamilaista radikalismia.

Muutama jälkiajatus Suvivirrestä

Tästä aiheesta on varmaan kaikki jo sanottu. Tyydyn siksi lyhyeen kommenttiin. Painavimmaksi argumentiksi näen sen, että Suvivirren voi tietysti poistaa koulujen kevätjuhlista, mutta jos samaa tietä edetään, poistettavaa on paljon. Siinä menevät uusiksi vuosikalenterit ja Suomen lippu. Vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Petri Karisma joutuu vaihtamaan apostoli Pietarista johtuvan etunimensä joksikin muuksi. Vaarassa ovat jopa lukion vanhaintanssit, lestadiolaisethan eivät osallistu niihin uskonnollisista syistä.