Laitoin kipan päähän (Krakova 3/4)

Kävin synagogassa. Pihalla joku nuori poika kysyi, olinko juutalainen. Sanoin, etten ollut. Sisäänpääsy maksoi hieman toista euroa. Luovuin kolikosta ilomielin, sillä ei minulle tuota tuskaa tukea uskontoa, joka ei ole omani.

Kuuliaisesti otin käyttöön käteen ojennetun juutalaisen päähineen, kipan. Varmaan sen käytöllä on uskonnollisia perusteita, mutta en ruvennut niitä miettimään. Kipaan pukeutuminen ei ollut maailmankatsomuksellinen kannanotto, vaan ainoastaan normaalin korrektia käytöstä.

Sisällä synagogassa en ymmärtänyt mitään. Heprean kirjaimet olen joskus oppinut, mutta merkeistä ei ole iloa, jos ei tunne niiden sisältöä. En ollut perillä pyhien esineiden symboliikasta, en arkkitehtuurista. Kaikki oli outoa.

Paikalla oli ranskalainen turistiryhmä, mutta oppaan selostus oli käsittämätöntä sirkutusta. Kaikkiaan meteliä oli niin paljon, että uskonnollista kokemusta ei voinut syntyä, ei sittenkään vaikka tämä olisi ollut rakkain kotikirkkoni. Tyhjässä tilassa olisin kenties voinut saada jonkin aavistuksen siitä, että jossain toisaalla voi olla jonkinlainen aavistus tai aavistuksen aavistus, mutta tästä hälinästä oli päästävä pois. Pakenin ulkotiloihin.

Juutalaisella hautausmaalla oli helpompaa. Siellä oli minulle tuttuja hautapaasia.

Juutalaiset näyttävät tuovan haudoilleen kiviä. Minkä takia? Olisiko googlessa jotain?

Hautausmaalta kävelin kadulle.  Tajusin, että mikään ei ollut koskettanut. Mietin, tällaisiako ovat lastenlastenlasteni käynnit heidän isoisoisänsä pyhillä paikoilla.