Aamulla 20 vuotta sitten

Olin pastoraalikurssilla. Sillä tarkoitetaan puolipakollista pappien jatkokoulutustapahtumaa.

Sinä aamuna olimme koolla piispan johdolla. Normaalikäytännön mukaisesti aamuhartaudesta vastasi noin neljän hengen ryhmä. Se oli tehnyt kaiken niin hyvin kuin puolivirallisessa opinnäytetyössä on tapana. Jo edellisenä iltana oli tarkoin mietitty puheet ja rukoukset ja niihin sopivat virret.

Kaikki olisi muuten ollut kohdallaan, mutta jäljellä oli yksi ongelma. Kun tuli toteuttamisen aika, ilmeni, että kukaan ei ollut aamulla katsonut uutisista, että Estonia oli uponnut, tai ei ollut ainakaan reagoinut siihen mitenkään.

Siitä tietyllä tavoin mallikelpoisesta suorituksesta olisin juuri sinä aamuna antanut nolla pistettä.

Jäi sitten piispan tehtäväksi kertoa aamuhartauden jälkeen, että Itämeressä oli yksi uponnut laiva.

Tatuoinnit ja demonit

Mielivaltaista raamatuntulkintaa luterilaisen kirkon ulkopuolelta

Viime päivinä on saanut melkoista nettijulkisuutta video, jossa epämääräiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (ei ainakaan luterilaiseen kirkkoon) kuuluva Markku Veilo kertoo, että demonit tulevat tatuointien kautta ihmisen sisään.

Veilon puheet ovat hyvä esimerkki mielivaltaisesta raamatuntulkinnasta. Maailmassa ei ole niin kahelia oppia, ettei sitä pystyisi jollain raamatunkohtien yhdistelmillä perustelemaan.  ”Juudas meni pois ja hirttäytyi”,  "Mene ja tee sinä samoin" ja  "Mitä aiot, tee se pian!" ovat kaikki raamatunlauseita, kaksi niistä jopa itse Jeesuksen suusta.

En vastusta tatuointeja uskonnollisista syistä, sillä aivan kaikkia asioita voi käyttää hyvin ja huonosti. Kirveellä voi veistää talon tai tappaa ihmisen. Jopa liiallinen veden juominen voi olla hengenvaarallista.



En vain muuten pidä tatuoinneista

Aivan muista kuin raamatullisista syistä tatuoinnit eivät miellytä minua.

Ensinnäkin: Ne ovat rumia. Ne pilaavat ihmisen kauniin ihon samaan tapaan kuin spraymaalilla tehdyt töherrykset pilaavat arvorakennuksen seinän.

Toiseksi: En päästäisi ketään lykkimään ihoni alle ylimääräisiä aineita. On mahdollista, että parinkymmenen vuoden kuluttua niiden seurauksia selvitellään sädehoitoklinikalla.

Kolmanneksi: Tatuointien symboliikka on yleensä alkeellista. Symboleihin vähän enemmän perehtynyt ihminen joutuu katselemaan monia niistä myötähäpeän vallassa. Kuvataiteen maailmassa ja kirjallisuudessa ne ovat samaa tasoa kuin Matti ja Teppo ovat musiikissa.

Neljänneksi: Tatuointeja hankkivat aivan liian nuoret ihmiset. Vasta noin kolmenkymmenen iässä ihminen on ajatuksiltaan niin vakiintunut, että voi edes harkita minkään pysyvän kuvan ottamista ihoonsa. Ei ole ihme, että myöhemmällä iällä moni katuu. Lävistykset ovat eri asia, sillä reiät kasvavat umpeen.

Viidenneksi: Tatuoinneista voi olla sosiaalista haittaa ainakin ulkomailla. Kaikkialla ei olla niiden suhteen yhtä ymmärtäväisiä kuin Suomessa.

Kuudenneksi: Tatuointeja vailla olevalla ihmisellä on aina vapaus ottaa tatuointi tai olla ottamatta. Kun on tikkauttanut  itseensä ensimmäiset kuvat, tätä valinnan vapautta ei enää ole. 

Seitsemänneksi: Toistan sen ensimmäisen syyn: ne vain ovat rumia, eikä se rumuus iän myötä ja ihon löystyessä vähene.


Yhdestä tatuoinnista sentään pidin

Yksi poikkeus on tullut minua vastaan. Tuore isä oli tatuoinut ensimmäisen lapsensa nimen itseensä. Siinä oli tyyliä, sillä lapsi ei koskaan lähde isästä pois.

*    *    *

Nämä ajatukseni ovat enimmäkseen makuasioita ja mielipiteitä. Hyväksyn sen, että jonkun mielestä olen väärässä. Tatuointi ei tee ihmisestä hyvää eikä huonoa. Jollekulle nuorelle miehelle olen jopa lausunut mielipiteeni hänen esittelemistään kuvavaihtoehdoista, sillä miksi en olisi auttanut häntä hänen valinnoissaan, vaikka minä en tatuoinneista pidäkään?

Raamattu ei kuulu tähän asiaan pätkän vertaa. Sitä tarvitaan johonkin muuhun.

En olisi torpannut ateistin ehdokkuutta

Ateistiksi julistautunut Kimmo Käärmelahti ajatteli tarjota kirkkovaaliehdokkuudellaan Savonlinnaan vaihtoehdon, jota hänen kaltaisensa ihmiset olisivat voineet äänestää. Hänen vaalilauseensa olisi ollut: "Jumalaan en usko mutta kirkkoon haluaisin uskoa." Hän sanoi, että valituksi tultuaan hän olisi tukenut ennen muuta seurakunnan diakoniatyötä ja vaikuttanut omalta osaltaan myös kirkon yhteiskunnallisen aseman purkamiseen.

Lopulta Käärmelahti vetäytyi ehdokkuudesta, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut loukata uskovaisia, agnostikkoja eikä ateisteja. Hän aiheutti suunnitelmillaan laajaa hämminkiä. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut Vapaa-ajattelijoiden jäsen.

Käärmelahden kaltainen ehdokas on helppo torpata. Voi sanoa, ettei Setan hallintoon ole pääsyä homofobisella ihmisellä tai ettei pasifisteja valita reserviupseerien johtoon. Ihminen ei voi julkisesti vastustaa sitä asiaa, jota hänet on valittu kannattamaan.

Kaikesta huolimatta olisin suonut tälle ateistille hänen ehdokkuutensa. Eihän Savonlinnaan olla sentään pappia valitsemassa. Suomessa oli sitä paitsi pasifistinen puolustusministeri Yrjö Kallinen vuosina 1946 - 48, ja tässä sitä edelleen sätkitään itsenäisenä valtiona.

Ei siellä kirkkovaltuustossa yksi epäilijä turmiota tekisi, antaisipa vain pikantin sävyn ja toisi kokouksiin erilaista näkökulmaa. Jeesus teki täysin tietoisen valinnan kutsuessaan mukaan etäisesti Käärmelahtea muistuttavan Tuomaksen.  Jälkiviisaat voivat tietysti kritisoida hänen valintaansa ja sanoa, että joku uskovaisempi olisi ollut oikea valinta. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, jopa Juudas oli itse Kristuksen valittu.

Enemmän minä olen huolissani niistä valtuutetuista, jotka ovat kaiken aikaa heilahtamaisillaan helluntailaisiksi tai puuhaavat jotain valepiispaa luterilaisen kirkon sisään (siis nämä äkkiväärät naispappeuden vastustajat, jotka ovat ryhmittyneet ns. lähetyshiippakunnaksi, suomentajan selitys). Vaarallisia ovat myös ne valtuutetut, jotka ymmärtävät vain merkin € symboliikkaa.

Usko ja epäusko ovat muutenkin mutkikkaita asioita. Tänään uskomme näin, huomenna noin. Vakaumuksen laatu vaihtelee iän, elämäntilanteen, vuorokauden ja ympäristön mukaan. Avoimen tähtitaivaan alla harvoin tapaa asiastaan vakuuttuneita ateisteja. Ruuhkabussissa maanantaiaamuna klo 7.15 useimpien usko on taas varsin ohutta.

Tavisten sensuuri, osa 2/2

Hautaustoimiston ikkunassa oli lause: "Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho." Allekirjoituksena oli Mika Waltari.

Hautaustoimisto ei saa myydä varastettuja kukkia, muttei myöskään varastettuja lauseita. Siksi kävelin sisälle ja sanoin, että jos Waltari on tuollaista kirjoittanut, se ei ole hänen omaa tekstiään, vaan hän on poiminut sen suoraan Raamatusta. Sanoin, että pahvi vaati korjaamista. Huomautuksestani kiitettiin, mutta näyteikkunaa ei koskaan muutettu.

Laajasti myyntiin päätyneissä kuolinadresseissa näkyy sama tekijänoikeusrikos. Onko se puutteellista kirjallisuuden tuntemusta vai halutaanko korrektisti tarjota tekstejä, jotka ateistikin saattaa ostaa?

Adresseissa ovat Mika Waltarin nimiin kirjoitetut sanat: "Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan joka puhkeaa kukkaan ja ehtoolla leikataan."

Alkuperäinen Raamatun teksti taas kuuluu näin: "He ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta illalla se leikataan ja kuivettuu."

Rikos ei peity sillä, että ajatusta vähän lyhennetään, muutetaan sen persoonapronominia ja vaihdetaan ilta ehtooksi.

Tavisten sensuuri, osa 1/2

Ensin ihastuin

Hautajaisissa osuin Eeva Kilven runoksi mainittuun tekstiin, jonka lastenlapset lukivat isoäitinsä muistoksi:

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Otin tekstin talteen ja käytin sitä, kunnes sain tietää minua viisaammalta, että runo oli väärennös. 

Sitten hävetti

Hävetti, että olin langennut huijaukseen. Eeva Kilven aidossa tekstissä runon viimeinen rivi kuuluu: "Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia." 

Kyseessä ei ole vähäinen poisto, sillä viimeinen lause kääntää koko tekstin uudelle syrjälle, tuottaa varsinaisen oivalluksen ja muuttaa varsin yksiulotteisen runon monitasoiseksi elämänrunoksi.

Sittemmin olen törmännyt väärennöksen toiseen versioon. Joku amatöörikynäilijä on huijauksesta tietoisena rustaillut tekstiä mielestään soveliaampaan muistovärssymuotoon. Hän on kuvitellut, että pois jätetty viimeinen lause voitaisiin korvata tällaisella latteudella: "Mutta sitä ennen he ovat eläneet elämänsä."

Siinä on jo valhetta valheen päällä: niin kuin varas olisi vienyt kultavaasin ja rikoksen paljastumisen jälkeen olisi tuonut tilalle muovikipon siinä luulossa, ettei kukaan huomaa.

Kyyditseminen on taitolaji

Ajokorttini saamisesta on jo niin kauan, että minulla on lupa oitis hypätä satulaan ja ajaa kuinka suurta moottoripyörää tahansa, vaikka en ikinä kuljettanut  mopoa isompaa kaksipyöräistä. Sama oikeus on myös lähes 80-vuotiaalla anopillani, jonka ajokortti on edelleen voimassa.

Tämä ikiaikainen nautintaoikeus tuskin on tuottanut onnettomuuksia. Itsekontrolli on toiminut.

Sen sijaan pelottaa katsella mopoilijoita, jotka kyyditsevät toisiaan. Varsinkin vaappuvat tytöt tarvitsisivat eteensä ja taakseen pari ihmistä heiluttamaan keltaista lippua vaaran merkiksi. Tämä kyyditseminen on vuodesta toiseen sallittua, vaikka joka kuudes mopo-onnettomuuksissa loukkaantunut on mopon kyydissä.  Näiden skootteriakrobaattien rinnalla mopoautot ovat olematon ongelma.

Ei ole tullut kenenkään mieleen, että mopoilijoiden loukkaantumiset vähenisivät kuudenneksella, jos kyyditseminen loppuisi. Väheneminen voisi olla suurempaakin, sillä kyytiläinen vaikeuttaa mopon hallintaa.

Erikoista on sekin, että juuri autokortin saanut saa ottaa auton täyteen väkeä. Jos isällä on tila-auto, nuoresta pojasta tulee melkeinpä linja-auton kuljettaja saman tien, ensimmäisenä viikonloppunaan. Takapenkin känniläiset vauhdittavat menoa.

Ehkä ei ole pahaksi, jos muutama kuukausi harjoiteltaisiin niin, että seuraa olisi enintään etupenkillä. 

Ahtisaarelaiset latteudet ovat joskus parhaita

Moni kieltämättä älykäs kirjoittaja, Jari Tervo mukaan lukien, on yltynyt vaatimaan, että Ukrainan ilmeistä sotaa on uskallettava kutsua sodaksi. Venäjän toiminta on ollut kieltämättä sekä ilkeää että pelottavaa.

"Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Tämä oli taas presidentti Mauno Koiviston viisaus.

Kansainvälisten kriisien ratkaisemiseen on lopulta vain kaksi keinoa, sodankäynti ja diplomatia. Edelliseen kuuluu uhoa ja marssimusiikkia, jälkimmäiseen ei. Diplomatialla on oma kielensä, johon suostuminen saattaa olla totuudentorville tuskallista. Diplomatiassa puhutaan hillitysti, ja sen ansiosta päästään rauhanomaisiin ratkaisuihin, joissa ennen pitkää voittaa myös rehellisyys; sanotaanhan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Jaksan lukea Sofi Oksasen ja Jari Tervon kirjoittamia juttuja. He uskaltavat sanoa kaunistelemattomia asioita, joista usein vaietaan häveliäästi. Martti Ahtisaaren presidentillisistä uudenvuodenpuheista ei jäänyt mitään mieleen. Ne eivät kiinnostaneet.

Kriisejä selvittämään en kuitenkaan lähettäisi Oksasta enkä Tervoa, vaan Ahtisaaren kaltaisen vanhan ketun, jonka ympäripyöreyksien varaan on helppo rakentaa sopua ja maailmanrauhaa.

Mikä ihmeen "jos"?

Jokaisen vihkipuheeni olen erikseen kirjoittanut. Niiden periaatteellisessa osassa on ilmauksia, joita olen jossain muuallakin lausunut, mutta kahta samanlaista puhetta ei ole ollut.

Olen yrittänyt sovittaa sanani kullekin parille sopivaksi. En ole turvautunut kirkkokäsikirjan valmiisiin puheisiin, vaikka nekään eivät ole kelvottomia.

Vihkiparin puolesta luettavat rukoukset olen sen sijaan ottanut suoraan käsikirjasta. Olen suosinut kahta tai kolmea vaihtoehtoa. Eniten käyttämäni alkaa sanoilla: "Kaikkivaltias, armollinen Jumala. Me kiitämme sinua rakkauden lahjasta."

Tässä rukouksessa on yksi virke hieman häirinnyt. En ole kuitenkaan juuttunut siihen, olen vain mennyt eteenpäin.

Vihdoin viime lauantaina päätin korjata sanamuotoa. Rukouksessa on nimittäin virke: "Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua."

Mikä ihmeen "jos"? Sananhan pitää olla "kun".

Elämän harvoja, täysin varmoja asioita on se, että jokaiselle ihmiselle on varattuna vähintään yksi ämpärillinen koettelemuksia. Joku voi väistellä niiltä pitkään, mutta lopulta ne tulevat niin kuin syksy pisimmänkin kesän jälkeen.

Parhaimmillaan nämä koettelemukset lujittavat rakkautta ja opettavat elämässä niin tarpeellista tappioista selviytymisen taitoa. Tätä elämänvaihetta voi riittää pitkään, mutta vihdoin tullaan siihen, että tappioista ei enää voi toipua eikä voi jatkaa niistä huolimatta entiseen tapaan. Silloin on vain hyväksyttävä, että vastassa on se lopullinen koettelemus, josta ei ihmisvoimin selviydy.

Tuo yhden sanan kokoinen viilaus, kun-sanan lausuminen jos-sanan sijasta, parantaa vihkitilaisuuden rukousta ratkaisevasti. Jos siihen syventyy, se voi puhutella uudella tavalla ja olla kannattelemassa nuorta avioparia pitkälle ja kaikkiaan onnelliselle matkalle.