Tapasin junassa Salierin

VR:n pakollisissa paikkalipuissa on se hyvä puoli, että aina löytää istumasijan, mutta kaikki seikkailu on tämän järjestelmän mukana kadonnut. Tuskin ikinä Helsingin ja Tampereen välillä osuu viereiselle tuolille jonkun vanhan tutun kanssa.

Joskus tapahtuu ihme.

Vanha kaveri kertoi siinä junamatkan aikana monenlaista, esimerkiksi työoloistaan. Hän valitti, että hänen eräs työtoverinsa oli rakentanut heidän välilleen jonkinlaisen Salieri ja Mozart -draaman.

"Ja mikäs siinä, voihan asiaa noinkin tulkita. Juttu voi olla puoliksi totta. Hän voi hyvinkin olla Salieri. Mutta kun minä en ole Mozart."

Kolme kriteeriä kansanedustajalle

Eduskuntavaalit ovat tulossa, ja tässä on ruvettava harkitsemaan, kenelle antaisin ääneni.

Ainakin on selvää, etten valitse ehdokasta, joka on vain kyllästynyt nykyisyytensä ja haluaa uuden vaiheen elämäänsä. En ota huomioon myöskään niitä, jotka valituksi tulemisellaan ratkaisevat elämänkriisinsä. - Ensikertalaisuus ei silti ole este.

Pitkä kokemuskaan ei ole haitta, mutta eläkeikäisiä en kelpuuta. Jos ei sovi yleensä työelämään, ei sovi eduskuntaan. Ei siellä hoideta  luottamustointa, vaan sinne mennään työhön.

Helposti kasvatettava voi olla vaaratapaus

Ollaan tietysti ongelmissa, jos ihminen on niin jääräpäinen, ettei suostu näkemään tosiasioita tai jos hän ei lainkaan ota muita ihmisiä huomioon.

Siitä huolimatta itsepäisyys ei ole luonnevika. Vain sen liika-annos on.

Monesti törmään vanhempiin, jotka valittavat lapsensa uhmaikää tai sitä, että itsenäistyvä nuori ei kuuntele isää eikä äitiä.

Olen puhunut heille vaarista, jonka kanssa satuin jutulle ja joka kertoi huumeisiin ajautuneesta lapsenlapsestaan.

"Jo pikkulapsena sille kävi kaikki. Kun sanoi että tule tänne, niin se tuli. Kun sitä käski syömään, niin se söi. Kun siltä kysyi mielipidettä, niin se ei osannut sanoa, mutta kun ehdotti jotain, niin aina se suostui."

"Helppohan sitä oli kasvattaa. Ja tässä ollaan nyt."

Suomen suosituimmassa kunnassa

Tuoreiden uutisten mukaan Pirkkala on asukkaidensa näkökulmasta Suomen suosituin kunta. En ihmettele tätä, ja näkökulmani on laaja; onhan sanottu, että kunnanlääkäreillä ja seurakuntapapeilla on kaikkein monipuolisimmat ihmiskontaktit.

Vain kerran olen tavannut pirkkalalaisen, joka on nimenomaisesti tahtonut täältä pois. Tästäkin kohtaamisesta on 23 vuotta. Kaiken lisäksi tiedän tämän aikanaan muuttoa haikailleen asuvan yhä täällä. Silloisiin ankeisiin tunnelmiin varmaan vaikutti meneillään ollut avioeroprosessi.

Lisäksi ovat ne koulunsa lopettaneet nuoret, jotka haluavat kauas ja pois  – minne tahansa. Heitä ei oikein voi ottaa lukuun, sillä he haluaisivat lähteä, olisipa heidän kotikuntansa mikä tahansa. Sitä paitsi moni heistä tulee perheellisenä paluumuuttajana takaisin.

Mistä se Pirkkalan erinomaisuus oikein tulee? Yksittäisiä syitä ei paljon ole. 

Terveyskeskusta kiitellään. Ulkopuoliset viittaavat Tampereen palveluihin, mutta loppujen lopuksi useimmilla on asiaa Tampereelle melko harvoin, ja kun on, niistä palveluista maksetaan. 

Ehkä salaisuus on juuri siinä, että mitään salaisuutta ei ole. Ei ole yritetty tulla kuuluisiksi. On vain tehty yksinkertaisia, tavallisia asioita.

Erilaisuus on aikamme massailmiö

Yleisradio mainostaa uutta Kioski-brändiään: "Mitä jos näkisit maailman toisin kuin muut?"

Laajaa valtakunnallista näkyvyyttä tavoittelevalta medialta tämä on tyhmästi sanottu. Jos seuraa sitä, mitä kaikki muutkin seuraavat, ei tulee nähneeksi maailmaa toisin kuin muut vaan päinvastoin samalla tavoin kuin muut.

Uusien, yllättävien näkemysten löytämiseksi on katsottava sitä, mikä ei ole suosittua ja mitä muut eivät ole havainneet.

Toisaalta se paljon mainostettu ja ylistetty erilaisuus ei ole sen parempaa kuin samanlaisuuskaan. Erilaisuuden kiittäminen on aikamme suuri massailmiö.

Elämässä tarvitaan myös yhteisiä puheenaiheita. Siksi on kohtuullisesti oltava perillä myös pinnallisuuksista, koska niistä kahvipöytäkeskustelut tapaavat koostua. Persoonallinen musiikkimaku on jostain näkökulmasta kunnioitettava asia, mutta siitä ei ole apua, kun tarvittaisiin yhteislaulua.

Ainakaan minä en halua kaikissa asioissa erottua ollenkaan isosta massasta. Pidän omintakeisten ajatusten kehittelemisestä, mutten niin omintakeisten, että ne eivät herätä muissa ihmisissä mitään vastakaikua.

Ja jos jotain autoa mainostetaan sanomalla, että sen hankkimalla erottuu joukosta, mainos ei vetoa minuun. Automaailmassa suosikkini on harmaa tojotagolffi.

Kaunis tarina

Näinä päivinä olen ajatellut muuatta avioparia, jonka vihin avioliittoon hieman yli 30 vuotta sitten. Viime lauantaina sain olla paikalla, kun he juhlivat yhteistä taivaltaan miehen viisikymppisten ohella. Sain tutustua myös heidän mukavan oloisiin lapsiinsa, jotka jostain syystä olivat minulle kuin vanhoja tuttuja, vaikka emme ole ennen tavanneet.

Olen tuntenut tämän parin koko siltä matkalta, jonka he ovat yhdessä kulkeneet ennen alttarille tulemistaan. Käsittääkseni he ovat urallani varhaisin tätä lajia.

Mieleen on jäänyt punainen Mini, joka oli jalkapallokentän laidalla ja jossa he istuivat kahdestaan. Minikin on kuulemma edelleen olemassa.

Nuoret menivät naimisiin 19-vuotiaina. En tiedä, mitä kaikkea heistä puhuttiin, mutta arvelen monen olleen sitä mieltä, että noin varhain ei pitäisi avioitua ja että paremmin olisi asioita harkittava. Tuollaisia ihmisten puheet yleensä ovat.

Kuluneen kolmenkymmenen avioliittovuoden aikana en ole tavannut paria kertaakaan. Joudun siis arvelemaan, mikä on pitänyt heitä yhdessä. 

Uskon, että kyseessä on vain jokin arkinen elämisen taito. On ajatus siitä, että yhteisen hyvän takia kannattaa ponnistella. Murheet ja vaivat voi jakaa sen sijaan, että kiisteltäisiin kummalle ne kulloinkin kuuluvat. Tuskin siinä sen kummempia parisuhdetaitoja on ollut. –  Ynnä siunausta vähän.

Pilapiirrokset ovat sananvapauden kannalta sivuasia

Mihin ihmeeseen Muhammedista tehtyjä kuvia tarvitaan?

Järkyttävät tapahtumat terävöittävät katseet yhteen pisteeseen. Nähdään se yksi piste ja yksi totuus, muttei mitään sen ympärillä.

Ehkä Ranskan suurmielenosoituksen jälkeen voitaisiin katsoa sananvapautta laajemmin kuin vain sikäläisten  pilapiirtäjien näkökulmasta. Voisi kysyä vaikkapa sitä, tarvitaanko Muhammedista tehtyjä piirroksia johonkin oleelliseen; nehän ne näyttävät islamilaisia ääriryhmiä niin suuresti ärsyttävän. Onko piirtämisen vapaus toissijaista kirjoittamisen ja puhumisen vapauden rinnalla?

Virkamiehen ja työntekijän on monesti suljettava suunsa 

Joka tapauksessa suomalaisten sananvapauden ongelmat ovat muualla kuin ranskalaisissa pilapiirroksissa.

Joulukuussa eduskunnan oikeusasiamies huomautti tamperelaista rehtoria siitä, että tämä puolestaan oli antanut kirjallisen muistutuksen opettajalle, joka oli kirjoittanut sanomalehteen koulun mielenterveystyöstä. Tässä tapauksessa tuli tällainen tuomio, mutta suomalaiset virkamiehet tietävät, että mitä pienempi on yhteisö, sitä ahtaammat ovat sananvapauden rajat. Jotta voi tehdä työtään, on suljettava suunsa monista asioista. On monia juttuja, jotka voittaa raastuvassa mutta  häviää kaikkialla muualla.

Työnantajansa vääryyksistä joutuu moni olemaan hiljaa työpaikkansa menettämisen uhalla. Mielessäni on vaikkapa se mansikoita myynyt nuori tyttö, jota kiellettiin paljastamasta asiakkaille, että mansikat olivat mätiä.

Sponsoreiden ja mainostajien maailmassa ei ole sananvapautta

Eikä yksikään tiedotusväline ole vapaa merkittävien mainostajiensa suopeudesta.

"Urheilua ja politiikkaa ei saa sekoittaa." Tämän voisi sanoa toisinkin: "Urheilijat unohtakoot sananvapautensa, jotta sponsorit ja kisojen järjestäjät eivät pelästy." Sananvapautta urheilija voi testata vaikkapa niin, että tulee TV-haastatteluun peitettyään liiton määräämät tuotemerkit logolla, jossa lukee "Je suis Charlie."

Viime päivinä on keskusteltu myös Arto Bryggaren sananvapaudesta. Hän oli luultavasti täysin oikeassa sanoessaan, ettei Noora Toivosta tule ikinä olympiajuoksijaa. Hänellä oli myös sananvapauden pohjalta oikeus sanoa tämä ääneen. Kenties olisi ollut viisainta pysyä kuitenkin hiljaa, sillä myös hienotunteisuus asettaa vapauksille rajoja.

Auto ja talo

Olen ollut aina ja ehdottomasti sitä mieltä, että omaisuuden määrä ei anna käyttökelpoista viitettä ihmisen onnistumisten tasosta. Vauraudesta tai sen puutteesta ei pidä päätellä, kuinka hyvää matkaseuraa toinen ihminen on.

Olen nähnyt, kuinka elämän elokuvamaiset kehykset ovat kätkeneet sisäänsä sekä väkivaltaa että sisäistä tyhjyyttä. Ulkoisesti niukoissa oloissa olen taas voinut havaita huolenpitoa ja syvällistä elämän ymmärrystä. Toisaalta olen huomannut, että rikkauskaan ei välttämättä pilaa ihmistä eikä köyhyys välttämättä tuo viisautta.

Tiivistetysti sanottuna: en ole havainnut mitään yhteyttä omaisuuden ja ihailtavan elämän välillä, en negatiivista enkä positiivista.

Aina omat teoriat eivät kuitenkaan toimi.

Näkemyksiäni on järkyttänyt vanhempieni perhetuttu, noin viidenkymmenen iässä leskeksi jäänyt nainen. Hän sanoi, että jos hän joskus menee uusiin naimisiin, miehellä pitää olla sekä talo että auto. Hänen perustelunsa oli yksinkertainen: "En minä omaisuudesta sinänsä välitä. Mutta jos mies ei ole viidenkymmenen ikään mennessä saanut hankituksi taloa ja autoa itselleen, niin hän on juoppo tai muuten hulttio."

Vieläkään en tiedä, miten voisin väittää häntä vastaan.

Ylenpalttista hienotunteisuutta

Muuan tuttuni, nuori perheenäiti, on saanut yleisöluistelussa kiekon keskelle otsaansa. Nyt hän näyttää sarjakuvahahmolta. Mustelman tekoaineet ovat valuneet silmien alle, ja siellä on enemmän väriä kuin meikeillä saa ikinä aikaan.

Omat muistot heräävät tällaisista tapauksista. Joitakin vuosia sitten minulla oli silmä mustana lyhyen ajan kuluessa kolme kertaa, joten havaintomateriaalia kertyi.

Oli suorastaan huvittavaa huomata, kuinka kohteliaita ja hienotunteisia kanssaihmiset olivat. Jalkaa ontuessa kukaan ei empinyt kysyä, mistä vamma oli tullut, mutta mustan silmän saanutta ympäröi outo vaiteliaisuus. Monet olivat niin kuin eivät olisi mitään huomanneetkaan.

Selitykseni eivät olleet kovin onnistuneita. Kulmapotkutilanteessa minuun sattunut kyynärpää oli vielä uskottavan rajoissa, mutta silmän osuminen auto etuoven yläkulmaan ei enää vakuuttunut ketään.

Vain harvoille edes yritin kertoa sitä tarinaa, että olisin pimeässä juossut lentopalloverkkoa päin ja loukannut itseni siinä. En muista, mitä koetin sen sijasta selittää.

Ratsuväen aika on ohi

Viimevuotisen TV-dokumentin mukaan Suomen lakkauttamiseksi riittää, että saadaan katkaistua sähköt. Viiden minuutin kuluttua mikään ei toimi. Pankista ei saa rahaa. Junat pysähtyvät, ja taloissa alkaa laskea lämpö.

Viime päivinä pankit ovat taistelleet verkkohyökkäyksiä vastaan. Joulukuussa yksi ainoa Lohjalla katkennut johto kaatoi Elisan yhteydet.

Samaan aikaan Ilta-Sanomat suree, riittävätkö Suomen armeijalla rynnäkkökiväärien ammukset.

Sodankäynnin todellisuus on tietoverkoissa. Aika monet eivät ymmärrä, että ratsuväen aika on jo mennyt.