Kerrassaan hieno sana eufemismi tarkoittaa kiertoilmausta, jolla vältetään sanomasta jotain tiettyä sanaa tai mainitsemasta täsmällisesti jotain kavahdettua asiaa. Otso ja mesikämmen ovat vanhoja karhun eufemismeja. Kuolemista on taas kutsuttu sanoilla nukkui pois, lähti keskuudestamme ja kaatui sodassa. Eufemismien avulla voidaan ilmaista myös karkeuksia: sanotaan V-sana, kun asiat menevät päin P:tä. Politiikka on täynnä eufemismeja. Neuvostoliiton kanssa tasapainoilu oli ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Köyhiltä ottaminen on leikkaamista ja säästämistä. Irtisanomiset ovat tervehdyttämistä.
Kristillisen jumalapuheen historiaa ei voi kirjoittaa mainitsematta eufemismeja. Vanhan testamentin alkuperäistä Jumala-sanaa Jahve vältettiin niin paljon, että lopulta sanasta muistettiin vain sen konsonantit J, H, V ja H.
Ollenkaan aina eufemismit eivät ole olemassa vain totuuden väistämiseksi. Parhaimmillaan ne tuottavat komeita metaforia ja niiden mukana uutta ajattelua. Lahtelainen pappi Markku Tynkkynen sanoi jalkaongelmiensa keskellä: "Ylistys hänelle, joka antaa virtahevolle sen juoksun."
Edellinen ilmaus ei ole Raamatun sivuilta, vaikka siltä voi näyttää. Sen sijaan seuraava Jumalan ylistys pohjautuu kokonaan raamatullisiin kielikuviin.
Ylistys hänelle,
joka asetti aamuruskon paikoilleen
ja kasvattaa viinin ihmisen iloksi.
Kiitos hänelle,
joka pitää pilkkanaan ruhtinaita
ja nostaa köyhät kurjuudesta.
Suurenmoinen on hän,
joka lähettää salamat ja avaa sateelle tien.
Kunnia hänelle,
joka suojelee muukalaisia
ja päästää varastoistaan tuulet puhaltamaan.
Mitä olisimmekaan,
ellei meillä olisi häntä,
ruokkii korpin pojat
ja antaa ravinnoksi parasta vehnää.
perjantai 29. toukokuuta 2015
tiistai 26. toukokuuta 2015
Paheksuttu fonttilaji
Suomen
tuomioistuinlaitos ja ylioppilaslautakunta ovat joutuneet skandaaliin. Kumpikin
on erehtynyt käyttämään juuri nyt lukemaasi Comic Sans -fonttia (ei tosin näy kaikilla koneilla). Tämä kirottu kirjasinlaji
on nähty ensin Jari Aarnion oikeudenkäynnin nimilapuissa. Viimeksi se on havaittu
ylioppilastutkintolautakunnan nettisivuilla. Comic Sans on siellä valloillaan
niin kuin home Suomen koulurakennuksissa. Helsingin Sanomat on tehnyt aiheesta oikein jutun.
Comic Sansin
ongelmana on kieltämättä se, että tämä fonttilaji ei sovi
virallisiin yhteyksiin, kun pitää olla asiallinen ja vähän tylsä. Pitkissä teksteissä se väsyttää silmiä, ja siihen myös
kyllästyy. Kun sillä kirjoittaa jotain, ammattilainen ajattelee ensimmäiseksi
tekstin nähdessään: "Aha, Comic Sans!"
Tämän fonttilajin
suosiolle on kuitenkin täysin luonnollinen selitys, jolla ei ole mitään
tekemistä ihmisten typeryyden kanssa. Comic Sans on nimittäin tavallisella kotikoneella
ainoa fontti, joka muistuttaa käsin kirjoitettua tekstiä. Se ilmaisee
kaipuuta aikakauteen, jolloin koneet eivät olleet ihmisten välissä ja ihmiset
toimittivat asiansa kasvokkain. Alkuaan Comic Sans suunniteltiinkin näyttämään
sarjakuvien käsintekstaukselta.
Ammattilaiset ja
yliviisaat eivät aina huomaa elämän kaikkia puolia.
Yhden kerran olen
saanut jonkin kirjeen ulkoasusta laajaa, positiivista palautetta. Tämä
tapahtui, kun pari vuotta sitten postitimme isolle joukolle yli 20-vuotiaita
nuoria kirjeen. Omakätisten allekirjoitusten yllä ei ollut yhtään kuvaa, ei väriä,
ei mitään muutakaan tehokeinoa. Siinä
oli vain ajateltuja lauseita, jotka oli kirjoitettu ikivanhalla
Courier-fontilla. Viestin
yksinkertainen ulkoasu onnistui vahvistamaan sitä, mitä halusimme sanoa: ehkä
muotomme on houkuttelematon ja kankea, mutta meillä on ajatus.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Ergenaatio ja muita outoja sanoja
Olen aina ollut koululaispilojen ystävä. Maukkaimmillaan ne
huvittavat, ja monesti ne paljastavat, milloin kuningas kävelee ilkosillaan,
vaikka kukaan aikuinen ei rohkene sanoa sitä ääneen.
Viattomimpia ja ketään loukkaamattomimpia ideoita oli se,
johon lukiossa sain yllytettyä pari kaverianikin. Kirjoitimme joihinkin
kokeisiin sivistyssanan, jolla ei todistettavasti ollut mitään merkitystä.
Sillä tavoin sai selville esimerkiksi sen, lukivatko opettajat meidän
kirjoittamiamme koevastauksia. Enää en muista kaikkia tuloksia. Sen kuitenkin muistan,
että joku ei huomannut mitään ja joku veti sanan alle aaltoviivaa.
Virhepisteitä ei tullut keneltäkään.
Tuo mitään merkitsemätön sana oli ergenaatio.
Käytin sitä ainakin lauseessa: "Tämä ilmiö/asia aiheuttaa
ergenaatioita."
Tai tarkkaan ottaen tuo sana ergenaatio kuitenkin tarkoittaa jotain. Sen voisi määritellä vaikkapa näin:
1) Sana, jolla ei edes yritetä tarkoittaa mitään.
2) Testisana, jolla oppilas voi tarkistaa, lukevatko
opettajat hänen koevastauksensa.
Minulla on muuten juttuvarastossani ehkä maailman paras
koululaispila. Aika ei ole kypsä sen julkaisemiseen. Ehkä joskus sitten.
perjantai 22. toukokuuta 2015
Kysyisivät nuoruuden ymmärtäjiltä
Veikkaan ja ainakin toivon, että ehdotus ammattikoulujen
opiskeluajan lyhentämisestä kahteen vuoteen on vain jonkinlainen heitto, jota
ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja jolla ei ainakaan ole laajaa
kannatusta.
Yllättävän pitkälle vietiin kuitenkin viime syksynä sitä
esitystä, että nuoret eivät enää olisi voineet käytännössä vaihtaa
opiskelualaa: kerran valittu ja sillä sitten mennään, onpa siihen millään
tavoin sovelias tai ei.
Asiaa voisi kysyä niiltä ihmisiltä, jotka tuntevat nuoria -
tai peräti nuorilta itseltään. Suomi on täynnä nuorten elämää tuntevia ihmisiä,
jotka osaisivat kertoa, että kumpikaan ehdotus ei pidennä työuria, ei paranna
nuorten asemaa eikä luo säästöjä.
Kaksi vuotta ammattikoulua käyneet, tyhjän päällä notkuvat
nuoret eivät ole kenenkään etu. Yhtä vähän iloa on niistä nuorista, jotka
pelkäävät elämän lopullista ratkaisua eivätkä uskalla tarttua epäonnistumisen
pelossa mihinkään.
Nuorille on sallittava heidän hapuilunsa ja se, että he
tuottamattomina yhteiskunnan jäseninä saavat rauhassa kasvaa vuoden tai kaksi
lisää.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Kankaanniemi tyrii ja Iltalehti harhauttaa
Ensinnäkin: Toimi Kankaanniemen lähettämiä, kohun
nostaneita viestejä voi vain moittia.
En kirjoitakaan niistä, vaan siitä, millä tavoin Iltalehti
on käsitellyt aihetta. Kun joku toimii moitittavasti, tämä ei anna oikeutta
siihen, että joku toinen valehtelee.
Tiistaina 19. toukokuuta Iltalehdessä oli otsikko:
"Seiska: Hilpeä Teuvo Hakkarainen opastaa seksiviestikohussa rämpivää
Kankaanniemeä." Otsikon alla olleessa ingressissä luki: "Saisi Toimi
tulla matkaani viikoksi niin tulisi siitäkin oikea mies.”
Minulla ei ole mahdollisuuksia tarkistaa, onko Hakkarainen
sanonut oikeasti näin – ehkäpä. Valhetta on sen sijaan juttuun liitetty kuva,
jossa Hakkarainen ja Kankaanniemi poseeraavat yhdessä.
Ainakin minun päässäni syntyi kuvasta ja tekstistä nopea yhteisvaikutelma,
että siinä ovat kaverukset lähdössä Hakkaraisen turneelle, jossa
Kankaanniemestä tehdään mies. Ainakin sekunnin verran paheksuin vahvasti.
Monesti tällaiset jutut menevät ohi. Ei kaikkia asioita voi
tässä maailmassa tarkistaa. Tulee harhautetuksi, ja harhautus jää voimaan. Jostain syystä jäin ajattelemaan tätä
manipulaatiota kahden sekunnin sijasta kymmenen. Kyselin mielessäni, mistä
Iltalehti on nyt tämän kuvan saanut, kun kukaan ei ole saanut Kankaanniemeen
yhteyttä.
Ei ole saanutkaan. Toimittaja on rakentanut ovelan valheen.
Muodollisesti häntä ei voi syyttää hujauksesta, sillä valheen tekee lukija itse,
kun yhdistää päässään kaksi asiaa suunnitellulla tavalla.
Kuva on todellisuudessa vanha. Se on peräisin
eduskuntavaalikampanjan ajoilta ja on julkaistu Iltalehdessä aiemminkin eli 18.
huhtikuuta. Kuva todistaa vain sen, että Hakkarainen ja Kankaanniemi ovat joskus olleet samassa kuvassa, ei mitään muuta.
tiistai 19. toukokuuta 2015
Kolmatta laudaturia ei tarvita
Vasta 16-vuotias Kalle Kujanpää on kirjoittanut
ylioppilaskirjoituksissa ennätykselliset kymmenen laudaturia. Tällainen
huipputulos voi syntyä vain lahjakkuudesta ja sinnikkyydestä.
Lehtihaastatteluiden perusteella Kalle Kujanpää vaikuttaa täyspäiseltä nuorelta
mieheltä. En ottaisi hänen kunniastaan mitään pois.
Siitä huolimatta on syytä muistuttaa, että lukiosta
selviytyminen on vasta elämän alkulohkopelejä, joiden ratkaisevin merkitys on
siinä, että pääsee seuraavalle tasolle. Loistokkaasti menneitä
ylioppilaskirjoituksia voi verrata ylivoimaisin pistein saavutettuun
sarjanousuun. Seuraavan kauden pisteitä aletaan taas laskea nollasta. Uusien
pisteiden keräämisessä on tietysti apua lahjakkuudesta, muttei sinänsä saavutetuista laudatureista.
Joskus olen kirjoittanut Suomen nuorten kiekkomaajoukkueista, jotka ovat voittaneet ikäluokkansa maailmanmestaruuden.
Yllättävän monesta pelaajasta ei tullut mitään erityistä, ja perin harva on päässyt todella huipulle. Voiton hetkellä moni kuitenkin luuli, että näille kavereille vain
taivas oli rajana.
On tutkittu myös koulumenestyksen suhdetta
jatko-opinnoissa menestymiseen. Vuonna 1960 Englannissa koetettiin ennustaa hyvin suuren opiskelijajoukon
akateemisten opintojen menestystä, ja tehtäviin kutsuttiin psykologian ja
sosiologian asiantuntijat. Yritys epäonnistui täydellisesti.
Yllättävän vaarallista voi olla monilahjakkuus. Se hajottaa
huomiota ja ohjaa siihen harhaluuloon, että huipulle pääsee noin vain, ilman
lujaa ponnistelua ja askeesia. Toisaalta yksipuolinen lahjakkuus voi olla yhtä
ongelmallista.
lauantai 16. toukokuuta 2015
Sodalla on hyvät puolensa
Sota on kaunista ja unohduttaa muut murheet
Amerikkalainen elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola sanoi
aikanaan, että sota on kaunista. Lausumaa paheksuttiin, mutta syyttä suotta.
Hänen elokuvansa Ilmestyskirja.Nyt todisti, että pommien räjähtely
Vietnamin yötaivaalla oli yhtä hurmaavan kaunis näky kuin uudenvuoden ilotulitus
kaupungin yllä - jos vain katsoja onnistui sulkemaan mielestään inhimillisen
kärsimyksen ja osasi keskittyä valoilmiöihin.
Sodalla on kieltämättä hyvät puolensa, ja ne tekevät niistä
niin suosittuja.
Ryhtymällä sotaan voi kätevästi korjata sisäpolitiikan
ongelmia ja saada kansalaiset unohtamaan pikkunälkänsä. Tämä kikka on Putinin
ja hänen amerikkalaisten presidenttikollegoidensa työkalupakin
perusvälineistöä, moneen kertaan käytettyä ja toimivaksi havaittua. Sekin on tärkeää, että sotateollisuus on iso
työnantaja.
Sota kohottaa itsetuntoa
Ammattisotilaat pääsevät sodassa lopultakin oikeisiin
töihin. Onhan se nyt turhauttavaa aina vain harjoitella. Vakaan rauhan aikana
sotilaat ovat vain tiellä, mutta sodan aikana heitä haastatellaan ja heiltä pyydetään
analyyseja. Sotatieteen harjoittaja pääsee televisioon päivystäväksi
dosentiksi.
Sotakokemuksilla voi tavallinen äijä rehvastella. Milläs
muuten sitä voi sanoa nuoremmilleen, että olkaa hiljaa kun ette tosipaikoista
mitään tiedä? Sotajutut ovat hyviä ohjelmanumeroita saunailtoihin. Niistä voi
tehdä menestyskirjoja ja loputtomasti elokuvia.
Sota nostaa ihmisarvoa. Yhdeksänkymppiset äijät olisivat
muuten joutoväkeä, jolle tulevat pissat housuun, mutta nyt heitä kutsutaan
sotaveteraaneiksi ja viedään presidentin vastaanotolle. Mitalit ovat
rinnuksissa, kun taas ilman sotaa saisi tyytyä pelkkään pyjamaan. Armeijan
käyneet naiset ovat todistus siitä, että kaikki naiset eivät ole yhteiskunnan
kakkosluokkaa.
Reserviläiskirje todistaa, että jossain miestä vielä tarvitaan
Armeija luo ihmisille vaikutelman, että heitä tarvitaan.
Milloin viimeksi ennen reserviläiskirjettä tavalliset suomalaiset miehet
olisivat saaneet todisteen, että heille on jossain paikka ja tarve? Yleensä he
ovat vain työnantajan kustannuseriä tai sosiaalitoimen elättejä, perheen
neljänsiä tai viidensiä jäseniä, joita ilman naiset pärjäävät, jos ne vain
muistavat maksaa elatusmaksut. Yllättäen olen huomannut, että jopa sivarikaverini ovat jääneet kaipaamaan reserviläiskirjettä. Olisihan se kiva tietää, että jossain on varattuna paikka, juuri sinulle, suomalainen mies.
Ja ironia on vaikea laji.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Ole siinä puolueeton kun yleisö mylvii
Suomen pudottua Tšekeille jääkiekossa keskustelupalstat ovat
täyttyneet syytöksistä, että vika oli huonoissa tuomareissa.
On kummallista, että niin usein juuri tappio on tuomarin
syytä, kun taas voitto ei ole juuri koskaan heidän ansiotaan. Matematiikan
lakien mukaan tuomareiden pitäisi olla syynä täsmälleen yhtä moneen tappioon
kuin voittoonkin.
Kansankielellä sanoen: "Häviäjät selittää aina."
Suomen tappioon päättyneessä jääkiekko-ottelussa saattoi
siitä huolimatta olla kyse puolueellisista tuomareista. Tutkimukset nimittäin
osoittavat pallopelien kotiedun tärkeimmäksi syyksi tuomarit, joihin
yleisömassa vaikuttaa.
Kun kymmenet tuhannet ihmiset mylvivät rangaistuspotkua, tuomarin
on vaikea pysyä viileänä sen sekunnin ajan, joka hänellä on harkinta-aikaa. Tai
jos tšekkien sankari Jaromír Jágr olisi tehnyt samanlaisen maalin kuin Suomelta
hylättiin, prahalaisessa jäähallissa päätös olisi voinut hyvinkin olla
toisenlainen kuin nyt oli.
Tietoisesti puolueellisia ja jopa rikollisia tuomareita on
varmasti olemassa. Yhden kerran olen epäillyt lahjontaa. Se oli vuoden Suomen
ja Italian välinen jalkapallomaaottelu 2000-luvun alussa Olympiastadionilla.
Rupesin pitämään lukua, kuinka murskaavan ylivoimaisesti Italia voitti
vapaapotkutilastot. Osasin laskea, ja numerot olivat mitä olivat. Varmaan katsoin peliä sinivalkoisin silmin, mutta
sittenkään en voi uskoa, että Italia pelasi niin kiltisti ja Suomi niin
rumasti.
Himmeä blogi: "Kuva ei täsmää" (15.5.2015)
tiistai 12. toukokuuta 2015
Harvojen tunnustamaa
On helppo tunnustaa olevansa epämusikaalinen, piirustustaidoton tai matemaattisesti lahjaton. Moni myöntää olevansa epätäsmällinen, kiivasluonteinen tai jopa turhan nipottaja.
On kuitenkin pari ominaisuutta, joita juuri kukaan ei tunnustaa omikseen. Harvoin kuulee tällaisia lauseita:
– Olen huono ihmistuntija.
– Minulta puuttuu huumorintaju.
On kuitenkin pari ominaisuutta, joita juuri kukaan ei tunnustaa omikseen. Harvoin kuulee tällaisia lauseita:
– Olen huono ihmistuntija.
– Minulta puuttuu huumorintaju.
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Kun mikään ei kelpaa
En ole ainoa, jolle on tapahtunut tätä.
Jostain alennusmyyntipöydältä ostin mustakantisen kirjan.
Sen ostamista perusteli vain se, että kirja oli julkaistu laatukirjojen
sarjassa. Romaanin nimi ei miellyttänyt minua, Tšekkiläinen pila. Myös
kirjailijan nimi oli minulle vieras.
Kun rupesin lukemaan kirjaa, tajusin osuneeni vahingossa
johonkin hyvään. Saatuani sen loppuun, aloin kertoa lukemista harrastaville
tutuilleni, että olin lukenut jotain tärkeää. Kirjailijan nimi oli Milan Kundera. Kukaan ei korvaansa lotkauttanut mainonnalleni.
Sitten ilmestyi Olemisen sietämätön keveys. Luin sen oitis
ja lumouduin. Taas mainostin Kunderaa, mutta jostain syystä romaani ottikin lukijansa, ei minun ansiostani, vaan sen takia, että jostain kumman syystä
kirjoja lukeneet ihmiset olivat löytäneet sen ja olivat alkaneet kertoa siitä
toisilleen.
Kirjan nimeä kopioitiin ja muokattiin monenlaisiin
tarkoituksiin. Pikaisella googlaamisella selviää, että Kunderaa jäljitellen on
puhuttu olemisen sietämättömästä vaikeudesta, raskaudesta, pimeydestä, hatusta,
taakasta, naurettavuudesta, kylmyydestä, julmuudesta ja vapaudesta.
Milan Kundera oli lyönyt itsensä läpi. Olinko nyt
tyytyväinen? – En ollenkaan. Nyt harmittivat kaikki perässä juoksijat.
torstai 7. toukokuuta 2015
Ykstotisten ihmisten ongelmia
Yritän
kirjoittaa vaikeasti ymmärrettävästä asiasta. Jos tykkäät vain hömpästä, ei
kannata lukea.
Dawkinsin kirjan kuollut kulma
Dawkinsin kirjan kuollut kulma
Niin
sanotun uusateismin suurin nimi on maineikas biologi Richard Dawkins. Häneen
uskovat ovat lukeneet tarkasti hänen kirjansa Jumalharha. Minäkin olen lukenut.
Siinä on monenlaisia huomioita, ja monet niistä ovat uskomisen kannalta pisteliään
osuvia.
Kirjassa
on kuitenkin yksi ratkaiseva vika, josta voi sanoa, että yksi Dawkinsilta
puuttuu ja sen mukana kaikki: Dawkins ei ymmärrä kielen filosofiaa. Siihen
tutustumiseksi hänen ei olisi tarvinnut lukea sivuakaan Raamattua eikä
teologiaa. Olisi vain tutustunut niihin kysymyksiin, joista puhuttiin paljon
1900-luvulla ja puhutaan edelleen.
Jotta
Dawkinsin käsitykset uskosta olisivat oleellisen tärkeitä, hänen kirjansa
hakemistossa olisivat nimet Ludwig Wittgenstein ja James Austin.
Wittgensteinista Dawkins kertoo sentään yhden anekdootin, mutta Austinista hän
ei sano mitään.
Oleellista
on, että kieli on mutkikas järjestelmä, jossa näennäiset tosiasiaväitteet eivät
ole lainkaan aina tosiasiaväitteitä, vaan jotain muuta.
Arkinen esimerkki kotoa: mitä oikein tarkoitetaankaan
Arkinen esimerkki kotoa: mitä oikein tarkoitetaankaan
Otan
arkiseksi esimerkiksi keskustelun, jonka kaltaisia koko ajan käydään keskellä
elämää. Kuvitellaan, että kotona on kaksi ihmistä eri huoneissa.
Matti
sanoo: "Ovikello soi."
Liisa
vastaa: "Olen menossa suihkuun."
Matin
lause ei välttämättä ole lainkaan tiedonanto. Liisa kuulee ovikellon soiton
yhtä hyvin kuin Matti. Matin lause on sen sijaan pyyntö, että Liisa menisi
avaamaan oven. Liisan vastaus ei taas ole ensi sijassa tiedotus siitä, mitä hän
on tekemässä, vaan ilmoitus, että hän ei nyt pääse ovelle tai ei halua mennä sinne. Siksi hän toivoo, että Matti avaisi oven. Siinäkin tapauksessa, että Liisa
lykkäisi pientä valetta eikä todellisuudessa olisi suihkua vailla, hänen
vastauksensa toimisi ja kertoisi Matille sen totuuden, että häntä ei nyt kiinnostaisi
mennä.
Ja
niin tuon keskustelun todelliset merkitykset ovat jotain muuta kuin äkkiä
voisi luulla:
"Voisitko
avata oven?"
"Minua
ei nyt kiinnosta tai en pääse. Avaa sinä!"
Luomiskertomus ei välttämättä ole sitä, mitä sitä luullaan
Luomiskertomus ei välttämättä ole sitä, mitä sitä luullaan
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Kullakin on pätevyytensä
Jos toivon saavani lasten kasvatukseen liittyviä ohjeita, en
kysy niitä ekonomilta.
Jos hyvät sijoitusneuvot kiinnostavat, en käänny papin puoleen.
Jos haluan selvyyttä uskonnollisiin kysymyksiin, en mene
insinöörin puheille.
Jos tarvitsen ihmistä, joka saisi uuden sähkölaitteen
käyntiin, en turvaudu juristiin.
Jos minua syytetään oikeudessa, en rupea haeskelemaan suutarinliikettä.
Jos kengissäni on vikaa, en kuvittele, että kokki ne
korjaisi.