Hän antaa virtahevolle sen juoksun

Kerrassaan hieno sana eufemismi tarkoittaa kiertoilmausta, jolla vältetään sanomasta jotain tiettyä sanaa tai mainitsemasta täsmällisesti jotain kavahdettua asiaa. Otso ja mesikämmen ovat vanhoja karhun eufemismeja. Kuolemista on taas kutsuttu sanoilla nukkui pois, lähti keskuudestamme ja kaatui sodassa. Eufemismien avulla voidaan ilmaista myös karkeuksia: sanotaan V-sana, kun asiat menevät päin P:tä. Politiikka on täynnä eufemismeja. Neuvostoliiton kanssa tasapainoilu oli ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Köyhiltä ottaminen on leikkaamista ja säästämistä. Irtisanomiset ovat tervehdyttämistä.

Kristillisen jumalapuheen historiaa ei voi kirjoittaa mainitsematta eufemismeja. Vanhan testamentin alkuperäistä Jumala-sanaa Jahve vältettiin niin paljon, että lopulta sanasta muistettiin vain sen konsonantit J, H, V ja H. 

Ollenkaan aina eufemismit eivät ole olemassa vain totuuden väistämiseksi. Parhaimmillaan ne tuottavat komeita metaforia ja niiden mukana uutta ajattelua. Lahtelainen pappi Markku Tynkkynen sanoi jalkaongelmiensa keskellä: "Ylistys hänelle, joka antaa virtahevolle sen juoksun." 

Edellinen ilmaus ei ole Raamatun sivuilta, vaikka siltä voi näyttää. Sen sijaan seuraava Jumalan ylistys pohjautuu kokonaan raamatullisiin kielikuviin.

                          Ylistys hänelle, 
                          joka asetti aamuruskon paikoilleen
                          ja kasvattaa viinin ihmisen iloksi.
                          Kiitos hänelle, 
                          joka pitää pilkkanaan ruhtinaita
                          ja nostaa köyhät kurjuudesta.
                          Suurenmoinen on hän, 
                          joka lähettää salamat ja avaa sateelle tien.
                          Kunnia hänelle,
                          joka suojelee muukalaisia 
                          ja päästää varastoistaan tuulet puhaltamaan.
                          Mitä olisimmekaan, 
                          ellei meillä olisi häntä,
                          ruokkii korpin pojat
                          ja antaa ravinnoksi parasta vehnää. 

Paheksuttu fonttilaji

Suomen tuomioistuinlaitos ja ylioppilaslautakunta ovat joutuneet skandaaliin. Kumpikin on erehtynyt käyttämään juuri nyt lukemaasi Comic Sans -fonttia (ei tosin näy kaikilla koneilla). Tämä kirottu kirjasinlaji on nähty ensin Jari Aarnion oikeudenkäynnin nimilapuissa. Viimeksi se on havaittu ylioppilastutkintolautakunnan nettisivuilla. Comic Sans on siellä valloillaan niin kuin home Suomen koulurakennuksissa. Helsingin Sanomat on tehnyt aiheesta oikein jutun.

Comic Sansin ongelmana on kieltämättä se, että tämä fonttilaji ei sovi virallisiin yhteyksiin, kun pitää olla asiallinen ja vähän tylsä. Pitkissä teksteissä se väsyttää silmiä, ja siihen myös kyllästyy. Kun sillä kirjoittaa jotain, ammattilainen ajattelee ensimmäiseksi tekstin nähdessään: "Aha, Comic Sans!"

Tämän fonttilajin suosiolle on kuitenkin täysin luonnollinen selitys, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten typeryyden kanssa. Comic Sans on nimittäin tavallisella kotikoneella ainoa fontti, joka muistuttaa käsin kirjoitettua tekstiä. Se ilmaisee kaipuuta aikakauteen, jolloin koneet eivät olleet ihmisten välissä ja ihmiset toimittivat asiansa kasvokkain. Alkuaan Comic Sans suunniteltiinkin näyttämään sarjakuvien käsintekstaukselta.

Ammattilaiset ja yliviisaat eivät aina huomaa elämän kaikkia puolia.

Yhden kerran olen saanut jonkin kirjeen ulkoasusta laajaa, positiivista palautetta. Tämä tapahtui, kun pari vuotta sitten postitimme isolle joukolle yli 20-vuotiaita nuoria kirjeen. Omakätisten allekirjoitusten yllä ei ollut yhtään kuvaa, ei väriä, ei mitään muutakaan tehokeinoa. Siinä oli vain ajateltuja lauseita, jotka oli kirjoitettu ikivanhalla Courier-fontilla. Viestin yksinkertainen ulkoasu onnistui vahvistamaan sitä, mitä halusimme sanoa: ehkä muotomme on houkuttelematon ja kankea, mutta meillä on ajatus.

Ergenaatio ja muita outoja sanoja

Olen aina ollut koululaispilojen ystävä. Maukkaimmillaan ne huvittavat, ja monesti ne paljastavat, milloin kuningas kävelee ilkosillaan, vaikka kukaan aikuinen ei rohkene sanoa sitä ääneen.

Viattomimpia ja ketään loukkaamattomimpia ideoita oli se, johon lukiossa sain yllytettyä pari kaverianikin. Kirjoitimme joihinkin kokeisiin sivistyssanan, jolla ei todistettavasti ollut mitään merkitystä. Sillä tavoin sai selville esimerkiksi sen, lukivatko opettajat meidän kirjoittamiamme koevastauksia. Enää en muista kaikkia tuloksia. Sen kuitenkin muistan, että joku ei huomannut mitään ja joku veti sanan alle aaltoviivaa. Virhepisteitä ei tullut keneltäkään.

Tuo mitään merkitsemätön sana oli ergenaatio. Käytin sitä ainakin lauseessa: "Tämä ilmiö/asia aiheuttaa ergenaatioita."

Tai tarkkaan ottaen tuo sana ergenaatio kuitenkin tarkoittaa jotain. Sen voisi määritellä vaikkapa näin:

1) Sana, jolla ei edes yritetä tarkoittaa mitään.

2) Testisana, jolla oppilas voi tarkistaa, lukevatko opettajat hänen koevastauksensa.

Minulla on muuten juttuvarastossani ehkä maailman paras koululaispila. Aika ei ole kypsä sen julkaisemiseen. Ehkä joskus sitten.

Kysyisivät nuoruuden ymmärtäjiltä

Veikkaan ja ainakin toivon, että ehdotus ammattikoulujen opiskeluajan lyhentämisestä kahteen vuoteen on vain jonkinlainen heitto, jota ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja jolla ei ainakaan ole laajaa kannatusta.

Yllättävän pitkälle vietiin kuitenkin viime syksynä sitä esitystä, että nuoret eivät enää olisi voineet käytännössä vaihtaa opiskelualaa: kerran valittu ja sillä sitten mennään, onpa siihen millään tavoin sovelias tai ei.

Asiaa voisi kysyä niiltä ihmisiltä, jotka tuntevat nuoria - tai peräti nuorilta itseltään. Suomi on täynnä nuorten elämää tuntevia ihmisiä, jotka osaisivat kertoa, että kumpikaan ehdotus ei pidennä työuria, ei paranna nuorten asemaa eikä luo säästöjä.

Kaksi vuotta ammattikoulua käyneet, tyhjän päällä notkuvat nuoret eivät ole kenenkään etu. Yhtä vähän iloa on niistä nuorista, jotka pelkäävät elämän lopullista ratkaisua eivätkä uskalla tarttua epäonnistumisen pelossa mihinkään.

Nuorille on sallittava heidän hapuilunsa ja se, että he tuottamattomina yhteiskunnan jäseninä saavat rauhassa kasvaa vuoden tai kaksi lisää.

Kankaanniemi tyrii ja Iltalehti harhauttaa

Ensinnäkin: Toimi Kankaanniemen lähettämiä, kohun nostaneita viestejä voi vain moittia.

En kirjoitakaan niistä, vaan siitä, millä tavoin Iltalehti on käsitellyt aihetta. Kun joku toimii moitittavasti, tämä ei anna oikeutta siihen, että joku toinen valehtelee.

Tiistaina 19. toukokuuta Iltalehdessä oli otsikko: "Seiska: Hilpeä Teuvo Hakkarainen opastaa seksiviestikohussa rämpivää Kankaanniemeä." Otsikon alla olleessa ingressissä luki: "Saisi Toimi tulla matkaani viikoksi niin tulisi siitäkin oikea mies.”

Minulla ei ole mahdollisuuksia tarkistaa, onko Hakkarainen sanonut oikeasti näin – ehkäpä. Valhetta on sen sijaan juttuun liitetty kuva, jossa Hakkarainen ja Kankaanniemi poseeraavat yhdessä. 

Ainakin minun päässäni syntyi kuvasta ja tekstistä nopea yhteisvaikutelma, että siinä ovat kaverukset lähdössä Hakkaraisen turneelle, jossa Kankaanniemestä tehdään mies. Ainakin sekunnin verran paheksuin vahvasti.

Monesti tällaiset jutut menevät ohi. Ei kaikkia asioita voi tässä maailmassa tarkistaa. Tulee harhautetuksi, ja harhautus jää voimaan. Jostain syystä jäin ajattelemaan tätä manipulaatiota kahden sekunnin sijasta kymmenen. Kyselin mielessäni, mistä Iltalehti on nyt tämän kuvan saanut, kun kukaan ei ole saanut Kankaanniemeen yhteyttä.

Ei ole saanutkaan. Toimittaja on rakentanut ovelan valheen. Muodollisesti häntä ei voi syyttää hujauksesta, sillä valheen tekee lukija itse, kun yhdistää päässään kaksi asiaa suunnitellulla tavalla.

Kuva on todellisuudessa vanha. Se on peräisin eduskuntavaalikampanjan ajoilta ja on julkaistu Iltalehdessä aiemminkin eli 18. huhtikuuta. Kuva todistaa vain sen, että Hakkarainen ja Kankaanniemi ovat joskus olleet samassa kuvassa, ei mitään muuta.

Toistan vielä: Kankaanniemen lähettämiä viestejä voi vain moittia. En kirjoita Kankaanniemestä vaan Iltalehdestä.

Kolmatta laudaturia ei tarvita

Vasta 16-vuotias Kalle Kujanpää on kirjoittanut ylioppilaskirjoituksissa ennätykselliset kymmenen laudaturia. Tällainen huipputulos voi syntyä vain lahjakkuudesta ja sinnikkyydestä. Lehtihaastatteluiden perusteella Kalle Kujanpää vaikuttaa täyspäiseltä nuorelta mieheltä. En ottaisi hänen kunniastaan mitään pois.

Siitä huolimatta on syytä muistuttaa, että lukiosta selviytyminen on vasta elämän alkulohkopelejä, joiden ratkaisevin merkitys on siinä, että pääsee seuraavalle tasolle. Loistokkaasti menneitä ylioppilaskirjoituksia voi verrata ylivoimaisin pistein saavutettuun sarjanousuun. Seuraavan kauden pisteitä aletaan taas laskea nollasta. Uusien pisteiden keräämisessä on tietysti apua lahjakkuudesta, muttei sinänsä saavutetuista laudatureista.

Joskus olen kirjoittanut Suomen nuorten kiekkomaajoukkueista, jotka ovat voittaneet ikäluokkansa maailmanmestaruuden. Yllättävän monesta pelaajasta ei tullut mitään erityistä, ja perin harva on päässyt todella huipulle. Voiton hetkellä moni kuitenkin luuli, että näille kavereille vain taivas oli rajana.

On tutkittu myös koulumenestyksen suhdetta jatko-opinnoissa menestymiseen. Vuonna 1960 Englannissa koetettiin ennustaa hyvin suuren opiskelijajoukon akateemisten opintojen menestystä, ja tehtäviin kutsuttiin psykologian ja sosiologian asiantuntijat. Yritys epäonnistui täydellisesti.

Yllättävän vaarallista voi olla monilahjakkuus. Se hajottaa huomiota ja ohjaa siihen harhaluuloon, että huipulle pääsee noin vain, ilman lujaa ponnistelua ja askeesia. Toisaalta yksipuolinen lahjakkuus voi olla yhtä ongelmallista.

Olen ollut samalla kannalla kuin Turun yliopistossa fysiikan apulaisprofessorina toiminut Asko M. Aurela, jonka mukaan erikoistumisaloja on oltava kaksi. Ne hedelmöittävät toisiaan, mutta kolmas on jo liikaa, sillä elämässä aika ei riitä kaikkeen.

Sodalla on hyvät puolensa

Sota on kaunista ja unohduttaa muut murheet

Amerikkalainen elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola sanoi aikanaan, että sota on kaunista. Lausumaa paheksuttiin, mutta syyttä suotta. Hänen elokuvansa Ilmestyskirja.Nyt todisti, että pommien räjähtely Vietnamin yötaivaalla oli yhtä hurmaavan kaunis näky kuin uudenvuoden ilotulitus kaupungin yllä - jos vain katsoja onnistui sulkemaan mielestään inhimillisen kärsimyksen ja osasi keskittyä valoilmiöihin.

Sodalla on kieltämättä hyvät puolensa, ja ne tekevät niistä niin suosittuja.

Ryhtymällä sotaan voi kätevästi korjata sisäpolitiikan ongelmia ja saada kansalaiset unohtamaan pikkunälkänsä. Tämä kikka on Putinin ja hänen amerikkalaisten presidenttikollegoidensa työkalupakin perusvälineistöä, moneen kertaan käytettyä ja toimivaksi havaittua.  Sekin on tärkeää, että sotateollisuus on iso työnantaja.

Sota kohottaa itsetuntoa

Ammattisotilaat pääsevät sodassa lopultakin oikeisiin töihin. Onhan se nyt turhauttavaa aina vain harjoitella. Vakaan rauhan aikana sotilaat ovat vain tiellä, mutta sodan aikana heitä haastatellaan ja heiltä pyydetään analyyseja. Sotatieteen harjoittaja pääsee televisioon päivystäväksi dosentiksi.

Sotakokemuksilla voi tavallinen äijä rehvastella. Milläs muuten sitä voi sanoa nuoremmilleen, että olkaa hiljaa kun ette tosipaikoista mitään tiedä? Sotajutut ovat hyviä ohjelmanumeroita saunailtoihin. Niistä voi tehdä menestyskirjoja ja loputtomasti elokuvia.

Sota nostaa ihmisarvoa. Yhdeksänkymppiset äijät olisivat muuten joutoväkeä, jolle tulevat pissat housuun, mutta nyt heitä kutsutaan sotaveteraaneiksi ja viedään presidentin vastaanotolle. Mitalit ovat rinnuksissa, kun taas ilman sotaa saisi tyytyä pelkkään pyjamaan. Armeijan käyneet naiset ovat todistus siitä, että kaikki naiset eivät ole yhteiskunnan kakkosluokkaa.

Reserviläiskirje todistaa, että jossain miestä vielä tarvitaan

Armeija luo ihmisille vaikutelman, että heitä tarvitaan. Milloin viimeksi ennen reserviläiskirjettä tavalliset suomalaiset miehet olisivat saaneet todisteen, että heille on jossain paikka ja tarve? Yleensä he ovat vain työnantajan kustannuseriä tai sosiaalitoimen elättejä, perheen neljänsiä tai viidensiä jäseniä, joita ilman naiset pärjäävät, jos ne vain muistavat maksaa elatusmaksut. 

Yllättäen olen huomannut, että jopa sivarikaverini ovat jääneet kaipaamaan reserviläiskirjettä. Olisihan se kiva tietää, että jossain on varattuna paikka, juuri sinulle, suomalainen mies.

Ja ironia on vaikea laji.

Ole siinä puolueeton kun yleisö mylvii

Suomen pudottua Tšekeille jääkiekossa keskustelupalstat ovat täyttyneet syytöksistä, että vika oli huonoissa tuomareissa.

On kummallista, että niin usein juuri tappio on tuomarin syytä, kun taas voitto ei ole juuri koskaan heidän ansiotaan. Matematiikan lakien mukaan tuomareiden pitäisi olla syynä täsmälleen yhtä moneen tappioon kuin voittoonkin.

Kansankielellä sanoen: "Häviäjät selittää aina."

Suomen tappioon päättyneessä jääkiekko-ottelussa saattoi siitä huolimatta olla kyse puolueellisista tuomareista. Tutkimukset nimittäin osoittavat pallopelien kotiedun tärkeimmäksi syyksi tuomarit, joihin yleisömassa vaikuttaa.

Kun kymmenet tuhannet ihmiset mylvivät rangaistuspotkua, tuomarin on vaikea pysyä viileänä sen sekunnin ajan, joka hänellä on harkinta-aikaa. Tai jos tšekkien sankari Jaromír Jágr olisi tehnyt samanlaisen maalin kuin Suomelta hylättiin, prahalaisessa jäähallissa päätös olisi voinut hyvinkin olla toisenlainen kuin nyt oli.

Tietoisesti puolueellisia ja jopa rikollisia tuomareita on varmasti olemassa. Yhden kerran olen epäillyt lahjontaa. Se oli vuoden Suomen ja Italian välinen jalkapallomaaottelu 2000-luvun alussa Olympiastadionilla. Rupesin pitämään lukua, kuinka murskaavan ylivoimaisesti Italia voitti vapaapotkutilastot. Osasin laskea, ja numerot olivat mitä olivat. Varmaan katsoin peliä sinivalkoisin silmin, mutta sittenkään en voi uskoa, että Italia pelasi niin kiltisti ja Suomi niin rumasti.

Ottelun tuomaritoiminnasta ei tehty suuria lööppejä, mutta seuraavan aamun sanomalehdestä luin, että ottelusta kirjoittanut toimittaja oli ihmetellyt samoja asioita.


Himmeä blogi: "Kuva ei täsmää" (15.5.2015)

Harvojen tunnustamaa

On helppo tunnustaa olevansa epämusikaalinen, piirustustaidoton tai matemaattisesti lahjaton. Moni myöntää olevansa epätäsmällinen, kiivasluonteinen tai jopa turhan nipottaja.

On kuitenkin pari ominaisuutta, joita juuri kukaan ei tunnustaa omikseen. Harvoin kuulee tällaisia lauseita:
– Olen huono ihmistuntija.
– Minulta puuttuu huumorintaju.

Kun mikään ei kelpaa

En ole ainoa, jolle on tapahtunut tätä.

Jostain alennusmyyntipöydältä ostin mustakantisen kirjan. Sen ostamista perusteli vain se, että kirja oli julkaistu laatukirjojen sarjassa. Romaanin nimi ei miellyttänyt minua, Tšekkiläinen pila. Myös kirjailijan nimi oli minulle vieras.

Kun rupesin lukemaan kirjaa, tajusin osuneeni vahingossa johonkin hyvään. Saatuani sen loppuun, aloin kertoa lukemista harrastaville tutuilleni, että olin lukenut jotain tärkeää. Kirjailijan nimi oli Milan Kundera. Kukaan ei korvaansa lotkauttanut mainonnalleni.

Sitten ilmestyi Olemisen sietämätön keveys. Luin sen oitis ja lumouduin. Taas mainostin Kunderaa, mutta jostain syystä romaani ottikin lukijansa, ei minun ansiostani, vaan sen takia, että jostain kumman syystä kirjoja lukeneet ihmiset olivat löytäneet sen ja olivat alkaneet kertoa siitä toisilleen.

Kirjan nimeä kopioitiin ja muokattiin monenlaisiin tarkoituksiin. Pikaisella googlaamisella selviää, että Kunderaa jäljitellen on puhuttu olemisen sietämättömästä vaikeudesta, raskaudesta, pimeydestä, hatusta, taakasta, naurettavuudesta, kylmyydestä, julmuudesta ja vapaudesta.

Milan Kundera oli lyönyt itsensä läpi. Olinko nyt tyytyväinen? – En ollenkaan. Nyt harmittivat kaikki perässä juoksijat.

Ykstotisten ihmisten ongelmia

Yritän kirjoittaa vaikeasti ymmärrettävästä asiasta. Jos tykkäät vain hömpästä, ei kannata lukea.

Dawkinsin kirjan kuollut kulma

Niin sanotun uusateismin suurin nimi on maineikas biologi Richard Dawkins. Häneen uskovat ovat lukeneet tarkasti hänen kirjansa Jumalharha. Minäkin olen lukenut. Siinä on monenlaisia huomioita, ja monet niistä ovat uskomisen kannalta pisteliään osuvia.

Kirjassa on kuitenkin yksi ratkaiseva vika, josta voi sanoa, että yksi Dawkinsilta puuttuu ja sen mukana kaikki: Dawkins ei ymmärrä kielen filosofiaa. Siihen tutustumiseksi hänen ei olisi tarvinnut lukea sivuakaan Raamattua eikä teologiaa. Olisi vain tutustunut niihin kysymyksiin, joista puhuttiin paljon 1900-luvulla ja puhutaan edelleen.

Jotta Dawkinsin käsitykset uskosta olisivat oleellisen tärkeitä, hänen kirjansa hakemistossa olisivat nimet Ludwig Wittgenstein ja James Austin. Wittgensteinista Dawkins kertoo sentään yhden anekdootin, mutta Austinista hän ei sano mitään.

Oleellista on, että kieli on mutkikas järjestelmä, jossa näennäiset tosiasiaväitteet eivät ole lainkaan aina tosiasiaväitteitä, vaan jotain muuta.


Arkinen esimerkki kotoa: mitä oikein tarkoitetaankaan

Otan arkiseksi esimerkiksi keskustelun, jonka kaltaisia koko ajan käydään keskellä elämää. Kuvitellaan, että kotona on kaksi ihmistä eri huoneissa.

Matti sanoo: "Ovikello soi."

Liisa vastaa: "Olen menossa suihkuun."

Matin lause ei välttämättä ole lainkaan tiedonanto. Liisa kuulee ovikellon soiton yhtä hyvin kuin Matti. Matin lause on sen sijaan pyyntö, että Liisa menisi avaamaan oven. Liisan vastaus ei taas ole ensi sijassa tiedotus siitä, mitä hän on tekemässä, vaan ilmoitus, että hän ei nyt pääse ovelle tai ei halua mennä sinne. Siksi hän toivoo, että Matti avaisi oven. Siinäkin tapauksessa, että Liisa lykkäisi pientä valetta eikä todellisuudessa olisi suihkua vailla, hänen vastauksensa toimisi ja kertoisi Matille sen totuuden, että häntä ei nyt kiinnostaisi mennä.

Ja niin tuon keskustelun todelliset merkitykset ovat jotain muuta kuin äkkiä voisi luulla:

"Voisitko avata oven?"

"Minua ei nyt kiinnosta tai en pääse. Avaa sinä!"


Luomiskertomus ei välttämättä ole sitä, mitä sitä luullaan

On luultava, että esimerkiksi Raamatun luomiskertomus on juuri tällaista kieltä. Se ei varsinaisesti puhu lainkaan siitä, mistä ykstotinen ihminen luulee sen puhuvan.

Kullakin on pätevyytensä

Jos toivon saavani lasten kasvatukseen liittyviä ohjeita, en kysy niitä ekonomilta.

Jos hyvät sijoitusneuvot kiinnostavat, en käänny papin puoleen.

Jos haluan selvyyttä uskonnollisiin kysymyksiin, en mene insinöörin puheille.

Jos tarvitsen ihmistä, joka saisi uuden sähkölaitteen käyntiin, en turvaudu juristiin.

Jos minua syytetään oikeudessa, en rupea haeskelemaan suutarinliikettä.

Jos kengissäni on vikaa, en kuvittele, että kokki ne korjaisi.

Jos mieleni tekee hyvää ruokaa, siihen on parempiakin apuja kuin koulukuraattori.