Eräiden hoitajien kiireet

Isän sairaalavuosina lääkäreiden ohella myös sairaanhoitajat tulivat tutuiksi. Heidän välillään oppi huomaamaan eroja.

Puheet hoitajien kiireistä saivat uusi merkityksiä. Vahvasti näytti siltä, että ne hoitajat jotka eniten tekivät, vähiten valittivat tekemisensä paljoutta. Puheidensa perusteella kaikkein kiireisimmät olivat niitä, joiden kahvitauot olivat pisimmät.

"Laiska töitään luettelee" on vanha suomalainen sananlasku, joka alkaa äkkiä soida päässäni, kun kuulen jonkun kertovan, mitä kaikkea onkaan tehnyt.

Asiantuntijat osaavat kysyä

Isä sairasti pitkään vakavaa sairautta, kaikkiaan noin neljäkymmentä vuotta. Siinä ajassa lääkärit tulivat tutuiksi, varsinkin viimeisinä vuosina, kun hoitovastuu siirtyi entistä enemmän potilaalta hänen omaisilleen.

Lääkäreistä oppi näkemään heidän eronsa. Jotkut olivat kiinnostuneempia potilaastaan, jotkut eivät pitäneet niin väliä. Toiset olivat huippuluokan spesialisteja. Toiset tekivät ratkaisuja yliopiston peruskurssien pohjalta.

Yhden perussäännön saattoi havaita: Todelliset asiantuntijat kysyivät eniten potilaan omia mielipiteitä, onhan hän yleensä oman sairautensa paras tietolähde. Ellei potilas kyennyt kertomaan, spesialistit neuvottelivat perheenjäsenten kanssa, jotka olivat nähneet sairauden monet vaiheet.

Asiantuntemattomat lääkärit eivät paljon kyselleet. He olivat kärkkäimpiä korostamaan sitä, että päätösvalta ja vastuu oli heillä. Juuri heidän oli vaikea kääntyä asiantuntijoiden puoleen, kun taas spesialistit konsultoivat halukkaasti kollegojaan.

Mitäpä jos nettipalstoillakin päästäisiin aikuisen ajatteluun

Esimerkin lasten konkreettisesta ajattelusta sain pari viikkoa sitten läheisellä alakoululla, jossa on vain parin alimman luokan oppilaita.

Puhuin siellä raamatunkertomuksesta, jossa Jeesukselta kysytään, kuinka monta kertaa ihmisen on annettava anteeksi, ihanko seitsemän kertaa. Jeesus vastasi siihen, että ei pidä antaa anteeksi vain seitsemän kertaa vaan seitsemänkymmentä seitsemän kertaa.

Jotkut alakoulun oppilaat olivat valmiita sanomaan, ettei sellainen ole mahdollista ja että luku on kertakaikkisesti liian iso. Heidän mielestään pappi puhui vähän höpöjä.

Lapsen ajatteluun ei mahdu, että kertomuksessa ei olisikaan kyse tietystä kertojen määrästä, vaan pysyvästä elämänasenteesta tai anteeksiannon tärkeydestä.

Jostain syystä nettipalstoilla on edelleen aikuisia ihmisiä, jotka alakoululaisen tavoin ajattelevat, että luomiskertomuksen seitsemän päivää olisi ymmärrettävä samalla tavoin kuin nuo lapset ymmärsivät luvun seitsemänkymmentä seitsemän.

Mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi

Useimmat julkaistavat tekstini koetan jättää hetkeksi makaamaan, jotta voin lukea ne vielä kerran ennen kuin lähetän ne eteenpäin. Tekstejä oikolukiessani olen huomannut, että hämärästi sanottu on lähes aina myös epäselvästi ajateltu. Kun jonkin asian ymmärtää, sen voi sanoa selvästi. Tieteellisyyteen ja täsmällisyyteen ei välttämättä tarvita sanoja, joita ihmiset eivät ymmärrä.

Yleisen kirkkohistorian professori Simo Heininen jäi taannoin eläkkeelle. Jäähyväisluennossaan hän asettui vankasti selväkielisyyden puolelle.

Heininen sanoi: "Vaadin kaikilta virheetöntä ja selkeää suomen kieltä, ja kehotin välttämään sellaisia termejä kuin modernisaatio, diskurssi, kontekstualiosointi, sukupuolitettu representaatio, joita monet pitävät tieteellisyyden tunnusmerkkeinä. Eräs seminaarilainen kertoi näyttäneensä esitelmäänsä toisen aineen opiskelijalle. Tämä ilmoitti, ettei kyseessä voinut olla tieteellinen teksti, koska hän ymmärsi sitä."

Kun ne eivät tule toiseen näytökseen

Periaatteellisella tasolla en vastusta perinteistä luterilaista oppia, että ensin julistetaan lakia ja sitten evankeliumia. Esimerkiksi hautajaispuheissa se tarkoittaa, että alkupuolella puhutaan elämän katoavaisuudesta ja lopussa taas kristityn toivosta.

Käytännössä tällainen julistus on ajautunut ylivoimaisiin vaikeuksiin.

Yhtenäiskulttuurissa ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi kadonnut kirkolliselta julistukselta tavoittamattomiin. Kristillinen sanoma saattoi olla kaksiosainen draama, jonka ensimmäisessä näytöksessä oli laki ja toisessa evankeliumi. Teatteri joutuu kuitenkin kriisiin, jos yleisö poistuu paikalta jo ennen väliaikaa eikä koskaan palaa draaman toiseen näytökseen.

Ei vain kirkon haasteena ole se tosiasia, että ihmisillä on myös jalat. Peruskoulussa on melko helppo noudattaa tiukkoja sääntöjä ja olla kuulematta oppilaiden mielipiteitä. Opivelvollisuuskoulua on käytävä, ja oppilaalla on hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa kouluvalintaan. Lukiossa ja ammattikoulussa tilanne muuttuu. Oppilaat ovat asiakkaita, joista joudutaan taistelemaan. Koulun järjestystä ei voi vetää niin kireäksi, että oppilaat kaikkoavat muualle.

Kännykästä tuli ruumiinosa

Kenties näkökulmani on liian suppea ja paikallinen, mutta siitä huolimatta on kiinnostavaa, että muutamat oman kylämme yläasteen opettajat vahvistivat havaintoni kännyköiden käytön muuttumisesta: vuosina 1997 ja 1998 syntyneet nuoret käyttävät puhelintaan yläasteen loppuvuosina toisella tavoin kuin vuonna 1996 syntyneet käyttivät.

Ysikuutosille kännykkä oli vain puhelin, ei muuta. Siihen tartuttiin, kun piti soittaa tai lähettää tekstari. Ysiseiskoille ja ysikaseille kännykästä on tullut ruumiinosa. Sitä ei malta laittaa edes taskuun, vaan sitä on pidettävä koko ajan kourassa. Aivan niin kuin joku tuntee olonsa oudoksi ilman nimettömässä olevaa sormusta, nämä nuoret ovat häiriötilassa, kun käsi on tyhjä.

Viime aikoihin saakka verkko on ollut lähinnä ansan tai pyydyksen symboli. Vapauden vertauskuvana sitä on käytetty vain viime vuosikymmeninä. Entistä useammat ihmiset ovat joutuneet huomaamaan, että se alkuperäinen merkitys onkin oikea. Ylistetty vapaus on paljastunut pyydykseksi, jolla globaali maailmantalous meidät orjuuttaa. 

Kohtalo, sattuma, säkä, johdatus

On yksi ihmisiä yhdistävä peruskokemus, josta kaikki ovat osallisia, jonka kaikki tulkitsevat vähän omalla tavallaan ja jolle annetaan erilaisia nimiä:

Kohtalo: Tämä on jotain kylmää, avaruuden tyhjyyden kaltaista. Siihen ei voi vaikuttaa, se tekee niin kuin tekee. Se on toiveille kuuro. Sävyltään se on negatiiviseen kallellaan, sillä juuri koskaan ei puhuta hyvästä kohtalosta. Kohtalo on pikemminkin julma, kova ja armoton.

Sattuma: Maailmankaikkeuden suuri arpakone, jolla ei ole henkilökohtaisia etuja ajettavanaan eikä valtapyyteitä. Se toimii kuin lottokone, se ei välitä ihmisen tarpeista eikä oikeudenmukaisuudesta. Sattuma on tavallaan rento kaveri, joka ei jää illalla miettimään mitä on työpäivän aikana tehnyt tai jättänyt tekemättä. Työn laatu on heikkoa. Sattuma tekee mitä sattuu tekemään.

Tuuri: Iloinen veijari, joka muistuttaa sattumaa, mutta hoitelee vähäisempiä hommia, kuten jalkapallon maalitilanteita, korttipakan jakautumista ja tenttikysymysten valintaa.

(T)säkä: Tuurin identtinen kaksoisveli tai -sisar, joka vaikeasti selitettävällä tavalla eroaa parikistaan. Vieras ei huoma eroa, mutta läheinen tuttu tunnistaa kyllä, vaikka ei osaakaan selittää, mistä on kyse.

Johdatus: Johdatuksella on yhtä paljon valtaa kuin sattumalla, mutta sen kanssa voi neuvotella ja siltä voi pyytää apua. Se ei aina noudata alaistensa lyhytaikaisia toiveita, mutta jälkeenpäin, tosin ehkä vasta vuosikymmenten kuluttua, sen ratkaisut useimmiten hyväksytään. Se sallii kansalleen myös vapauksia ja tuottaa iloisia yllätyksiä. Hellästi se ohjailee lapsiaan, sillä sen huolenpidossa on armoa mukana.