Luterilaisuus on parasta, ainakin meillä

Olen saanut vastata lukemattomia kertoja yhteen kysymykseen, jonka perusmuotoiluja on tämä: "Onko luterilaisuus mielestäsi kristinuskon suuntauksista paras." Olen vastaillut monella tavalla ja yleensä siten, että ei ole syntynyt vaikutelmaa oman erinomaisuuden korostamisesta.

Tällä kertaa sanon pöyhkeästi mutta huumorilla (jos nyt joku sattuu huumoriani ymmärtämään): kyllä, luterilaisuus on paras ja ylivoimainen, ainakin meillä.


Perusteluja on kosolti

Luterilasiuus on tehty pohjoisiin oloihin ja maahan, jonka marraskuussa ei tee mieli lähteä tanssimaan kaduille sambaa.

Harmaudessaan tämä on vahvaa vastalääkettä kaikelle kiihkoilulle. Luterilainen ei virittele pommeja ja katselee rauhallisen huvittuneesti ihmisiä, joiden päähän mahtuu vain yksi ainoa totuus kerrallaan. Tämä on maailmankatsomuksellista tamperelaisuutta. Mitä hullumpia kiihkoilijoita nousee esiin, sitä helpompi on perustella vakaata luterilaisuutta.

Luterilaisuuden harmaus on granitiin harmautta. Se kestää tuulta ja järistyksiä, mutta sille voi rakentaa turvallisesti värikkäänkin talon.

Täällä kunnioitetaan kirkkoon kerääntynyttä viisautta, mutta tuo viisaus ei ole sääntökirja, vaan väljä periaateohjelma, josta on lupa poiketa ja jota voi soveltaa omin tavoin.

Luterilaisuus on ainoa realistinen vaihtoehto pitää yllä uskon me-ulottuvuutta. Vain tältä pohjalta voi kuvitella pidettävän voimassa rippikouluja ja joulukirkkoja. Ilman niitä tavalliselle tallaajalle ei jää oikein mitään.


Sopii jalkaan kuin omat kengät

Tietysti maailman kenkäkaupat ovat täynnä monenlaisia kenkiä. Eteisen kenkärykelmästä valitsen kuitenkin mieluiten omani ja ne, joissa on hyvä kävellä. Niissä on jalkojeni muoto.

Paradoksi on vaikea, kiinnostava sana

Puolitoista viikkoa sitten puhuin julkisesti paradoksin käsitteestä. Se tuntui kiinnostavan yllättävän paljon ihmisiä, joten kirjoitanpa tässäkin siitä jotain.

Sanan "paradoksi" paras rautalankaselitys on jotain sellaista, että kaksi asiaa ovat keskenään ristiriitaisia, mutta siitä huolimatta ne molemmat ovat voimassa ja tavallaan kuuluvat yhteen.

Paradoksin käsite liittyy ratkaisevasti kirkon oppiin. Kun uskontunnustus syntyi joskus 1700 vuotta sitten, ei väitelty Raamatun tulkinnasta niin kuin nykyään. Sen sijaan puheenaiheena olivat Pyhä kolminaisuus ja sen ymmärtäminen. Kiivasta keskustelua käytiin siitä, kuka oli Jeesus Kristus ja miten hänet oli käsitettävä.

Asiassa oli kaksi ääripäätä. Toisen mukaan Jeesus oli niin paljon Jumala, että hänen inhimillisyytensä oli melkeinpä vain hämäystä. Ristilläkin hän riippui niin kuin palkintoseremoniaan valmistautuva kultamitalisti. Toisen ääripään mukaan hän oli vain profeetta, viisas ihminen, vähän niin kuin islamilaiset ajattelevat Jeesuksesta.

Ratkaisuksi tuli paradoksaalinen oppi: Jeesus on täydellisesti Jumala, mitään pois ottamatta, mitään lisäystä tarvitsematta. Jeesus on täydellinen ihminen, ja ristillä ollessaan hän kärsi niin kuin kuka tahansa, joka paljaana nostetaan ristinpuulle ja jonka ranteiden ja nilkan läpi lyödään kyläsepän takomat naulat. Samalla hän on Jumala, ja samalla hän on ihminen.

Paradoksaalinen ajattelu näkyy muuallakin: Raamattu on ihmisen kirjoittama. Raamattu on Jumalan sanaa. Ihminen on avuton syntisäkki. Ihminen on pyhä. Tuomio uhkaa meitä. Meidät on täydellisesti armahdettu. Me olemme läpikotaisin pahoja. Me olemme pyhiä ja toistemme Kristuksia. Ehtoollisviini on tavallista viiniä. Ehtoollisviini on Kristuksen veri.

Onko tämä nyt järjenvastaista puhetta? – Kyllä on, sitä juuri. Tämä ei edes ole olevinaan järkevää.

Ja sanotaan vielä sekin, että kristillinen usko paradokseihin pitää oudosti yhtä modernin fysiikan kanssa, sillä kvanttimekaniikan ja alkeishiukkasten maailmassa yksi ja sama hiukkanen voi olla yhtä aikaa kahdessa paikassa, yhtä aikaa Tampere–Pirkkalan lentokentällä ja Pirkkala–Tampereen rautatieasemalla. 

Liikennevalot ovat kansalaistottelemattomuuden laboratorio

Petri Kopponen tutki gradussaan kansalaistottelemattomuutta. Siitä on jäänyt mieleeni Paavo Väyrysen lausuma: "Hyväksyn kansalaistottelemattomuuden, kunhan se tapahtuu lain puitteissa."

Väyrysen lausahdus on esimerkki siitä, kuinka huonosti kansalaistottelemattomuus ymmärretään. Siksi ei ole ihme, että aihetta koskeva keskustelu on kaikkien kelvottomien keskustelujen joukossa niitä kaikkein kelvottomimpia.

Ei oivalleta edes sitä, että oikeastaan kaikki ihmiset ovat kansalaistottelemattomuuteen suhtautuessaan välimallin ihmisiä: toisaalta hyväksyvät sen ja toisaalta torjuvat sen. Yksimielisiä ollaan siitä, että kokoaikainen vasemmalla kaistalla ajaminen on kelvotonta tottelemattomuutta. Samoin ajatellaan, että pienen lapsen saa hengen pelastaa, vaikka tämä pelastaminen vaatisi joidenkin liikennesääntöjen rikkomista, kuten väärää pysäköintiä

Liikennevalot on ajatuksellinen laboratorio, jonka avulla voi testata omia ajatuksiaan.

Sääntöhän on selvä: jalankulkija ei saa kävellä punaisia valoja päin. Mutta entäpä seuraavat tilanteet?
Mitä teet, kun seisot punaisissa valoissa ja
– autoja ei ole lähimailla, mutta sinulla ei ole oleellista syytä sille, ettet voisi odottaa valojen vaihtumista
– autoja ei ole tulossa, ja valoissa seistessäsi sinua viluttaa kovasti
– autoja ei näy, ja sinulle on apteekkiin todella kiire, koska tarvitset lääkettä ja ovet ovat menossa kiinni
– ehtiäksesi lentokoneeseen sinun on ehdittävä kentälle vievään bussiin, joka uhkaa lähteä pysäkiltä ilman sinua.
– koiranpentu on hukkumisillaan liikennevalojen takaisessa rannassa
– lapsi on jäämässä auton alle ja sinä ehtisit pelastaa sen juoksemalla punaisia päin?

Entä mitä vaikuttaa ratkaisuusi se, että lähistöllä on tai ei ole pieniä lapsia, jotka kenties ottavat sinusta mallia?

Tällaisia esimerkkejä voi keksiä loputtomiin. Ei se vastaaminen ole aina niin helppoa, eikä ole yksinkertaista sanoa, milloin kansalaistottelemattomuus ja harkiytu lakien rikkominen ovat väärin ja milloin ne ovat oikein

Autoilija yllytti kävelemään punaisia päin

Kuulin kansalaistottelemattomuuteen liittyvän tapauskertomuksen:

"Olin autolla liikkeellä, ja edessäni olevalla pysäkillä oli bussi, johon nousi iso määrä matkustajia. Suojatielle syöksähti mies, joka kiiruhti ehtiäkseen linja-auton kyytiin. Hänelle vaikutti olevan kovin tärkeää, ettei myöhästyisi. Hän vaikutti suorastaan ahdistuneen kiireiseltä. Hiljensin lähestyessäni suojatietä ja viittoilin häntä menemään vaikka punaiset paloivat hänelle. -  Yllytinkö häntä rikokseen?"

En usko, että punaisia päin kävelyn kannustaminen oli tässä tapauksessa väärin. Lait ovat hyviä, mutta totta maar niitä voi soveltaa ja joskus sivuuttaakin, kun toimitaan viisaasti ja yhteistuumin ketään loukkaamatta.

Autoilija oli päinvastoin kohtelias, ymmärsi elämää ja lähimmäistään ja ehkä pelasti toisen ihmisen päivän.

Asiakaspalveluvastaava selitti puuttuvia perunoita

Yhden kerran olen lähettänyt ravintolaan asiakaspalautetta. Kiitin kaikesta muusta, mutta moitin annoksen pienuutta ja kyselin, miksi siitä puuttui pari perunaa, jotka olisivat oleellisesti korjanneet asian. Oli kiusallista selitellä ulkomaalaisille vieraille annoksen minimaalisuutta.

Vastaukseen oli paneuduttu. Se oli aika pitkä ja kohtelias ja samalla ylimielinen, vaikka mistään yksittäisestä sanasta ei voinut löytää loukkaavaa sävyä. Kaikenlaisen selittelyn keskellä ydinkohta oli se, että kaupungissa oli riittävästi ravintoloita, jotka eivät kilpailleet millään muulla kuin ruoan määrällä.

Kirjoitin takaisin: "Kohtelias ja hyvin perusteltu vastaus, sujuvasanainen, moitteettomasti jäsennelty, 

taitavasti rakennettu, ammattilaisen työtä. Ainoa mikä jää puuttumaan: vastaus siihen peruskysymykseen, missä mahtavat olla ne puuttuvat pari kolme perunaa."

Minulle ei enää vastattu.

Kuplavolkkarin ei niinkään romanttinen muistelma

Kuplavolkkari oli minun lapsuudessani das Auto. Sitä saattoi mainostaa uskottavasti pikkupojalla, joka luetteli ohi ajavia autoja: "Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, Volkkari, isä..." Isäkin tuli Volkkarilla. Monen Kuplan kertymiä todella oli olemassa.

Sanottiin, että lumiauran kuljettaja meni Volkkarilla töihin. Paino oli vetävien pyörien päällä, pyörät olivat suuret. Kupla kulki silloin kun, etumoottorisilla Opeleilla tai Fordeilla ei edes yritetty mennä. Kaikilla metsätöitä tekevillä miehillä oli Volkkari. Se oli sen ajan maastoauto.

Jotkut kyllä moitiskelevat, mutta ne olivat hienohelmaisia kaupunkilaisia, jotka saivat ajaa asfaltilla. Volkkarissa oli tietysti huonot puolensa. Ylen niukkoja tavaratiloja paikattiin tavaratelineillä, joten perheen lomamatkalle pakatut Kuplat saattoivat olla melkeinpä korkeampia kuin pitempiä. Jokainen kolo oli otettava käyttöön. Akku oli takapenkin istuinosan alla, ja senkin viereen saattoi sulloa jonkin nyssäkän.

Talvella ikkunat jäätyivät, ja niille levitettiin spriipitoista nestettä. Auto oli tuuliherkkä niin kuin muutkin takamoottoriset. Sen kulku oli purjehtimista tai vasaran heittämistä varsi edellä.

Legendaarisena pidetyn toimintavarmuuden kanssakin oli niin ja näin, vaikka tietysti se voitti luotettavuudessa ainakin Mosset mennen tullen. Meillä kotona käynnistinmoottori hajosi jo 30 000 kilometrissä. Laturia vaihdettiin. Nopeusmittarin vaijeri katkeili säännöllisesti. Oli ajoittaisia käyntihäiriöitä. Virranjakajan pyörijä rikkoutui niin usein, että vian oppi tunnistamaan. Pohjassa oli jotain johtoja, jotka eivät kestäneet lätäköiden yli ajamista. Orimattilan reissulla etupyörä jäätyi kiinni, ja se piti sulatella kuumalla vedellä. Nokkapelti vaati toisinaan sitä, että sitä oli hakattava kiinni kymmeniä kertoja ennen kuin se suostui sulkeutumaan.

Das Auto käynnistyi kuitenkin hyvin. Sikäli siitä ei ole pahaa sanomista, ja pakkaset olivat tuolloin kovia.

Älä ihaile menneisyyttä, älä edes sen tekniikkaa

Yksi menneisyyden ihannoinnin muoto on puhua siitä, että ennen vanhaan myös tekniikka oli parempaa kuin nykyään. Pesukoneet kestivät, televisiot toimivat ja autot olivat lujia. Niissä ei ainakaan ollut sähkövikoja.

Etäisyys kaunistaa. Ei näille muistoille ole todellisia perusteita. Tämä selviää esimerkiksi Tekniikan maailman kesäkuun numerosta, jossa julkaistiin itäsaksalaisen Wartburgin 50 000 ajokilometrin testi vuodelta 1977.

Sytytyspuola pätki. Trippimittari jumittui. Lämpömittari oikutteli. Nopeusmittari äänteli. Ajovalojen merkkivalo pätki. Bensamitttari jumittui. Sytytys pätki. Sulakerasia hapettui. – Vuoden 1977 Wartburgissa osa näistä vioista oli mekaanisia, mutta nykyautoissa nämä kaikki viat liittyisivät sähköön.

Muitakin vikoja oli paljon. Mainitsen vain muutamia: puolilämpöinen moottori sammahteli, kromattu takapuskuri oli ruosteessa, vaihteisto juuttui kakkosvaihteelle, takaoven lukitus jumitti, pakoputki katkesi ja irtosi, ohjausakseli melkein katkesi kesken ajon, etujalkatilan verhous oli homeessa.

Muihin tuon ajan autoihin verrattaessa Wartburg ei ilmeisesti ollut täysin kelvoton, koska kokonaisarviossa sitä sanottiin vähävikaiseksi ja suhteellisen luotettavaksi kulkuneuvoksi.

Harmaalla vyöhykkeellä ammutaan kaikki

Aivan joka kerta en tähän kykene, mutta viime aikoina olen aloittanut aamuni lukemalla ensimmäiseksi jotain romaania sanomalehden sijasta. Ajankohtaisten, lyhyesti tärkeiden asioiden kannalta sanomalehti on kirjaan nähden korvaamaton. Syvästi tärkeiden asioiden kannalta asia on toisin päin.

Juuri lukemassani Asko Sahlbergin Eksyneissä sanotaan näin: "- - ihmisillä riitti ymmärrystä vain mustalle ja valkoiselle. Harmaalle vyöhykkeelle lipeäminen on rikollista. Se oli ei-kenenkään maata, siellä ammuttiin armotta. Sinne ei pitänyt eksyä."

Kun tuota tekstiä lukee, voi huomata, että pitkäkestoiseksi tarkoitettu romaani voi olla myös ajankohtainen. Se voi taustoittaa aamun uutisia paremmin kuin toimittajien analyysit.

Romaanin lukemisen päälle voi muutenkin koota ajatuksiaan. Sitä kokoamista voi kutsua vaikka aamurukoukseksi. Kai se sitä onkin, kun siihen huitaisee ristinmerkin päälle.

Parhaat pakit taklaavat joka toisessa pelissä

En ole ollut italialaisen jalkapallon ystävä, mutta Italiassa on ollut jokunen pelaaja, jota kunnioitan varauksetta. Suurin heistä on Paolo Maldini. Hänen vaikuttavuutensa tiivistyy häntä koskevaan kuvaukseen, että hän taklasi vain joka toisessa pelissä. Tämä on aika erikoisesti sanottu, kun ottaa huomioon, että Maldini oli puolustaja.

Maldini ei ollut laiska, mutta hän osasi ennakoida ja sijoittua. Taklaaminenhan on taas merkki siitä, että puolustaja on ollut myöhässä.

Maldini tuli mieleeni, kun keskustelin nuorten kanssa hyvistä ja huonoista opettajista. Maldiniin liittyvää ajatusta muokaten voidaan sanoa, että kuri on vain järjestyksen puutetta. Hyvä opettaja komentaa tai turvautuu kuriin vain joka toinen kuukausi. Hän osaa rakentaa järjestyksen, joka omalla painollaan vie oppilaita oikeaan suuntaan. Kukaan ei edes huomaa, miten hän sen tekee.

Vei köyhältä hänen ainoan karitsansa

Raamatun inhimillisesti puhuttelevimpia kertomuksia on kuvaus kuningas Daavidista ja Uriasta. Aina sen lukeminen tai kuuleminen tekee kipeää. Siihen tiivistyvät ne vääryydet, joita isommat tekevät pienemmilleen, vahvemmat heikommilleen. Kuinka turhaa onkaan pienen ihmisen ponnistelu, kun iso vain tulee ja tekee mitä tahtoo ja monesti laillisuuden varjolla, muodolliseen rikokseen syyllistymättä.

Kertomuksen mukaan Daavid halusi Urian kauniin vaimon omakseen, ja niin hän lähetti Urian sodassa sellaiselle rintamaosuudelle, jossa tiesi hänen varmasti kuolevan. Kuningas ei suoranaisesti tappanut, mutta järjesti asian julmalla, mieleisellään tavalla.

Raamatussa sanotaan, että teko oli kuitenkin Herran silmissä paha.

Urian kuoleman jälkeen profeetta Naatan meni Daavidin luo, ei syyttänyt suoraan, mutta pyysi mielipidettä seuraavasta kertomuksesta:

Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.

Minua tuo riipaisee.

Kieli kylmään rautaan ja enkeli eteiseen

Olen keskustellut viisitoistavuotiaiden kanssa ja vertaillut heidän kokemuksiaan omiin lapsuudenmuistoihini. Vaikuttaa siltä, että sukupolvesta riippumattomiin kokemuksiin liittyy yksi, jonka kansallista yhtenäisyyttä ilmentävään merkitykseen ei ole kiinnitetty huomiota: todella moni on työntänyt kielensä pakkasesta kylmään rautaan.

Kieli on liponut ulko-oven kahvaa, portinpieltä ja lipputankoa. Mielikuvitusta on riittänyt kohteen valinnassa, ja niin himo on tullut tyydytetyksi.

Pahimmillaan kieltä on jouduttu irrottelemaan kuuman veden avulla, mutta aina siitä on jotain jäänyt testikohteeseen.

Sekään ei ole aina ratkaisevasti auttanut, että on ennalta varoitettu. Selvittämättä jää, millaiseen geenivirheeseen kielen ja kylmän raudan läheisyyden tarve perustuu.

On sitä muutakin yhteistä kokemusta. Viikonloppu nuorten kanssa osoitti minulle, että aina vain se lumi tekee enkeliä eteiseen. Sekin laulu on jo vuodelta 1973.

Jaksoin viisi minuuttia ortodoksien vigiliaa

Tätä kirjoittaessani olen Valamossa. Huomisaamuna esitelmöin Saarikoski-seminaarissa hänen uskonnollisesta kielestään, joka on keväällä julkaistun väitöskirjani aihe.

Saarikosken hauta oli pakollinen käyntikohde. Jos siellä ei Valamon reissullaan käy, vaikutelma on sama kuin menisi ensimmäistä kertaa Pariisiin käymättä Eiffelin tornissa.

Hautausmaalle oli vaikea löytää. Luostarin opastetaulujen mukaan se olisi ollut sillan jälkeen heti vasemmalla. Todellisuudessa se oli hyvän matkaa sillan jälkeen ja oikealla puolen. Haudalla oli paljon kyniä.

Piti poiketa myös kirkon sisälle vigiliaan. Kunnioitan ortodoksisia kirkonmenoja, kuuntelen niitä välillä radiosta ja pidänkin niistä. Ymmärrän mielestäni jotain siitä, miksi ne puhuttelevat eräitä ihmisiä aivan erityisellä tavalla.

Siitä huolimatta viisi minuuttia riitti minulle. En pidä seisomasta enkä jaksa sitä, että kaksi miestä mutisee tamineissaan hämäriä välittämättä pätkääkään siitä, saavatko kirkkoon tulleet mitään selvää heidän sanoistaan. Minulle ei sovi, että vain Jumala kuulee

Ehkä ortodoksit ovat hartaampia ja syvällisempiä kristittyjä, mutta minä en voi luterilaisuudelleni mitään. Se on ihollani kuin nuotion savu.