Lapsuuden öklöt ja hyvät

Lapsena eniten öklötti:
– Makaronivelliä oli koulussa joka neljäs maanantai. Koko päivä piti olla nälässä, kun en saanut nieltyä edes lusikallista. Luultavasti olisin ennemmin kuollut nälästä vellilautasen ääreen kuin syönyt sitä litkua.
– Silakkalaatikkokaan ei ollut hyvää, mutta runsaan etikan kanssa se meni jotenkin. Aikuisena en ole vapaaehtoisesti syönyt, ja kun olen syönyt väkisin, en ole ateriasta nauttinut.
– Maksaa pakotettiin syömään sillä huijauksella, että se oli muka terveellistä. Aikuisia itseään huijattiin.
– Sipulit piti ronkkia rosollista pois. Aikuisena maku on kääntynyt. Ilman sipulia rosolli jää helposti syömättä.

Jo lapsuuden herkkuja olivat uudet perunat. Ruisleipä ja sen päälle viilletty juusto maistuivat hyviltä, ja hyviä ne ovat nykyäänkin.

Urheiluruutu sekoitti viat ja ominaisuudet

Tämän illan Urheiluruudussa kuulin jotain, mikä piti oikein tarkistaa Ylen Areenasta, oliko todella sanottu niin kuin olin kuullut.

Kyllä oli. Kehitysvammaiset ovat edustaneet Suomea Euroviisuissa, mutta vieläkään kaikki eivät tiedä alkeita siitä, millaisia ihmisiä he ovat.

Urheiluruudussa puhuttiin Special Olympics -kisoihin matkaavasta uimarista, Tatu Kantosesta, joka "sairastaa Downin oireyhtymää".

Tiedoksi: ei sairasta eikä ole koskaan sairastanut.

Downin oireyhtymä on parhaita esimerkkejä sanonnasta "ei se ole vika vaan ominaisuus".

Jos keksittäisiin jokin keino muuttaa hänen kromosomivalikoimansa toisenlaiseksi kuin se nyt on, kromosomimuutoksen jälkeen tätä Tatu Kantosta ei enää olisi. Hänet tavallaan surmattaisiin ja hänet vaihdettaisiin toiseen ihmiseen.

Tulkaa tekin följyyn

Sikäli kuin henkisen kehitykseni nykyvauhdista voi jotain päätellä, minusta ei tule sukututkijaa lähimpään kuuteensataan vuoteen. Siitä huolimatta olen aina tuntenut myötätuntoa Tornionjokilaaksoa kohtaan, joka on äitini kotiseutu. Myös sen murre tuntuu lämpimästi tutulta, vaikka en osaa sitä itse puhua. Tornion murrehan on sitä kieltä, jossa h:ta lykätään niin sanotusti joka paikkaan. Todellisuudessa h:n käytöllä on tarkat ja täsmälliset säännöt, jotka paljastavat helposti asiaa osaamattoman matkimiset.

Murteesta innostuneena tilasin Ruotsista meänkieliset evankeliumit, jotka on kääntänyt kirjailija Bengt Pohjanen. Teoksen nimi on Tulkaa tekki fölhjyyn.

En kiusaa lukijoita murrenäytteillä, nehän ovat aina pienen sisäpiirin huvia ja toisinaan murretta osaavienkin vaikeata lukea. Poimin sen sijaan esimerkiksi joitakin hauskoja sanoja tai sanontoja:

oli toimitettava verollepano = tuli määräys mennä manttaalihuuole

pelko valtasi heidät = net pölästyit villisti

he lähtivät kiireesti = no niilä tuli hoppu sinne

äläkä saata meitä kiusauksiin = äläkä vie meitä frästaukshuun

minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa = kuinka monela minun isän trengilä on liikaki leipää 

menkää valmistamaan meille pääsiäisateria = menkää ornaahmaan meile niin ette met saatama laittaa pääsiäisruan

tapasi Filippuksen ja sanoi hänelle: "Seuraa minua." = sillon se kohtas Filippyksen. Se sano sille: "Tule fölhjyyn!"

Papin epäonnistumisesta

Lapsen tai nuoren kuolema ja itsemurha ovat kammottavimpia tilanteita, joita hoitamaan pappina joutuu. Pahinta on läheisten kipu, ja sen rinnalla papin oma epäonnistumisen tunne on pieni asia, vaikka ei sekään ole aivan vähäinen ongelma. Kirjoitan nyt siitä.

Näissä tilanteissa en ole kertaakaan tuntenut onnistuneeni. Papin kädessä ovat sellaiset kortit, ettei niillä pelata voitosta. Parhaimmillani olen antanut itselleni arvosanan 5–. Hautajaisista kotiin ajellessani olen aina miettinyt: olin huono. Jotain lohtua on ollut siitä, että kukaan muukaan ei olisi ollut suurenmoinen mestari. Minut laitettiin asiaa hoitamaan, kun ketään varsinaista osaajaa ei ollut saatavilla.

Jotain olen oppinut. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut, että katastrofin keskellä olevia ihmisiä ei pidä rohkaista liian pontevasti. Kun "se ei siitä suttaannu" eikä aika "paranna haavoja", ja turha on sanoa, että "koeta pärjäillä" ja "Jumala auttaa". Varmaan jollain tavoin auttaa, ja ajan myötä haavat voivat arpeentua, mutta sellaista ei vain voi sanoa ääneen. Joskus ihminen on niin kipeä, että silittäminenkin sattuu.

On kuin lampulla sojottaisi silmiin, jos julistaa ylisuurta toiveikkuutta, eikä häikäistynyt ihminen näe yhtään enempää kuin umpisokea.

En sanoisi, että Kristus ei olisi valo. Suurimmassa katastrofissa on vain tunnustettava, että hän – ja toivo yleensä – on vain aavistus aamutaivaan himmeästä kajosta, sieltä suden hetken ja pimeimmän yön toiselta puolen.

Lompakon ne muistavat aina

Istuin tamperelaisessa kahvilassa, jonka seinällä oli uutisia Kuru-laivasta, Sehän upposi vuonna 1929 Näsijärveen ja vei mukanaan 136 matkustajaa.

Kerroin pöytäseurueelle vanhan jutun, jonka mukaan yksi näistä 136 hukkuneesta olisi voinut pelastua, ellei olisi halunnut välttämättä pelastaa myös matkalaukkuaan. En tiedä kertomuksen todenperäisyyttä. Juuri Kuru-laivaan liitettynä se saattaa olla legenda, mutta toisaalta on varma, että jotain vastaavaa on varmasti tapahtunut jossain toisaalla (tai tapahtuu paraikaa, jos ruvetaan filosofoimaan ilmastomuutoksella).

Lisäksi on teologinen sovellus: Jumala on luvannut pelastaa meidät, muttei meidän matkalaukkujamme.

Paikalla ollut palomies tarttui aiheeseen ja sanoi, että liikenneonnettomuuksissa hän on havainnut jotain samanlaista: onnettomuuden uhrit muistavat aina huolehtia lompakostaan, jos ovat vähänkin tajuissaan.

Tuotemerkkien hautausmaalla on tungosta

Olen ennenkin kirjoittanut tämän alueen muistoistani, mutta nyt löysin faktoja muistini tueksi. Olin aikamatkalla nuoruusvuosieni Tekniikan maailmoissa.

Vuonna 1973 eniten myytyjä mustavalkotelevisioita olivat suosituimmuusjärjestyksessä: Salora, Philips, Asa, Luxor, Finlux, Dux, Grundig, Telefunken, Helvar, Toshiba.

Eniten myytyjä radioita olivat: Philips, Dux, National, Grundig, Toshiba, Sony, Luxor, Finlux, Blaupunkt, Telefunken.

En suosittelisi rakentamaan omaa elämää tuotemerkkien varaan.

Lohdutusta itsepäisten lasten vanhemmille

Olen muistellut keskustelua, jonka kävin erään isoisän kanssa. Hän oli murheissaan lapsenlapsestaan, joka oli sortunut huumeisiin eikä tuntunut pääsevän niistä irti. Elämä näytti olevan pysyvästi sekaisin.

"Mutta kun asiaa ajattelen", isoisä sanoi, "se poika oli jo lapsena jotenkin liian helppo. Se ei ikinä laittanut vastaan. Aina totteli. Ei kiukutellut."

"Kun sille sanoi että tule, niin se tuli. Kun sille sanoi, että ota, niin se otti."

*   *   *

Ei välttämättä ole hyvä iltarukous, että rakas Jumala, anna lasten olla kilttejä. 

Tottelevaisten lasten kanssa kesälomareissut tietysti sujuvat hyvin, mutta ennen pitkää tulee muitakin reissuja. Niillä kysytään sopeutumista ja sovittelun taitoa, mutta myös omaa tahtoa. Niillä on osattava sanoa: "Ei käy! Minä en rupea!"

Vieraat ja kotoperäiset

On jo hyvän aikaa siitä, kun havahduin uutiseen, että lupiini on epäilyttävä vieraslaji, Amerikasta tullut, ja että lupiini karkottaa kotoperäisiä kasveja. Ajattelin että entäs sitten: kukka on kaunis ja koristaa ankeita tienvarsia. Kyselin myös sitä, eivätkö kaikki muutkin kasvit ole vierasperäisiä ja jostain kaukaa tänne tulleita, väistyneen mannerjään alta paikkansa löytäneitä.

Näitä ajatellen olen kulkenut isoja maanteitä ja ihaillut tienvarsia.

Enää en ole varma, olenko oikeassa. Lupiineja alkaa olla joka paikassa, heinäpellollakin.

Viimeksi hätkähdytti tuttuni Johanna Kuvajan oheinen valokuva Islannista. Olen ollut Islannissa vuonna 1990, enkä nähnyt yhtään lupiinia. Johanna sanoo, että nyt niitä on tienvarsilla silmänkantamattomiin.

Kalojen kuteminen

Viime aikoina olen joutunut ramppaamaan terveyskeskuksen vuodeosastolla. Edellisestä intensiivijaksosta on kulunut yli kymmenen vuotta, mutta nyt vanhat muistot ovat palanneet mieleen. 

Tuolloin olin havaitsevinani, että hoitajien puheiden ja tekemisten välillä oli selvä yhteys. Kaikkein vähimmin tuntuivat tekevän ne hoitajat, jotka aina valittivat kiirettä ja tekemisensä määrää. Eniten tekeviä ja avuliaimpia olivat ne, jotka eivät puhuneet kiireistään mitään.

Havaintoni olivat vain yhdeltä osastolta, eivätkä ne ole tieteellisen päteviä. Elämän muilta aloilta keräämäni havainnot todistavat kuitenkin samaa. Myös työelämään näyttäisi pätevän, että kalat kutevat hiljaisessa vedessä.

Yksi ihmisryhmä ovat ne ihmiset, jotka aina kutsuvat television ja lehdistön paikalle, kun katsovat aiheelliseksi tehdä jotain.