Kahviloiden ikävä

Olen kaivannut kahviloita. Tietysti kahvit voi keittää kotonakin, mutta on eri asia lähteä omien seiniensä sisältä hetkeksi pois ja katsella muuta kuin kotinsa näkymiä.

Lomapäivän sisällöksi riittää vallan hyvin, että ottaa kirjan mukaansa ja menee Tampereelle kahvila Runoon. Ihan kannatuksen vuoksi ostan siellä muutakin kuin kahvia. Tamperelaisen ykkössuosikkini nimeä en uskalla paljastaa. Siellä on jo nykyisellään täyttä. Ei parhaita kalavesiään kannata kertoa.

Hauhon mökille mennessä suosin Pälkäneellä olevaa pientä hirsikahvilaa. Se muistuttaa, että parhaat paikat ovat suurten ketjujen ulkopuolella. Samalla seudulla on Vihavuoden piilopirtti. Kerran kesässä poikkean Vehoniemen harjulla, ja samalla vilkaisen autonäyttelyn tulokkaat. Jyväskylään mennessä ehdoton suosikkini on Korpilahden satamakahvila. Siellä olen monesti myös syönyt.

Helsingin reissulla pitää poiketa Espalla ja vaikkapa Strindbergillä. Tuntuu melkein kuin olisi jossain eurooppalaisessa pääkaupungissa.

Ulkomaiseen kotikaupunkiini Prahaan kaipaan esimerkiksi kahviloiden takia. Elämän sisällöksi riittää, että istuskelee niissä ja lukea vaikka Kunderan Pilaa, tai Olemisen sietämätöntä keveyttä. Myös Kiireettömyys on hyvä valinta, vaikka tarkempi suomenkielinen nimi sille olisi ollut Hitaus.

Varmuutta ei ole

Viime päivinä olen toistuvasti vastannut kysymyksiin: "Milloin saadaan varma tieto?" "Voiko tämän tiedon pohjalta nyt toimia?" "Onko tämä lopullinen tilanne?"

Olen vastannut asiallisesti. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat askelsijoja, joiden perusteella suunnitella tulevaa kesää, kutsua ihmisiä juhliinsa, asetella kalenteriinsa päivämääriä ja kellonaikoja. Tarvitaan edes valistuneita arvauksia. Olen yrittänyt sanoa, mitä tiedän.

Kuitenkin joka kerta vastatessani tulee mieleen raamatunlause: "Jos Herra sallii ja me elämme." Tekisi mieli sanoa, että voi hyvät lapset, varmuutta on vain tähtein tuolla puolen, ei meidän maailmassamme, ei tässä horjuvassa maailmassa, jossa elämämme on esimerkiksi verisuonten varassa. Lopullisia päätöksiä ei ole. Kaikki voi hetkessä muuttua vastakohdakseen, ei vain korona-aikana, vaan elämässä yleensäkin, jos tämän epävarmuuden suostuu näkemään. Epätietoisuuden kanssa on opittava elämään.

Tietysti hyvä voi yllättää, kuten silloin kun elämään ilmestyy ihminen, jota on kaiken ikänsä etsinyt ja kaivannut, mutta vielä nopeammin kaatuu ihmisen elämä. Usein mielessäni ovat erään leskivaimon sanat: "Sillä sekunnilla romahti meidän elämä."

Muuten hyvä muttei toimi

Eniten ihmettelen esineitä ja tavaroita, joilla on yksi ainoa käyttötarkoitus ja jotka eivät siinä yhdessä tarkoituksessaan toimi.

Kermanekat: Monesti olen joutunut kaatamaan kahviini maitoa kermanekasta, joka kuitenkin valuttaa maitoa liinalle. Eikö muotoilija olisi voinut varmistaa, että liina pysyy puhtaana?

Naisten korkokengät: Ne ovat parhaimmillaan varsinaisia taideteoksia, jotka näyttävät kauniilta ikkunassa ja kuvastossa. Pitäisikö niillä kuitenkin myös kävellä, edes muutaman metrin?

Juustohöylä: Meidän keittiössä on kolme höylää. Yksi niistä on muuten kaunis, mutta juustosta se ei tee siivuja.

Eräs HP:n tulostin: Olen ollut kahdesti tekemisissä sellaisen HP:n tulostinmallin kanssa, jossa printterin yläpuolella olevaan lokeroon asetettiin paperit pystysuuntaan. Papereita oli annosteltava yksi paperi kerrallaan. Jos tulostettavana oli kymmeniä sivuja, urakka oli melkoinen. Myöhemmin huomasin, että netissä myytiin jonkinlaista lisärautaa, joka olisi ratkaissut ongelman.

Uuden VW Golfin kosketusnäyttöisyys: En ole autoa kokeillut, mutta kaikki raportit kertovat siitä, että digitaalisuuden ihannointi on viety äärimmäisyyteen, kun jopa radion äänenvoimakkuutta ja sisätilojen lämpöä säädetään kosketusnäytöllä. Töki niitä sitten pakkasaamuna ja yritä sormella osua. Ikivanha nappula olisi kätevä.

Virginia Woolfin romaani Menomatka: Tuossa se lojuu olohuoneen pöydällä ilman että tietäisin, mitä sille pitää tehdä. Suomennos on niin kelvoton, ettei kirjaa voi lukea. On moraalitonta myydä tai lahjoittaa sitä eteenpäin. Virginia Woolf on niin tärkeä kirjailija, ettei kehtaa viedä roskikseen.

Tekohienot keikaroijat

Tekohienoilla sanoilla keikaroijat ovat pahimpia vastustajiani. Esimerkkejä puskee esiin koko ajan. Enää ei oteta yhteyttä maistraattiin, vaan digi- ja väestövirastoon. Tattista vain.

Eilen luin Lassi-nimisestä pojasta ja Leevi-nimisestä tiikeristä kertovaa sarjakuvaa. Lassi sanoo niinä oppineensa pitämään kotiaineiden kirjoittamisesta. Hän sanoi oivaltaneensa, että kirjoittamisen tarkoitus on paisutella köykäisiä ideoita, pönkittää heikkoja perusteluja ja johtaa harhaan. Pienellä harjoittelulla tekstistä saa sakean, juhlalliselta kuulostavan sanojen sekasotkun.

Lassi näyttää tekstiään Leeville. Siinä lukee: "Viisikon ryhmädynamiikan dialogillinen imperatiivi: sukupuolisidonnaisen diskurssin normiston syväanalyysi."

Ihminen ei ole yksilö vaan suhdelo

Kun aikanani valmistuin teologisesta tiedekunnasta, pääaineeni oli nimeltään teologinen etiikka ynnä uskonnonfilosofia. Sen naapuriaine oli dogmatiikka, ja toisin kuin moni luulee, dogmatiikan opiskeleminen ei ole vanhoihin dogmeihin juuttumista, vaan se voi päinvastoin olla niiden radikaalia auki repimistä, toki myös niiden kannalle asettumista.

Dogmatiikan graduseminaarissa käsiteltiin rukouksen teologiaa. Muistan pitäneeni aihetta äärimmäisen epäkiinnostavana. Mieluummin paneuduin sosiaalietiikan kysymyksiin, kuten auktoriteetteihin ja vallankäytön rajoihin, jotka eivät ole vieläkään lakanneet kiinnostamasta minua. Mutta rukouksen teologia tuntui silloin opiskeluvuosina kovin turhalta.

Tarvitsin tutkimusmatkan koko kansakunnan renttuvävyyn Pentti Saarikoskeen, että ajatukseni alkoivat todella muuttua. Tosin muutos oli ollut idulla jo aiemmin.

Rukouksen kaltaisia tekstejä on läpi Saarikosken tuotannon. Hän vähintäänkin viittaa rukoilemiseen kirjoittaessaan: “Että rauha pysyisi. / Että kaikki ihmiset saisivat työtä jota tehdessään / he tuntisivat että tämä on oikea paikka. Nukahdan raitiovaunun ääneen.”

Joku suomalainen filosofi sanoi radiossa: "Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo." Olen hukannut filosofin nimen, mutta ajatuksen olen painanut mieleeni. Me tarvitsemme Sinää, jolle puhua, sillä omassa itteminässä piehtaroiminen ei auta. Jos ihminen omistautuu yksin itselleen, hän löytää vain lisää sisäsiittoista itseään. Ajatukset eivät liiku, tunteet eivät tuuletu.

Tekstiä korjattu 23.5. Mainittu filosofi on Frank Martela. Sana ei ole "suhtelo" vaan "suhdelo". Kuulin radiosta väärin.

Proteesi ei ole jalka

On kovasti kiitelty kirkon ja koulujen ottamaa digiloikkaa. Nopeasti on kyetty rakentamaan uusia menetelmiä. Jumalanpalveluksia ovat seuranneet ihmiset, joita ei mitenkään saisi tulemaan kirkkoon. Jotkut oppilaat menestyvät paremmin etäopetuksessa kuin tulemalla perinteisesti kouluun.

Tämä kaikki on totta, mutta totta on sekin, että hyvällä jalkaproteesilla joku juoksee kovempaa kuin kahdella alkuperäisellä jalallaan.

Ongelmana on vain se, että kirkko on kirkko, koulu on koulu ja jalka on jalka. Alkuperäisellä on jokin selittämätön arvonsa. Ihminen omaksuu Jumalaa myös kirkon tuoksuista ja ennen kaikkea ehkä juuri niistä, eikä toisen ihmisen läsnäoloa korvaa mikään. Hyvässä koulussa on ilmapiirinsä, joka tarttuu ihmiseen ja kulkee kaikkialle mihin sen kantajakin elämässään kulkee.

Maantiedon puute

Minun on ollut vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät välitä maantiedosta edes niin paljon, että ottaisivat selvää, millä paikkakunnalla kulloinkin ovat.

Mieleen tulee yksi tapaus. Pirkkalassa oli hiippakunnallinen teologian opiskelijoiden harjoittelijaseminaari. Koska oltiin minun kotikentälläni, esittäydyin ja toivotin tervetulleeksi Pirkkalaan. Parilla lyhyellä lauseella kerroin kunnan koon, mainitsin molemmat kirkot ja kerroin, että seminaaria oltiin Pyhäjärven rannalla. En puhunut pitkään.

Myöhemmin pöytäkeskustelussa alusta saakka paikalla ollut harjoittelija kysyi, mistä olin kotoisin, ja vastasin, että Pirkkalasta. Siihen harjoittelija sanoi, että nimi tuntui tutulta, mutta ei vain tullut mieleen, missä se oikein oli.

Enhän minä muuta voinut kuin vastata, että Pirkkala on joka puolella, se on kaikkialla täällä.

Jälkisanat kuolemanpelon puutteeseen

Viime sunnuntaina oli toinen korona-ajan kolumnini Aamulehdessä. Suunnitelmani oli sama kuin edelliselläkin kerralla: En ryhtyisi kulkutautien asiantuntijaksi, koska koronaan liittyviä kirjoituksia on niin paljon, että ani harva kykenee sanomaan aiheesta mitään uutta. Niinpä puhuisin muusta kuin viruksista, mutta samalla kirjoittaisin ajatuksista, jotka ovat liikkuneet ihmisten päässä viime viikkoina.

Ainakin kuolemaa ihmiset ovat miettineet. Joka päivä kerrotaan koronaan kuolleiden määrä.

Omassa lähipiirissäni on ollut lyhyenä aikana peräti kolme traagista kuolemaa. Ensimmäinen niistä ei ehkä ole ehkä kuolemana poikkeuksellisen traaginen. Väsynyt vaeltaja niin sanotusti tuli elämänsä iltaan. Hänen tapauksessaan pysäyttävää olivat hänen lukuisat sairautensa, jotka eivät ikinä lannistaneet häntä. Toinen tapaus on kertakaikkisen murheellinen. Läheinen ihminen on kuollut iässä, joka inhimillisesti ajatellen ei ollut edes elämän puoliväli. Kolmas tapaus on julmalta tuntuva onnettomuus.

Näiden kolmen tapauksen äärellä koronasta puhuminen hieman kiusaa. Tauti on saanut kohtuuttomasti huomiota, kun ihmisiä kuolee muullakin tavoin.

Tänä poikkeusaikana olen ajatellut omaa elämääni. Tykkään edelleen elää, mutta viileästi tarkastellen en voisi valittaa elämäni jäämistä aivan tyngäksi, jos kutsu nyt kävisi. Dostojevski ei elänyt näinkään kauan.

Moniin teksteihini olen ollut tyytyväisempi kuin tämänkertaiseen. Siitä puuttui terävä kärki. Se oli enemmän ajatusten vaeltelua kuin matka ja perille pääsy. Se vain ehdotti, kyseli ja vihjaili ilman, että se olisi paljastanut varsinaista tarkoitustaan. Toisaalta tämäkin on yksi tapa kertoa asioita ja herättää ajatuksia. Yritän seuraavalla kerralla toisenlaista.

Aamulehden blogini on luettavissa täällä.

Puhelinkammon seurauksia

Elämän suuretkin valinnat ovat hätkähdyttävän sattumanvaraisia. Aivan sivuasiat ratkaisevat, millaisia pääasioista tulee.

Minun elämäni suuri selittäjä on kohtalainen puhelinkammoni. Asiat ovat viivästyneet tai muuttaneet suuntaa sen takia, etten vain ole saanut soitetuksi. Olen vuosien varrella onnistunut pärjäämään tämän kammoni kanssa ja hallitsemaan sitä, mutta kokonaan en ole päässyt siitä eroon.

Kun valmistuin teologisesta tiedekunnasta ja oli aika kysellä pappisvihkimystä, oli valittava jokin maantieteellinen alue. Helsingin seutu tuntui luonnollisimmalta, olinhan asunut siellä suurimman osan elämästäni. Itää tai lounaaseen en välittänyt mennä, mutta Häme, Tampereen seutu ja Keski-Suomi olivat mahdollisia.

Asian ratkaisi Helsingin silloinen kirkkoruhtinas, jota myös piispaksi tituleerattiin. Olin kuullut liian monta tarinaa hänen tavastaan nöyryyttää nuoria kokelaita. Tämä ruhtinasta kohtaan tuntemani pelko yhdistyneenä puhelinkammoon vaikutti siihen, ettei minusta ollut pyrkijäksi Helsingin suuntaan.

Tuolloin elettiin puhelinkoppiaikaa. Ollessani mökillä ajoin kymmenkunta kilometriä lähimmälle kopille. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että ne kaikki haisivat kissanpissalle. Onnistuin kuitenkin ottamaan puhelun Tampereen suuntaan. Siellä vastasi piispan ystävällinen ääni, ja aikuisen elämäni suunta tuli ratkaistuksi. Ilman tuota puhelua koko 23 ikävuoden jälkeinen elämäni olisi ollut aivan toisenlainen kuin se nyt on ollut.

On todennäköistä, että sinä lukijani tunnet minut jollain tavoin. Sinunkin elämäsi olisi hieman toisenlainen kuin se on ollut, sillä jokaisen ihmisen kohtaaminen – vaikkapa kuinka vähäpätöinen – muuttaa elämää ja reivaa sen suuntaa.

Niinpä elämääsi on vaikuttanut muuan helsinkiläinen kirkkoruhtinas. Ei tainnut arvata.

Tolstoin lause ja kolme muunnelmaa

Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina avauslause on maailmankirjallisuuden tunnetuimpia: "Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Osuin tämän lauseen muunnelmaan, joka kuului suunnilleen näin: "Kaikki terveet ihmiset muistuttavat toisiaan, mutta jokainen sairas ihminen on sairas omalla tavallaan."

Varmaan tämän vuoksi moni on tehnyt sairaudestaan eräänlaiset käyntikortin. Kun sen viskaa esiin, voi todistaa, että minussakin on jotain erityistä.

Minulla olisi vielä yksi muunnelma Tolstoin antamasta teemasta: kaikki lasten syntymät muistuttavat toisiaan, mutta jokainen kuoleva ihminen kuolee omalla tavallaan.

Uutta sivistyssanaa pukkaa

Millaisia opintoja olisi harjoitettava ja kuinka monta väitöskirjaa olisi kirjoitettava, jotta välttyisi tietämättömyydeltä uusien sivistyssanojen äärellä?

Tänä aamuna Sixten Korkman havahdutti kysymällä kolumninsa otsikossa: "Kestämmekö kriisin – onko Suomi resilientti?" Tunnustan, etten ymmärtänyt vierasta sanaa. Olen kuullut sen viime aikoina jossain, mutta sana on mennyt nopeasti ohi.

Edes netistä löytyvä Ilmainen sivistyssanakirja ei tunne käsitettä. Googlailemalla sentään löytyi. Korkeimmaksi haussa nousi selitys, että resilienssi on selviytymis- ja sopeutumiskykyä ennakoimattomissa, yllättävissä muutostilanteissa.

Sanasta löytyvät tulkinnat eivät pidä aivan yhtä. Vakiintumattomissa käsitteissä onkin se hyvä puoli, että käyttäjät voivat määritellä ne mieleisellä tavallaan. Työterveyslaitoksen sivuilla lukee: "Resilienssi tarkoittaa näiden pulmatilanteiden saattamisesta kaikkien tietoon ja onnistuneiden ratkaisujen jakamista. Ennakointia ja yhdessä oppimista." Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan resilienssi on muutosjoustavuutta, joka tarkoittaa oppimiseen ja toimiviin verkostoihin perustuvaa alueen aktiivista uudistamista.

Korkmania en moiti. Heti kolumninsa alussa hän selittää sanan. Hän turvautuu Kielitoimiston sanakirjaan, jonka mukaan resilienssi on kykyä pysyä toimintakykyisenä vaikeissa muutostilanteissa ja palautua niistä. Korkman antaa käytännön esimerkin nyrkkeilijästä, joka on lyöty kanveesiin ja joka pomppaa ylös ja jatkaa ottelua.

Hukassa on mies/nainen

Hätkähdin tuntemani vähän yli 40-vuotiaan naisen kysymystä, mistä löytäisi itselleen miehen. Sikäli kuin häntä tunnen, hänen kaltaisensa naisen pitäisi herättää edelleen kiinnostusta sekä ulkomuodon että sielunsisällön puolesta. Seuranneessa keskustelussa mainittiin Tinder, lavatanssit, kirjastot, museot, kaupat, lenkkipolut ja Instagram. Kysyjä sanoi, että etsiä hän ei jaksa, mutta olisi kiva löytää.

Hänen varsinaiseen kysymykseensä en osaa vastata, niin kuin en osaa vastata niille lukemattomille miehillekään, jotka kysyvät, mistä voisivat vastaavasti löytää naisen.

Mieleeni tulee City-lehden laskelma vuosien takaa. Siinä kumottiin sellaisen vanhan sanonnan mielekkyys, että nainen olisi kuin raitiovaunu, koska joka viides minuutti tulee uusi. Edes suurkaupungissa valikoima ei ole rajaton.

Lehden ilmestymisen aikaan Helsingissä oli noin puoli miljoonaa asukasta, mutta heistä puolet oli etsijän näkökulmasta väärää sukupuolta. Jos halusi rajata hakunsa 25—30-vuotiaisiin, ehdokkaita oli enää 25 000. Jos valitusta ikähaarukasta etsi miehiä, jotka lisäksi eivät olisi toivottomasti varattuja ja olisivat myös akateemisia, urheilullisia ja hyvän näköisiä, tuloksena oli 250 ihmisen joukko.

Näiden laskelmien jälkeen on ihme, että joku sentään jonkun joskus löytää. Ainakin on varmaa, että jos on ihmisen kerran vierelleen löytänyt, kannattaa pitää tiukasti kiinni. Saattaa olla, että hän oli elämäsi ainoa mahdollisuus.

Nautinnollisesti oikaisen polun kautta

Tämän aamun Helsingin Sanomat ilahdutti lukijoitaan laajalla jutulla, jonka aiheena ovat kaupunkiin syntyneet oikopolut.

Ei ole mitään niin kiinnostavaa kulkureittiä kuin polku. Sitä ei ole tehty suunnittelijan työpöydällä eikä sitä ole rakennettu hallitusvallan käskystä. Se on syntynyt ehdottoman demokraattisesti ja juuri oikeana pidettyyn paikkaan. Se on kansanviisauden tiivistymä.

Erään tuntemattomaksi jääneen kaupunginpuutarhurin sanat ovat vaikuttaneet ratkaisevasti omiin kasvatusnäkemyksiini. Hän sanoi antavansa ensin polkujen syntyä ja istuttavansa vasta sen jälkeen nurmikot. Tämän vuoksi hänen ei tarvitse pystyttää Ei saa tallata -kylttejä eikä sadatella, kun niitä ei noudateta.

Tämä periaate toimii käytännössä nuorten kanssa niin, että ensin leirielämästä määritellään ehdottomat vaaranpaikat. Sanotaan esimerkiksi siitä, että vesille ei saa mennä ilman pelastusliivejä. Näitä ehdottomia kieltoja pitää olla mahdollisimman vähän ja niiden pitää olla niin selviä, että kenelläkään ei ole syytä epäillä niiden mielekkyyttä. Jotkin kenkien riisumiseen kuuluvat säännöt eivät ole näitä ehdottomuuksia.

Tämän jälkeen annetaan elämän polkujen syntyä, ja useimmiten ne syntyvät aivan oikeille paikoilleen. Joskus on syytä varoittaa jostain erityissuojelua vaativasta kukasta, jonka on sallittava elää, mutta kun niitäkään ei ole paljon, kaikkien on helppo sitoutua tekemään polkuunsa tietyllä kohtaa tarvittavan mutkan.