Rakkaus, Jumala ja kuolema

Kirjani vihdoin ilmestyttyä olen miettinyt eniten sen nimeä Rakkaus, Jumala ja kuolema. Siihen tultiin kummallista tietä: Ensin ehdotin sitä kustantajalle, mutta kustantaja torjui sen. Taivuin samalle kannalle ja keksin mielestäni paremman nimen. Kustantaja oli kuitenkin tällä välin muuttanut mieltään ja tullut alkuperäiselle kannalleni. Voittajaksi tuli lopulta oma ehdotukseni, jonka olin jo hylännyt.

Nimi sopii sikäli kuvaamaan kirjaani, että noita kolmea tärkeää asiaa siinä käsitellään. Ne luovat myös teoksen kolmiosaisen rakenteen.

Sen sijaan on epävarmaa, ymmärtävätkö lukijat nimeen sisältyvän ironian. Eihän noin isoista aiheista voi kukaan kirjoittaa, ei ainakaan tyhjentävästi. Auttaako asiaa sekään, että jo esipuheessa yritän sanoa kolmen jättiläisen yhteen niputtamisen olevan ihmiseltä silkkaa suuruudenhulluutta?

PowerPointin turhat laatikkoleikit

Viihdyn huonosti seminaareissa ja esitelmätilaisuuksissa. Yksi tärkeimmistä syistä on Microsoftin PowerPoint, johon useimmat esitelmöitsijät turvautuvat. Se tappaa aivotoiminnan. Kun keskinkertaisuudet ottavat käyttöönsä tuon ohjelman, he pyrkivät luomaan PowerPoint‑esityksen sen sijaan, että kertoisivat ajatuksistaan.

Eläissäni olen tuskin törmännyt yhteenkään PowerPoint‑esitelmään, jota olisi kannattanut seurata. Jotkut viisaat ovat tosin näyttäneet muutaman arvokkaan kuvan tietokoneen näytöltä, mutta he ovat aina ymmärtäneet lopettaa siihen.

PowerPointin mukana katoavat esimerkkikertomukset ja elämänmakuiset tarinat. Niiden sijaan tulee laatikkoleikki.

Kannattaisi huomata sekin, mistä Jyväskylän yliopiston matematiikan dosentti Osmo Pekonen kirjoitti vähän aikaan sitten: Maailman huipputiedemiehet työskentelevät mielellään mustan taulun edessä, valkoinen liidunpala kädessä. Pekosen mukaan varsinkin matemaatikoille suhde liitutauluun on lähes eroottinen. Hyvän matemaattisen luennon pitää syntyä liitutaululla kuulijoiden edessä, sillä "usko tulee kuulemisesta ja oppiminen kirjoittamisesta".

Voinko tulla?

Kuntakeskuksessamme on rappukäytävä, josta pääsee kauppaan, työterveyshoitoon, muutamiin kunnan tiloihin ja seurakunnan toimistoihin. Varsinkin talvisaikaan siihen on kokoontunut nuoria, lämmittelemään kun bussi ei ole vielä tullut ‑ tai ehkä muuten vain.

Seinä on kerran jouduttu maalamaan nuorten jäljiltä. Siihen oli ilmestynyt jokunen raapustus (esimerkiksi sana "mestari", tuossa myös seurakunnan tiloihin johtavassa käytävässä).

Kaikkiaan nuoria on siedetty kohtalaisen hyvin. Kun vanhemmat ihmiset ovat tulleet, he ovat väistyneet ja tehneet kulkijoille tilaa.

Olen jäänyt miettimään yhtä kertaa, jolloin kuljin niitä portaita. Muuan poika nojasi kaiteeseen ja soitti kaverilleen. Erotin puhelusta yhden ainoan lauseen: "Voinko mä tulla teille?"

Byrokratia vastaa byrokratian tuomiin haasteisiin

Nuoria ihmisiä kannattaa kuunnella, koska heillä on ensikertalaisen pilaantumaton näkökulma elämään. Monia asioita he näkevät paljon terävämmin kuin vanhat, joiden silmät ovat tottuneet liian paljon.

Tämän huomasin taas eilen, kun olin kokonaisen päivän teologiharjoittelijoiden seurassa. Joku heistä oli tehnyt kirkosta havainnon, joka pätee paljoon muuhunkin kuin kirkkoon: "Yhä kasvava byrokratia vastaa entistä tehokkaammin laajenevan byrokratian tuomiin haasteisiin."

Vanhojen vika ei ehkä sittenkään ole se, että he eivät näe. Paljon pahempaa on, että he sallivat näkemänsä tapahtua. Liian harvat sanovat tyynen rauhallisesti: "Anteeksi, mutta minä en tanssi."

Omat käsitykset eivän synkkaa itsensä kanssa

Vatikaani, minulla on ongelma.

Olen lukenut alkuaan Joseph Ratzingerin ja sittemmin paavina tunnetun Benedictus XVI:n kirjaa Jeesus Nasaretilainen.

Ratzinger on symboloinut minulle aina niitä asioita, jotka ovat katolisuudessa vieraimpia tai peräti vastenmielisimpiä. Vielä suurempia kuvotuksia aiheuttaa se Vatikaanin arkkitehtuuri ja mahtipontisuus, joissa hänen valtansa ilmeisimmin toteutuu.

Ja nyt on pakko tunnustaa, että Ratzinger kirjoittaa hyvin.

Outoa kuminaa

Tänään tuntuu siltä, että suuri olento puhaltaa järven jäähän kuin huiluun kuullakseen oman äänensä. Koko järvi kumisee. Jäätynyt vesi on kilometrin pituinen soitin. Minä ihminen, olen sitä pienempi.

Olennon soitto on pysäyttävä ääni pohjoisen pimenevässä illassa.

Lopultakin huomasin

Näin kauan olen saanut elää huomatakseni ensimmäistä kertaa sen ihmeen, että aamuauringon valossa puun oksalla riippuu jäätynyttä hämähäkin seittiä.

Huutomerkkien ja hymiöiden tarpeettomuudesta

On joitakuita ihmisiä, jotka eivät ilmoita vähäisintäkään asiaa kirjoittamatta tekstinsä perään huutomerkkiä! Kun sen näen, arvostukseni kirjoittajaa kohtaan ei milloinkaan nouse! Päättelen, että kyseessä on joku keskenkasvuinen nulikka tai tärkeilijä, joka on varma siitä, että juuri hänen kirjoituksensa ansaitsee tulla huudetuksi! Vielä on se mahdollisuus, että taas on kirppu kiivennyt norsun selkään huutamaan: "Selätin sen! Selätin sen!"

Painava teksti painaa ilman huutomerkkejäkin!

Paljon paremmin en ajattele hymiöistäkään. :) Mitäpä ne muuta ovat kuin kirjoittajansa tapa tunnustaa, että kirjoittaa huonosti? :)

Jos ajatteleva ihminen tarvitsisi hymiöitä, suuret kirjailijat olisivat ne keksineet satoja vuosia sitten.

:)

Rajatut vyöhykkeet

Julkisuudessa käytävän jumalakeskustelun pääkysymys tuntuu olevan, millaisilla vyöhykkeillä Jumalan nimen mainitseminen on sallittua ja miltä elämänaloilta koko keskustelunaihe on kokonaan suljettava pois. Erityisesti hänen positiivista mainitsemistaan on alettu pitää epähienona käytöksenä.

Minun on vaikea ymmärtää, minkä vuoksi yhdelle keskustelun aiheelle halutaan niin tarkat rajat. Eikö totuuden löytämiseksi olisi sallittava kaikenlainen keskustelu ja kaikkialla?

Polkupyörät, ruotsin kieli ja uskonto

Olen juuri nyt kuuntelemassa Aamulehden verkkopalveluiden kehityspäällikköä Seppo Rothia.

Hän kertoi esimerkiksi tällaisen huomion: "On kolme asiaa, joista netin keskustelupalstoilla ei pystytä puhumaan millään järkevällä tavalla: uskonnosta, polkupyöräilystä Tampereella ja ruotsin kielen asemasta Suomessa."

Uskonnollisesta keskustelusta hän sanoi, että ilmeisesti kummallakin äärilaidalla (ateistit ja evoluutio-opin vastustajat) on muutama ihminen, jotka valtaavat palstan ja karkottavat kaikki järkevät ihmiset muille maille.

Viisas isä antaa lastensa leikkiä

Diego Maradona on kuulemma turvautumassa Jumalan apuun, jotta hänen valmentamansa Argentiinan jalkapallomaajoukkue selviäisi tukalasta tilanteestaan MM-kisoihin.

Minultakin kysytään sillöin tällöin vastaavanlaisten korkeampien palvelujen järjestämistä. Viimeksi paikallisessa puulaakiturnauksessa toivottiin pronssipeliin ylempien voimien apua.

Sanoin ehdottaneeni asianomaiseen suuntaan, että siellä maltettaisiin pysyä erossa otteluiden lopputuloksista ja että jalkapallo pysyisi vyöhykkeenä, jossa pelit ratkaistaan pelaamalla eikä rukoilemalla.

Että isä ei suotta sekaantuisi lastenhuoneen leikkeihin.