Oudosti muuntautuvat kalat ja muuta tärkeää

Juuri kotiin kannettu Yliopisto-lehti on täynnä kiinnostavia juttuja. Tuore Finlandia-voittaja Laura Lindstedt kertoo siitä, miten oppi, että kirjailijan ei tarvitse välttämättä kehittää tarinaa. On muitakin tapoja tehdä romaani. Kesken olevasta väitöskirjastaan hän sanoi, että se on ohjaajien sanoin hieman rönsyinen ja kubistisessa vaiheessa. – Näin väitöskirjan tekijänä voin sanoa, että muiden vaikeudet kummasti lohduttavat.

On juttu esiintymisjännityksen siedätyshoidosta. Eräs filosofi sanoo, että reiluus on moraalin mittari. On erittäin pätevä juttu nuorista ja työelämän tulevaisuudesta. On artikkeli ihmisoikeuksien syntyhistoriasta, Japanin kulttuurista, kolmipiikeistä eli aivan merkillisesti muotoaan muuttavista kaloista.

Kasvibiologian lehtori kirjoittaa siitä, että elämän synnyn arvoitusta ei ratkaista koskaan. Kerrotaan siitä merkillisestä sattumasta, että presidentti John F. Kennedy ja kirjailijat C. S. Lewis ja Aldous Huxley kuolivat kaikki samana päivänä. Tämä juttu oli niin kiinnostava, että jaksoin lukea sen ruotsiksi. Sitten on mielipidekirjoitus, jonka mukaan kovan tieteen edustajienkin luulisi arvostavan esimerkiksi Bachin hengellistä musiikkia.

Yhdessä lehdessä on enemmän asiaa kuin Iltalehden vuosikerrassa. Mihinkään näihin juttuihin en olisi törmännyt nettiä selaamalla. Jostain syystä Suomen johtavat poliitikot ovat kuitenkin sitä mieltä, että maailmasta on vähennettävä juuri tätä.

Ne jotka rakastavat järjestystä

Tänään olen törmännyt uutiseen, jonka mukaan vainajaa hakemassa ollut ruumisauto sai parkkisakon palvelutalon pihassa.

Sattumoisin kävin viime viikonloppuna katsomassa ruotsalaista elokuvaa Mies joka rakasti järjestystä. Se kertoi vanhasta miehestä, jonka intohimona olivat kyltit, kiellot, lukitut portit ja yleensäkin järjestys. Elokuva oli tarina hänen omituisesta käytöksestään, mutta myös syistä, jotka olivat ajaneet hänen toimimaan omalla tavallaan.

On myös omakohtaisia kokemuksia: Olin menossa erääseen kerrostaloon pitämään ristiäisiä. Paikalle saavuttuani muistin, että olin tainnut erehtyä ja että ristiäiset eivät olleetkaan kotona, vaan kirkossa. Ajattelin, että käväisisin nopsasti rimpauttamassa ovikelloa ja varmistamassa asian, koska olin kuitenkin tullut näin pihaan saakka.

Menin porraskäytävään ja soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan, joten palasin autolleni. Aikaa oli kulunut tuskin kolmea minuuttia, mutta tuulilasiin oli ilmestynyt lappu: "Pysäköinti on tässä ehdottomasti kielletty! Olen soittanut poliisin!"

Ja toden totta, olihan se kielletty. Jossain kadunpätkän alussa oli kieltomerkki. Kuljen siitä paikasta usein, enkä tähän päivään mennessä ole keksinyt, mihin kielto perustuu. Silti minun on pakko tunnustaa, että merkki oli olemassa. Minun tapauksessani tosin oli kyse lähinnä matkustajan jättämisestä eli pysähtymisestä eikä niinkään pysäköinnistä.

Edelleen en ole lakannut ihmettelemästä tämän amatöörivalvojan nopeutta. Hänellä täytyi olla valmiiksi kirjoitettuja lappuja, jotka hän juosten kiikutti tuulilasiin, kun säännösten rikkoja ilmestyi hänen ikkunanäkymäänsä.

Poliisilaitoksella oltiin varmaan aika tottuneita hänen soittoihinsa. Poliisin kanta-asiakas voi olla tälläkin tavoin.

Olen keräillyt mahdollisia viimeisiä sanoja. "Tööt tööt ittelles!" on yksi. "Jo on kumma, kun kippi ei laskeudu!" on toinen. "Kun säännöissä sanottiin" on kolmas.

Armoton luonto ei ehkä olekaan armoton 3/3

Tämä ihmisen maailman armottomuus tulee olennaisesti siitä, että kaikki on hallittua ja säädettyä. Keksimämme maailma on iso logistinen ketju, jossa yhden ihmisen moka aiheuttaa sen, että koko urakka seisoo.

Toisin on silloin, kun valta on jollakulla isommalla.

Sitä armahdettuna olemisen vapautta minä ymmärrän sanalla "Jumalan valtakunta".

Armoton luonto ei ehkä olekaan armoton 2/3

Huhtikuussa 2012 lunta tuli enemmän kuin miesmuistiin, enemmän kuin koskaan oman elämäni aikana. Katoksessa keula pihalle ollut auto oli lumessa perävaloja myöten.

Lumitöitä tehtiin urakalla. Mitkään suunnitelmat eivät enää pitäneet.

Mutta meillä oli yhteinen puheenaihe. Kenelläkään ei ollut enää kiire. Kaikki kokoukset ja tapaamiset oli peruutettu. Jos toinen sattui pääsemään paikalle, se toinen kuitenkaan ei.

Se oli lumen tuoma vapauden valtakunta.

Armoton luonto ei ehkä olekaan armoton 1/3

Muistan hyvin sen kylmän kylvän talven. Oli vuosi 1987. Tammikuun toisella viikolla pakkaslukemat olivat Tampereella 30, 34, 34, 34, 36, 36 ja 35. Yhtäkkiä pakkanen laski, ja sitä oli enää 25,5.

Ihmiset kiittelivät, että tämä kaksikymmentäviisi astetta on jo kerrassaan mukavaa. Siinä on sentään mahdollista elää. Enää ei kitisty turhista.

Kolmenkymmenenviiden asteen pakkasessa oli sekin hyvä puoli, että ihmiset lakkasivat välittämästä, miltä näyttivät ulkona lyllertäessään. Vain tarkenemisella oli merkitystä. Kauniit eivät enää olleet kauniita, ja itseään rumina pitävät saattoivat ajatella, että kaikissa toppauksissaan he olivat kerrankin yhtä hyviä kuin kaikki muut.

Alkoholisti on Jumalan kuva

Sain kriittistä palautetta Aamulehden (pyydetystä) viikonloppujutustani, jossa kirjoitin Kaanaan häistä. Lukijan mielestä ymmärsin liian paljon alkoholismia ja samalla olin ymmärtämättä sen turmiollisuutta.

Vastasin kriitikolleni:

Tuollaisissa jutuissa tietysti tulee helposti väärinkäsityksiä. Tyylini on sellainen, välillä vähän vaikea. Itse olen sellainen käytännön absolutisti eli viinipullot eivät tahdo kulua millään, vaikka joku tuo niitä tuliaisiksi. 

Niin kuin jutussani sanon, alkoholistihoitolan pappina viettämäni aika oli täynnä murheellisia kertomuksia. Välillä olin niistä niin kipeä, että ne tulivat uniin saakka. Alkoholin vaarallisuus tuli hyvin selväksi. Tämä kaikki ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että opin näkemään niissä miehissä monia hienoja asioita. Samalla jouduin tunnustamaan, että minun vastaukseni kysymykseen ”entäs ne Kaanaan häät” eivät lainkaan vakuuttaneet heitä, vaikka periaatteessa se oli ihan hyvä. Minä yritin selittää, ettei pitänyt sekoittaa meikäläistä viinakulttuuria ja kahden tuhannen vuoden takaista viinikulttuuria.

En lainkaan usko, että minun kirjoitukseni saa ketään juomaan, mutta muutaman sekunnin joku voi muistaa, että alkoholisti on Jumalan kuva. 

Kaksi Lasarusta ja muitakin

Tuntuu siltä kuin puoli maailmaa tietäisi, että David Bowien viimeiseksi jääneellä levyllä on Lazarus-niminen laulu. Epäilen, että kovinkaan moni ei tiedä, kuka Lasarus alkuaan on.

Uudessa testamentissa on kaksi Lasarusta, eikä Bowien lyriikasta valkene ainakaan minulle, kumpaa heistä hän tarkoittaa vai onko hänen mielessään kumpikin. Raamatullisen viittauksen puolesta puhuu vahvasti se, että molemmat evankeliumien Lasarukset liittyvät kuolemaan.

Luukkaan paisetautinen köyhä

Ensimmäinen Lasarus esiintyy Jeesuksen vertauksessa, joka on Luukkaan evankeliumin luvussa 16. Tämä Lasarus on virunut sairaana rikkaan miehen portilla saamatta mitään apua. Molemmat kuolevat, ja rajan toisella puolen Lasarus päätyy hyviin oloihin ja rikas mies huonoihin. Rikas pyytää nyt, että Lasarus kastaisi edes sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi hänen kieltään, mutta tämä ei onnistu, sillä heidän välillään on erottamaton kuilu. Sitten rikas mies anoo, että joku kävisi varoittamassa hänen elossa oleviaan veljiään mahdollisesta surkeasta kohtalosta, joka odottaa tylyjä rikkaita kuoleman jälkeen. Hän saa vastaukseksi, että rikkaiden veljien luo on turha mennä. He eivät muuta elämässään mitään, vaikka joku kuolleista herännyt menisi puhumaan heille.

Johanneksen mätänevä ruumis

Toinen Lasarus esiintyy Johanneksen luvussa 11. Hän kuuluu Martan ja Marian kanssa samaan sisarusparveen, ja heidät kaikki mainitaan Jeesuksen ystäviksi.  Lasarus sairastuu, ja Jeesusta pyydetään apuun, mutta hän viivyttelee lähtöään pari päivää, ja Lasarus ehtii kuolla. Kun Jeesus vihdoin tulee hänen haudalleen, Jeesuksen mahdollisuuksiin ei uskota, koska vainaja on ollut haudassa jo neljättä päivää ja hänen ruumiinsa on alkanut haista. Kertomus päättyy kuitenkin näin: "Jeesus huusi kovalla äänellä: 'Lasarus, tule ulos!' Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: 'Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.'"

Kirjallisuuden Lasaruksia ja muitakin

Tässä melkoisesti lyhentämässäni Johanneksen kuvauksessa on jotain mystisen selittämätöntä, jota luonnontieteelliset spekulaatiot eivät tavoita. Epäilemättä juuri tästä syystä kertomus on kiinnostanut myös kirjailijoita. Italialainen Alberto Moravia käsittelee sitä romaanissaan Kaksi naista. Valtakunnan salaisuudessa Mika Waltari on tehnyt Lasaruksesta hahmon, joka kuolleista herättyään ei ole kotonaan elävien seurassa. Minä puolestani olen aina lukenut hautaan siunaamisessa katkelman Lasarus-kertomusta.

Tunnettuja nykyajan Lazarus-nimisiä ihmisiä on jalkapalloilijoista kirjailijoihin ja filosofeista koomikkoihin. Raamatun Lasarukset ovat myös sairaalaa merkitsevän sanan "lasaretti” taustalla.

Juhlallisesti lattialistana

Viime viikolla kävin Suomalaisen kirjallisuuden talossa penkomassa arkistoja. Jo sisään astuessa tuli juhlallinen olo. Tämä seura on julkaissut Aleksis Kiveä. Tämä on minun Suomeni.

Tuntui siltä kuin olisin ollut kirkossa. Täällä ovat minua viisaammat kulkeneet, eläneet ja toimitelleet asioita, jotka yhä ovat olemassa. Täällä on suuria ajatuksia, jotka voin vain kiitollisena ottaa vastaan.

Jonain lattialistana saan minäkin täällä olla.

Ehkä työpaikkakiusaamisesta ei pitäisi puhua

Joulukuulla sain käsiini tuoreen väitöskirjan, joka yllätti heti ensimmäisillä sivuillaan. Väitöskirjan alussa tekijät tapaavat kiitellä auttavaiset professorinsa, rahoittajansa, vanhempansa, puolisonsa ja laiminlyödyt lapsensa. Näin tehtiin tässäkin väitöskirjassa, mutta kiitosten jälkeen väittelijä sanoi, että yliopisto-opinnoista puhuessaan hän ei voi olla mainitsematta perustutkintovaiheeseensa pitkäkestoista ja monia muotoja saanutta kiusaamista.

En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Kääntelenpä asiaa miten päin hyvänsä, en saa tyydyttävää ajatusta kasaan.

On mahdollista, että kiusaaminen on hyvin todellista, ja kai siitä on oikeus puhua hieman epäsopivassakin paikassa. Toisaalta on mahdollista, että tällainen lausuma on yhden ihmisen kenttäoikeus ja pikateloitus ilman puolustuksen puheenvuoroa.

Ehkä kiusaamisen käsite olisi syytä varata yksinomaan koulukäyttöön ja keksiä työpaikan tai yliopiston ongelmille muita sanoja. Kiusatulla lapsella ja kiusatulla aikuisella on nimittäin yksi oleellinen ero: Lapsella ei yleensä ole vaihtoehtoista maailmaa. Hänen on joka aamu mentävä siihen kouluun, johon hänet on määrätty, eikä hän välttämättä edes ymmärrä, että muitakin maailmoja on olemassa.

Melkein aina aikuisella on mahdollisuus valita.

Nuoria poikia, suurta tunnetta

Jääkiekon arki on puuduttavaa SM-liigan runkosarjaa, jossa on samantekevää, mikä joukkue voittaa. Finaalipeleihin pääsee melkeinpä lähettämällä postikortin, että haluaa osallistua.
Ehkä arki ei voi ollakaan muuta kuin jonkinlaista puutumista.

Siitä huolimatta kannattaa miettiä, olisiko nuorten MM-joukkueen ylivertaisesta suosiosta jotain opittavaa: ei erityistä taktista kypsyyttä, ei yhtäkään ulkomaan vahvistusta, ei kovapalkkaisia pelaajia, ei rautaisia ammattilaisia. Sen sijaan oli suurta tunnetta ja persoonallisia poikia, joille menestys ja suosio olivat jotain aivan uutta.

Tipattoman ankeus

Luultavasti tämä tammikuuni on yhtä tipaton kuin joulukuu ja kaikki muutkin kuukauteni. Juuri siitä syystä tuntuu niin kummalliselta, miksi tipaton tammikuu ei innosta yhtään. Se kuulostaa niin ikävältä, etten halua olla sen kanssa missään tekemisissä.

Sanaan "tippa" liitetty ton-liite luo ankeuden maailman. Ollaan ilman kärsitään, ollaan puutteessa, kärvistellään ja kärsitään lisää.

Niin kuin kuivaksi väännetystä rätistä yrittäisi tiristää vielä jotain.

Eikö olisi ollut korvaavia sanoja: täyspäisyyden, tolkullisuuden tammikuu?