Tänään olen törmännyt uutiseen, jonka mukaan vainajaa
hakemassa ollut ruumisauto sai parkkisakon palvelutalon pihassa.
Sattumoisin kävin viime viikonloppuna katsomassa
ruotsalaista elokuvaa Mies joka rakasti järjestystä. Se kertoi
vanhasta miehestä, jonka intohimona olivat kyltit, kiellot, lukitut portit ja
yleensäkin järjestys. Elokuva oli tarina hänen omituisesta käytöksestään, mutta
myös syistä, jotka olivat ajaneet hänen toimimaan omalla tavallaan.
On myös omakohtaisia kokemuksia: Olin menossa erääseen
kerrostaloon pitämään ristiäisiä. Paikalle saavuttuani muistin, että olin
tainnut erehtyä ja että ristiäiset eivät olleetkaan kotona, vaan kirkossa.
Ajattelin, että käväisisin nopsasti rimpauttamassa ovikelloa ja varmistamassa
asian, koska olin kuitenkin tullut näin pihaan saakka.
Menin porraskäytävään ja soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut
avaamaan, joten palasin autolleni. Aikaa oli kulunut tuskin kolmea minuuttia,
mutta tuulilasiin oli ilmestynyt lappu: "Pysäköinti on tässä ehdottomasti
kielletty! Olen soittanut poliisin!"
Ja toden totta, olihan se kielletty. Jossain kadunpätkän
alussa oli kieltomerkki. Kuljen siitä paikasta usein, enkä tähän päivään
mennessä ole keksinyt, mihin kielto perustuu. Silti minun on pakko tunnustaa,
että merkki oli olemassa. Minun tapauksessani tosin oli kyse lähinnä
matkustajan jättämisestä eli pysähtymisestä eikä niinkään pysäköinnistä.
Edelleen en ole lakannut ihmettelemästä tämän amatöörivalvojan
nopeutta. Hänellä täytyi olla valmiiksi kirjoitettuja lappuja, jotka hän juosten
kiikutti tuulilasiin, kun säännösten rikkoja ilmestyi hänen ikkunanäkymäänsä.
Poliisilaitoksella oltiin varmaan aika tottuneita hänen
soittoihinsa. Poliisin kanta-asiakas voi olla tälläkin tavoin.
Olen keräillyt mahdollisia viimeisiä sanoja. "Tööt tööt
ittelles!" on yksi. "Jo on kumma, kun kippi ei laskeudu!" on
toinen. "Kun säännöissä sanottiin" on kolmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti