Ammattikouluissa on kummallisen löysää

Kun olen kysellyt toisen asteen opiskelijoiden kuulumisia, olen havainnut, että kovin moni sanoo koulussa olevan varsin löysää. Vaihtoehtoisesti puhutaan etäopiskelusta.

Nykylukio on tiukka koulu, mutta ammattiopintojen puolella tuntuu olevan kummallisen löysää. En ihmettele, että eilisessä HS:ssa oli juttu ammattikoulujen koulupäivien lyhenemisestä.

Todella monet nuoret ovat päässeet opiskelemaan haluamaansa alaa, ja sitä myötä heidän opiskelumotivaationsa on korkeimmilaan. On tyhmää, jos juuri tässä innostuksen vaiheessa opiskellaan vetelästi.

Opinnoista löysääminen on jälleen yksi esimerkki lahkeeseen pissaamisesta: vähän aikaa koulutuksen säästöt lämmittävät, mutta ennen pitkää ammattitaidotonta kansakuntaa rupeaa kylmäämään.

Voittaneita häviäjiä

Lukion alussa sain fysiikan opettajaksi miehen, joka tunnettiin tiukasta järjestyksen pidosta. Hänen tunnillaan ei supateltu eikä pelattu ristinollaa. Toisaalta kukaan ei väittänyt, että hän olisi hallinnut luokkaa kauhulla. Järjestys oli muuten tiukka.

Tätä opettajaa arvostettiin, ja hän opetti hyvin. Hän oli tunnettu myös kristillisestä vakaumuksestaan, mikä tosin oli sivuseikka, sillä opettajia ei voi luokitella hyviin ja huonoihin heidän vakaumuksensa perusteella.

Samana lukion aloittamiseni syksynä kouluumme saatiin talon ulkopuolelta uusi rehtori. Joku olisi kenties toivonut fysiikan opettajaa hänen paikalleen. Muualta tullut rehtori viipyi talossa vain vähän aikaa, ja hänen jälkeensä tuli fysiikan opettajamme vuoro. Kaikki olivat iloisia hänen valinnastaan, vaikka luokkamme menetti hyvän opettajan ja samalla luokanvalvojan.

Viimeisinä kouluvuosina uuden rehtorin toimet eivät herättäneet erityisiä puheita. Erään kerran olin kuitenkin näkemässä, että hänen auktoriteettinsa ei ollut opettajanhuoneessa vahva.

Koulusta lähtöni jälkeen alkoi kuulua tiheneviä huhuja, että koulu oli sekaisin. Rehtorilla ei ollut otetta työhönsä. Vähitellen näytti siltä, että oli ajauduttu täyteen kaaokseen.

Ja mitä teki rehtori? – Hän luopui vapaaehtoisesti virastaan ja palasi tavalliseksi fysiikan opettajaksi. 

En ole perillä siitä rehtorin sisäisestä kamppailusta, jota hän kävi huomatessaan, että mikään ei sujunut.

Voittajaksi hänet kuitenkin lasken.

Kysy mitä vain

Olen tehnyt nettisivuja 1990-luvun puolivälistä. Aina niillä on ollut tavalla tai toisella mahdollisuus kysymysten tekemiseen, mutta eipä niitä ole paljon tullut. Joku on kysynyt jotain asiaa myös sähköpostilla, mutta käytännön asioiden hoitamisen lisäksi sielläkään ei ole ollut ruuhkaa.

Kuluneella viikolla liityin ask.fm-palveluun  ja yhtäkkiä sain kysymyksiä enemmän kuin vuosiannoksen.

Kysymykset ovat olleet yllättävän laadukkaita. On haluttu vastauksia ihmeistä, kuolemanpelosta, eutanasiasta, itsemurhasta, kirkosta, Jumalasta, uskosta, seksuaalisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Henkilökohtaisen elämän puolelta on kysytty esimerkiksi suosikkimusiikkiani ja suhdettani alkoholiin. Uskon, että myös näihin kevyempiin kysymyksiin vastaaminen auttaa vaikkapa uusia rippikoululaisia saamaan selville, mihin he oikein tulevat, kun rippikoulu alkaa.

On selvää, että alkuryöpsähdyksen jälkeen kysymyksiä ei enää ilmaannu entiseen tahtiin, mutta jo tämän ryntäyksen hoitaminen oli mielekästä. 

Tässä on jälleen esimerkki, että netissä voi olla aitoa ja kiinnostavaa kanssakäyntiä, jos vain keksitään oikeat sovellukset.

Kysymykseni ja vastaukseni ovat täällä. 

Huostaanotoissa on jokin kupsahtanut kumoon

Huumeista kovan työn jälkeen irti päässyt nuorimies kertoi siitä, kuinka hän oli ollut lukioaikaisen luokkansa luokkakokouksessa. Hän oli aloittanut aseista pöytäkeskustelun, jota ympärillä olleet ihmiset seurasivat hämmentyneinä.

Vihdoin joku sanoi: "Ei noita juttuja, ei. Normaalit ihmiset eivät puhu laittomista aseista. Ne eivät kuulu tavallisten ihmisten maailmaan."

Tuo tapaus käynyt mielessäni, kun olen havainnut, että sanat "huostaanotto" ja "lastansuojeluilmoitus" esiintyvät lapsistaan huolehtivien vanhempien puheissa ja heidän mustassa huumorissaan. Ne sanat eivät sinne kuulu. Niiden pitäisi olla niin kaukana heidän maailmastaan, etteivät he edes leikillään mainitsisi niitä oman perheensä mahdollisina kohtaloina.

Johonkin ylireagointiin on Suomessa ajauduttu.

Meillä on yhteiskunta, jossa ylinopeussakkoja ei ikinä kuitata lykkäämällä seteliä poliisin taskuun. Meillä täytyy olla varaa myös siihen, ettei kenenkään kohtuullisesti asiansa hoitavan kansalaisen tarvitse pelätä nimettömiä ilmiantoja eikä viranomaisten mielivaltaa.

Ei kuitenkaan petturi tai aatteidensa pettäjä

Sini Saarelan tultua vangituksi minulle tuli surullinen olo. Pelkäsin, että hän olisi niitä nuoria sankarivainajia, jotka ovat antaneet hyvän aatteensa puolesta turhanpäiväisen uhrin.

Noin kolme kuukautta myöhemmin tilanne näyttää hieman toisenlaiselta ja minun on tarkistettava näkemyksiäni, mutta vain osittain. Pelkojeni vastaisesti Saarela pääsi säikähdyksellä. Toiseksi minun on myönnettävä, että tietoisuus arktisten alueiden luonto-ongelmista on lisääntynyt  Suomessa ja ehkä muuallakin Euroopassa.

Samalla on selvää, että Venäjälla arktisten alueiden linja ei ole muuttunut. Sikäläisessä hallinnossa ratkaisuja ei tehdä ulkomaisten aktivistien mukaan. Päinvastoin Vladimir Putin pelasi korttinsa kokeneen ammattipoliitikon tavoin. Hän sai hyvää mainosta osoittaessaan armeliaisuutta ja voi jatkaa arktisten alueiden politiikkaansa entiseen tapaan.

Periaatteelliselta kannalta tapaus on mutkikas. Saarelan yhteydessä olen muistellut jostain lukemaani Ricardo Flores Magonin tapausta. Joskus Meksikon vallankumouksen aikaan yhdysvaltalainen oikeus tuomitsi tämän meksikolaisen miehen pakkotyöhön. Syynä oli se, että hän oli allekirjoittanut erään anarkistisen julkilausuman, jossa hyökättiin yksityisomaisuutta vastaan. Vankilavuosien aikana hänelle tarjottiin armahdusta monta kertaa, mutta hän ei siihen suostunut. Syy oli yksinkertainen. Hän ei halunnut nöyrtyä kirjoittamaan armonanomuspaperia, joka olisi olisi ollut armahduksen edellytys.

Sellissään Ricardo Flores Magon myös kuoli, hengiltä kuristettuna. Jossain vaiheessa hän oli kirjoittanut tai sanonut: "Kun minä kuolen, ystäväni ehkä kirjoittavat hautakiveen: tässä lepää uneksija, ja viholliseni: tässä lepää hullu. Mutta kukaan ei uskalla kaivertaa siihen: tässä lepää pelkuri ja aatteidensa pettäjä."

Mahtuuko saarna 140 merkkiin?

Syyskuussa Mäntsälän suunnalla heitetty idea yhden twiitin eli 140 merkin saarnoista synnytti pienimuotoisen netti-ilmiön, joka ylitti myös uutiskynnyksen. Ensi-innostuksen laantumisesta huolimatta nämä Twitterissä julkaissut saarnat, niin sanotut twaarnat, jaksavat edelleen varsin hyvin. Piispoista Tapio Luoma on innokkaimmin mukana, ja häneltä onkin tullut muutamia hyviä lohkaisuja.

Twaarnoista osa on löpinöitä, joista on vaikea ymmärtää, miksi joku on päättänyt laittaa ne yleiseen jakoon. Kaikkein huonoimmissa kulunut uskonnollinen hokema sanotaan uudestaan vielä huonommalla hokemalla. Toisaalta melkein joka pyhä joku twaarnaaja onnistuu tiivistämään jonkin oleellisen ajatuksen. Esimerkiksi tälle Kari Kanalan uudenvuoden twaarnalle naurahdin ääneen: "Vanhan vuoden lupaus ei pitänyt, joten otetaan ensi vuonna uusiksi: 'Hitaammin, matalammalle, heikommin."

Twitterin tiukka 140 merkin raja merkitsee sitä, että paraskaan tiivistäjä ei aina kykene puristamaan sunnuntain evankeliumitekstin keskeistä sanomaa vaadittuun tilaan. Välillä täytyy antautua ja twaarnata jostain sivulauseesta. Juuri niistä tulee aivan uusia näkökulmia, koska keskeinen on aina jossain jo sanottu.

Jonkun mielestä twaarnat ovat modernia turhuutta, jotka kertovat siitä, että mihinkään ei enää jakseta keksittyä. Twaarnalle läheistä sukua oleva aforismi on kuitenkin ikivanha kirjallinen laji, yksi kaikkein vaativimpia. On helppo kirjoittaa pitkästi, mutta tiivistäminen vaatii lahjakkuutta. Jotta lyhyt ajatus toimisi, sen on oltava sekä naseva että monimielinen. 

Ja jos joku luulee, että twaarnan mittainen opetus olisi kirkon historiassa jokin uutuus, hän ei ole vain lukenut Vanhan testamentin puolella olevaa Sananlaskujen kirjaa. 

Jeesuksella on näitä 140 merkkiin mahtuvia opetuksia vaikka kuinka paljon. "Jumalan valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre." "Älkää rukoillessanne turhia hokeko niin kuin pakanat." "Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö." 

Jopa rakkauden kaksoiskäsky mahtuu yhteen twaarnaan: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Siinä on vain kuusikymmentä kaksi merkkiä, joten käytännön sovellukselle jää vielä seitsemänkymmentä kahdeksan.

Twaarnoihin voit tutustua näillä Twitter-sivuilla. Twitterin sisällä voit kirjoittaa etsintäruutuun #twaarna.

Vain harvoista nuorisotähdistä tulee kiintotähtiä

Kun Suomessa pelattin vuonna 2003 alle 17-vuotiaiden jalkapallon maailmanmestaruudesta, kohuttiin yhdysvaltalaisesta Freddy Adusta. Hänen sanottiin olevan uusi Pelé.

Adu sai aikuisena sopimuksen maineikkaaseen Benficaan, mistä hän siirtyi lainalle AS Monacoon. Peliaikaa ei tullut, ja kerta kerran jälkeen Adun seurat heikentyivät. Adu palasi Kreikan ja Turkin kautta Yhdysvaltoihin, ja nykyään hän potkii palloa jossain Brasilian suunnalla.

Onpa laji mikä tahansa, nuorisotähtien tie tähtien taivaalle on kivinen.

Suomi on voittanut jääkiekossa nuorten maailmanmestaruuden kahdesti.

Vuoden 1987 voittajajoukkueessa pelasivat Teppo Kivelä, Janne Ojanen, Jukka Seppo, Sami Wahlsten, Pekka Tirkkonen, Marko Kiuru, Pentti Lehtosaari,  Jyrki Silius, Mikko Laaksonen, Marko Allen, Timo Kulonen, Petri Matikainen, Mikko Haapakoski, Antti Tuomenoksa, Sami Wikström, Jari Laukkanen, Jukka Marttila, Jari Parviainen, Markus Ketterer ja Kari Rosenberg.

Vuoden 1998 joukkueessa olivat Niklas Bäckström, Mika Noronen, Timo Ahmaoja, Marko Kauppinen, Tomi Källarsson, Ilkka Mikkola, Pasi Petriläinen, Pasi Puistola, Ari Vallin, Olli Ahonen, Johannes Alanen, Toni Dahlman, Teemu Elomo, Niklas Hagman, Olli Jokinen, Kari Kalto, Niko Kapanen, Jyrki Louhi, Timo Seikkula, Eero Somervuori, Tomek Valtonen ja Timo Vertala.

Minua paremmat jääkiekon asiantuntijat voivat kertoa, mitä näistä maailmanmestareista on tullut ja mistä syystä.

Näytelmäidea nimistä ja nimeämisestä

Tässä olisi idea näytelmän aiheeksi: herrat Alois Alzheimer, James Parkinson, Hans Gerhard Creutzfeldt, Alfons Maria Jakob ja Thomas Hodgkin kokoontuisivat keskiseen Afrikkaan Ebola-joen varrelle keskustelemaan siitä, kunka ylpeitä he ovat jälkimaineestaan.

Täydentäviä lausuntoja voitaisiin kysyä heidän lapsiltaan.

Jotain sanottavaa voisi olla myös niillä kolmellatoista norjalaisimiehellä, joilla oli Utøyan surmien aikaan nimenään Anders Breivik.

"Tuntuu kuin nimeni olisi yhtäkkiä muuttunut Adolf Hitleriksi", sanoi yksi heistä norjalaisen VG-lehden haastattelussa.