Joka vuosi kuolee miljoona meksikolaista

 
Tämän aamun lehtitietojen mukaan Meksikossa on kuollut 149 ihmistä sikainfluenssaan. Määrä tuntuu suurelta, mutta siitä huolimatta matematiikka voisi tuoda suhteellisuudentajua.

Karkean arvion mukaan joka vuosi kuolee miljoona meksikolaista. Vielä on pitkä matka siihen, että edes prosentti näistä kuolleista olisi lintuinfluenssan uhreja.

Niin että tuskin tässä nyt kenenkään kannattaa ryntäillä apteekkiin ostamaan hengityssuojaimia. Tehokkaammin elinikäänsä pidentää lopettamalla tupakoinnin tai pudottamalla liikenteessä ajonopeuksiaan kymmenellä kilometrillä tunnissa.
 

Hyin ja yäkin väliltä

 
Eilen illalla uskon saaneeni kirjan valmiiksi. Tekstin lukee vielä kaksi äidinkielen ammattilaista, ja he toivottavasti huomaavat muutaman virheen. Korjaan ne ja pistän tekstin menemään.

Hylkiminen on alkanut jo nyt. Kun kirja tulee syksyllä julki, siitä puhuminen on vaikeaa. Se on jotain vierasta, jota ei enää omakseen tunne. Kokemus on jotain yäkin ja hyin väliltä.

Teokseni arvosta en tiedä mitään. Tämmöiseen minä nyt kykenin, ja parempaan minusta ei ole.

Yritän kannustaa itseäni sillä, että 95 % ihmisistä ei saisi edes tällaista kasaan.
 

Suutelijoita ja paikan luovuttajia

 
Vuosi sitten olin muutaman päivän Budapestissa. Silloin vakuutuin siitä, että budapestilaiset nuoret suutelevat raitiovaunuissa enemmän kuin minkään toisen kaupungin nuoret. Jos jossain vaunussa ei ollut toisiaan hellästi suutelevaa paria, seuraavassa oli sitten kaksi.

Tänä vuonna toinen Budapestin kävijä vahvisti, että kyseessä ei ollut vain viime kevään oikku.

Nyt huhtikuussa totesin, että prahalaiset nuoret eivät suudelleet. Tällä kertaa jokin toinen asia kiinnitti raitiovaunuissa huomioni.

Vanhuksille tarjottiin vapaata istuinpaikkaa. Prahassa oma paikka luovutettiin helposti niin kuin olisi joka kerta tehty kunniateko. Tuntui, että mummot ja papat olivat kaikkien yhteisiä.

Muistinpa minäkin, että ai niin, elämässä on myös tällaisia käytäntöjä.
 

Ohitetuksi luultu

 
Sivusta kuulin, kuinka lukiolaispoika tuuletti tuoreinta merkkipaaluaan: ”Viimeiset kokeet eikä elämässä enää koskaan yhteiskuntaoppia.”

En sanonut mitään, mutta sisimmässäni ajattelin, että eipä ihmislapsi tiedä, kuinka monin tavoin kerran ohitetuksi luultu tulee uudestaan esiin.

Vielä sinäkin tavaat jotain työsopimusta tai palkkajärjestelmää ja mietit, millä tavoin sinun palikkasi liittyy muihin palikoihin ja itseäsi suurempiin systeemeihin.
 

Luther taisi olla oikeassa

 
Kuusikymmenluvun tohinoissa tai jälkitohinoissa radiotoimittaja Hannu Taanila lähetti sittemmin Tampereen piispana toimineelle Paavo Kortekankaalle Roomasta postikortin: ”Kyllä se Luther oikeasssa oli.”

Olen samaa meltä.
 

Vatikaanissakin oli kammottavaa

 
Kammottavaa oli käydä aikanaan myös Vatikaanissa.

Nasaretilaisen seuraajan, Gennesaretinjärven kalastajan nimissä on rakennettu suuruudenhulluuden temppeli, Rooman Pietarinkirkko.

Kieltämättä Michelangelon Sikstiiniläiskappeliin maalaamat kuvat ovat niin vaikuttavia, että puolen sekunnin ajan mietin: ”Jospa noiden töiden takia tämä kaikki olisi kuitenkin sallittava”

Samassa otin ajatuksen takaisin: ”Ei koskaan, ei koskaan.”
 

Niin väärin käsitettynä kuin hän

 
Kävin Prahan Linnavuorella. Niin kuin monessa muussakin kaupungissa, myös Prahassa on suuri kirkko, joka korkeuksistaan katselee alhaalla levittäytyvää kaupunkia.

Tämä Vituksen katedraali on häkellyttävän kaunis rakennus sekä ulkoa että sisältä. Sen värisävyt sointuvat keskenään yhteen. Mystinen valo hallitsee sisätilaa ja sen kauniita holvikaaria. Kirkon muodot heijastavat harmoniaa, jota nykyajassa ei enää ole.

Mutta Nasaretilainen-parka. Ei hän tällaisia katedraaleja voinut tarkoittaa. Joutua niin väärin käsitetyksi kuin hän – siinä on surullinen kohtalo.

Nyt hänen nimensä yhdistetään tuollaisiin monumentteihin. Se tarkoittaa sitä, että hänet on ristiinnaulittu toisen kerran, ei Golgatalla vaan kirkkoarkkitehtuurin historiassa.
 

Prahan keväässä

 
Kirjoitan tätä tekstiä Prahan keväässä tai melkein jo kesässä.

Väkisin ajatukseni kulkevat siihen aikaan, jolloin olin yksitoistavuotias poikanen ja olin juuri tullut tietoiseksi yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja siitä, että paha ja hyvä eivät ole vain jotain yksittäisten ihmisten välillä olevia asioita, vaan jotain sellaista, mikä koskee kokonaisia ihmisryhmiä ja kansakuntia.

Uutislähetyksissä puhuttiin Prahan keväästä ja siitä, että Tsekkoslovakiassa ihmiset olivat syttyneet yhteiseen unelmaan. Se into tarttui minuunkin.

Elokuussa Neuvostoliiton panssarit sitten tulivat tähän kauniiseen kaupunkiin ja alkoivat rouhia sen katuja.

Tämän väkivallan vähimmistä vähimpiä sivuvaikutuksia oli, että muuan suomalainen pikkupoika heräsi aikuisten pahuuteen. Siitä lähtien jokin oli hajalla.
 

Olof Palme on jo unohdettu

 
Näinä päivinä kirkoissa muistutetaan tapahtumista, joiden perimmäiseen merkitykseen se on aina luottanut. Kirkolla ei voi olla tärkeämpää tehtävää kuin tämä muistuttamisen haaste.

On käytävä ikuista sotaa unohdusta vastaan, joka häikäilemättömästi tuhoaa vanhaa tehdäkseen tilaa uudelle. Vain kaikkein tärkeimmät tapahtumat säilyvät muistissa.

Tänä vuonna on kulunut 23 vuotta siitä, kun Ruotsin pääministeri ammuttiin kadulle. Hetkeksi maailma pysähtyi. Kuulin murhasta jyväskyläläisellä kioskilla, kun tuntematon mies kysyi minulta: "Oletko kuullut, että Olof Palme on murhattu?"

Moni muukin sai tietää tapauksesta, kun joku vieras ihminen kertoi siitä. Palmen murha sai tuntemattomat puhumaan toisilleen junassa ja linja-autossa.

Päätoimittaja Aimo Kairamo kirjoitti: ""Olof Palme ei kuole koskaan. Hänen murhaajansa juuri varmistivat hänen kuolemattomuutensa. Siitä puhutaan vielä tuhannenkin vuoden päästä, jos maapallolla elämää on."

Olen juuri kysynyt kymmeneltä viisitoistavuotiaalta nuorelta, tietävätkö he kuka mahtoi olla Olof Palme. Yksikään ei tunnistanut nimeä.
 

Kiroiluun rinnastettavaa

 
Iltalehti on otsikossaan kertonut Pohjalainen-lehden kirjoittaneen, että vaasalaisessa päiväkodissa suomen kielen käyttö olisi rinnastettu kiroiluun. Vähän epäilen, mahtaako asiat nyt olla noinkaan; tarina tulee tähän blogiin liian monen välikäden kautta.

Että nimenomaisesti tähän tapaukseen en ota kantaa.

Siitä huolimatta jutun otsikko pysäyttää. Joskus tuntuu, että suomen kielen käyttö on tosiaan rinnastettavissa kiroiluun.

Ensimmäisenä tulee mieleen jostain toissa kesältä keski-ikäinen mies, jonka viereen satuin Viron lautalla. Hän selosti vaimolleen luotsiveneen liikkeitä - miten sen sanoisi - ikimuistettavalla tavalla.
 

Kuinka monta kiinalaista tunnet nimeltä?

 
Jonkun tutun kanssa mietittiin, kuinka monta kiinalaista tiedämme nimeltä. Luulisi, että aika monta, koska heitä on sentään yli miljardi. On siinä valikoimaa.

Ensimmäisenä tuli mieleen yksi kolmesta viime vuosisadan julmimmasta hallitsijasta, Mao Tse Tung, eikä hänenkään nimensä oikeinkirjoituksesta voinut olla varma, koska sanojen länsimaalaista kirjoitustapaa on uudistettu. Maon jälkeen tuli pitkä hiljaisuus.

Jonkun poliitikon nimen jotenkin kykenee palauttamaan mieleen, mutta ei esimerkiksi yhtään urheilijaa. Jos kiinalainen voittaa, hän on vain yleensä "Kiinalainen". Jos jalkapallomaajoukkue pelaa, Kiinalainen vain syöttää Kiinalaiselle, heillä kenelläkään ei ole nimeä.

Vastaavasti korealaisista tiedämme hieman enemmän. He ovat kaikki Kim-nimisiä.

Suoraan sanoen hävettää, että niin suuri kansa ja merkittävä kulttuuri on jäänyt niin vähälle ymmärtämiselle.

Hyllyssäni on odottamassa kiinalaisen nobelistin Gao Xingijanin novellikokoelma Vaarin onkivapa. Jospa sen lukemisen jälkeen jokin ovi olisi auennut.