On kiinnostuttava siitä, mikä ei kiinnosta

Ehkä laiskuus tai väsymys sai minut tekemään sen poikkeuksen, että katselin TV-ohjelman, jonka aiheena olivat nuoret suomalaiset balettitanssijat.

En ole ikinä ollut baletissa. Siitä huolimatta seurasin ohjelmaa kiinnostuneena. Sukelsin maailmaan, josta en ollut tiennyt mitään. Opin jotain, ja ymmärsin elämästä jotain uutta.

Perin vaikea, mutta tuloksiltaan antoisa on tämä oppi: yhä uudestaan on kiinnostuttava siitä, mikä ei kiinnosta.

Balettiohjelman katsottuani muistelin muutamia tuttujani, jotka eivät yhteisellä matkallamme välittäneet lähteä Rooman Olympiastadionille katsomaan jalkapalloa. Ei kuulemma kiinnostunut.

Miksi eivät lähteneet? Kiinnostumattomuus on huono selitys. En minäkään siellä stadionilla ensisijaisesti peliä katsellut, vaan yleisöä ja sen intohimoa.

Kirkon ja valtion suhde on monisärmäinen asia

Tänään nähdyt Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisseremoniat olivat hyvä esimerkki siitä, kuinka mutkikkaita ovat kirkon ja valtion suhteet. Asiaan perehtymättömät luulevat kaiken ratkeavan sen mukaan, ovatko kirkko ja valtio erillään vai yhdessä. Todellisuudessa kyse on suuresta joukosta erityiskysymyksiä, joihin eri maissa annetaan erilaisia vastauksia, eikä näistä vastauksista synny edes yhden maan sisällä johdonmukaista kokonaisuutta.

Yhdysvaltain valtiomuotoon sisältyy vahva ajatus, että julkisen vallan tulee olla uskonnollisesti neutraalia. Virkaanastujaispuheessaan Barack Obama ilmaisi kiinnittyvänsä lujasti perustuslakiin.

Entäs itse seremoniat? - Niistä ei uskontoa puuttunut.

Virkaanastujaiset alkoivat rukouksella. Sen jälkeen kirkkokuoro lauloi Glory Glory Hallelujah. Virkavalaan ei riittänyt edes yksi raamattu, ja "Jumala minua auttakoon", olivat presidentin lukeman virkavalan viimeiset sanat.

Omassa puheessaan Obama mainitsi Jumalan moneen kertaan, ja vielä ennen seremoniat päättänyttä kansallislaulua oli papin lukema siunaus.

Olisi siinä ollut suomalainen, kirkkoon kuuluva kansanedustaja jo vähän ihmeissään.

Kummallinen muna

Monilla hämmästystä herättävillä nuorten muodeilla ei ole sen suurempaa merkitystä kuin luoda vyöhyke, jota aikuiset eivät lainkaan ymmärrä ja jossa nuoret saavat sen vuoksi luoda omat sääntönsä. Tämä tarkoitus on täysin riittävä, ja tämän oivaltaminen on selittänyt minulle paljon ja vienyt pohjan turhilta jatkokysymyksiltä. Kun aikuiset hämmästelevät, ilmiö on onnistunut tehtävässään.

Nyt olen kuitenkin todella ymmälläni. Ainakin paikalliseksi muodiksi on noussut kännykkään ladattava peli, jossa sormella naputellaan kännykän näytollä olevaa munaa miljoona (1 000 000) kertaa. Sen jälkeen muna kuulemma halkeaa ja ruudulle ilmestyy englanninkielinen teksti "Mitä sitten" tai "Yritä uudestaan".

Pekingissä on huono ilma, ehkä onneksi

Pekingin ilma on ennätysmäisen huonoa, ja ihmisillä on hengittämisvaikeuksia. Ehkä ihmiskunta tarvitsee tätä.

Historian opiskeleminen nimittäin vie perusteettomalta optimismilta pohjan. Mieleen ei tule esimerkkejä siitä, että merkittävä määrä ihmisiä olisi vapaaehtoisesti luopunut jostain hyvästä ja muuttanut radikaalisti elämäänsä korjatakseen kehityksen suuntaa.

Sen sijaan ihminen osaa pakon edessä uudistua. Hän on myös mestarillinen sopeutuja.

Toivoa sopii, että Pekingin kelvoton ilma on se raja, joka pakottaa muuttumaan.

Perusturvallisuudeksi ei riitä ulkomailla kännykkä

Thaimaan Phuketista Suomeen matkalla ollut ja suomalaisia turisteja kuljettanut kone joutui laskeutumaan moottorivian takia Samaraan Venäjälle. Joidenkuiden matkustajien kärsivällisyys näyttää olleen kovilla.  Odottamista oli liian paljon. Ruoka oli huonoa tai sitä oli ainakin liian vähän.  Kovalla alustalla oli ikävä nukkua.

On kasvava joukko ihmisiä, jotka kuvittelevat ottavansa ulkomaille turvallisuuden mukaan, kun sujauttavat kännykän taskuun. Varajärjestelmänä on vain matkavakuutus. Ajatellaan, että sen puutteessa pelastaa kuitenkin konsulaatti.

Mieleen ei tule edes sellainen mahdollisuus, että kadonneiden matkatavaroiden mukana katoavat myös koneen ruumaan pakatut lääkkeet.

Ulkomaille ei pitäisi mennä, jos siellä hätään joutuessaan ei keksi parempaa ideaa kuin turvautuminen matkanjärjestäjän apuun.

Lasten kanssa en viettäisi lomaa Euroopan ulkopuolella ollenkaan. Legolandia on heille sopiva kohde.

Hiljaisia hetkiä ei ole

Aamulehden lyhyessä uutisessa kerrotaan, että Ylöjärven kouluilla pidetään maanantaina "hiljainen hetki osana päivänavausta". Näin muistetaan joulun edellä menehtynyttä pikkupoikaa Arttu Ollilaa.

Pelkän sanomalehtiuutisen pohjalta en uskalla arvioida sitä, miten juuri Ylöjärvellä tapahtuma toteutetaan.

Tästä varauksestani huolimatta rohkenen ihmetellä, mistä kulttuuriimme ovat ilmestyneet nämä niin sanotut hiljaiset hetket, joilla kuolleita muistellaan.

Suuren ihmisjoukon hiljaisia hetkiä ei nimittäin ole. Aina on jotain ääntä kuultavissa: yskähtelyä, vaatteiden kahinaa, tuolin narahtelua, lämpöpattereiden napsahtelua ja ilmastointilaitteiden huminaa. Mitä hiljaisempaa on muuten, sitä enemmän nämä hälyäänet korostuvat.

Hiljaisiin hetkiin liittyy parhaimmillaankin jonkinlaista ahdistusta, kun siihen osallistuvien on jäykistyttävä paikoilleen, jottei vain häiritsisi muita.

Ihmetyttää, miksi nämä niin sanottujen hiljaisten hetkien järjestäjät ovat unohtaneet tapahtumista musiikin. Maailma on täynnä ajatukset vapaaksi jättäviä instrumentaalikappaleita, jotka sopivat peittämään rapinoita ja ilmastointilaitteiden kohinaa. Musiikin turviin voi piiloutua. Ei tarvitse varoa jokaista ruumiinsa liikettä ja voi sen tähden löytää itsestään sisäisen hiljaisuuden.

Arttu Ollila, hänen läheisensä ja kaikki heidän kohtalotoverinsa ansaitsevat, että heidän muistoaan vaalitaan kunnioituksen ohella myös taitavasti, ihmisen psykologiset lainalaisuudet ja aistimaailman säännöt huomioon ottaen.

Eri tavoin kuin kirkko opettaa

Suhtaudun varsin varauksellisesti siihen nykyajan hokemaan, että joku sanoo uskovansa Jumalaan, mutta eri tavoin kuin kirkko opettaa. Olen kerran törmännyt erään rippikoululaisen kirjoitelmaan, jonka äärellä olin hetken epävarma, näkivätkö silmäni todella oikein, mutta vaikka kuinka niitä hieroin, tällainen ajatus siinä paperilla oli: "Uskon kyllä Jumalaan, mutta eri tavoin kuin kirkko opettaa. Pikemminkin niin, että Jumala hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme."

Onneksi minun ei tarvinnut itsekriittisesti kysellä rippikouluopetuksemme laatua, koska kirjoitelma oli tehty heti rippikoulun alussa. Siitä huolimatta jäin ihmettelemään, oliko syyllinen seurakunnan lapsityö, koulun uskonnon opetus, oma perhe ja sukulaiset vai jokin piirre alle rippikouluikäisten kulttuurissa. Kirjoitus oli nimetön, eikä minun kannattanut edes arvailla, kenelle se mahtoi kuulua. Otin huomioon myös sen mahdollisuuden, että joku neropatti oli vain halunnut sekoittaa papin ajatukset, mutta en vakuuttunut siitäkään teoriasta.

Jos ihmiset tuntevat olevansa ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, kyse ei välttämättä ole siitä, että ristiriidassa olisivat ihmisen oma käsitys ja kirkon käsitys, vaan ihmisen käsitys ja hänen käsityksensä siitä, mikä on kirkon käsitys.

Toivon, että rippikoulun aikana tuolle rippikoululaiselle valkeni, että hänen ajatuksensa Jumalasta oli juuri sitä, mitä luterilainen kristillisyys syvimmältään on.