Teloituksia yksinoíkeudella

En yllättyisi yhtään, jos kerrottaisiin että jokin TV‑kanava olisi ostanut Teksasista yksinoikeudet suorana näytettäviin teloituksiin ja että niitä alettaisiin esittää myös Suomen televisiossa.

Tällaiseksi elämä on mennyt. Ei ole sellaista mauttomuutta tai raakuutta, jota ei pystyisi televisioon kuvittelemaan.

Aina sille syy keksitään: viihdyttäminen, tietämisen oikeus tai mielipiteen vapaus.

Kansantuomioistuimen päätös

Tämän päivän Iltalehdessä kerrotaan, että irlantilaisnuorille näytetään shokkivideoita, joissa päät iskeytyvät asvalttiin ja vartalot taittuvat luonnottomiin asentoihin.

Saman lehden nettigallupissa kysytään, pitäisikö shokkivideoita näyttää myös Suomessa.

Kansa vastaa, ja vastaa sillä varmuudella, jonka vain tuomiovallan käsiinsä saanut väkijoukko kykenee omaksumaan: peräti 97 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että näin pitäisi tehdä.

Ja kuitenkaan kukaan ei tiedä, miten päin liikennevalistustunnilla katsotut videot kääntyvät nuoren ihmisen päässä, kun on perjantain ja lauantain välinen yö, veressä on viinaa ja takapenkiltä huudetaan.

Muisti toimii oman päänsä mukaan

Olin hautaamassa 84‑vuotiasta tätiäni. Sen vuoksi olen viime päivinä miettinyt, millaisista asioista hän on jäänyt mieleen.

Esimerkiksi tällaisia ne ovat: öljykamiina, nylkytystä vaativa ruohonleikkuri, suruhuntu, Beatlesien All my Loving ja hänen kerran laittamansa ruoka (ei niinkään ruoat yleensä vaan tämä nimenomainen).

Tuskin hän tällaisia olisi arvannut muistettaviksi. Nuo kaikki ovat niitä elämän pieniä asioita, joiden pitäisi vain tulla ja mennä jälkiä jättämättä.

Muisti on suuri tasaaja. Ei se välitä kovinkaan paljon siitä, kuinka ihmiset sitä käskevät
käyttäytymään.

Ruotsin poliisi edistynyt tutkimuksissa

Ruotsin poliisi on kuulemma onnistunut selvittämään, että ryöstäjien käyttämä helikopteri ei ole sama kuin se ase, jolla Olof Palme ammuttiin.

Parempaa kuin mikään muu

Luen Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta paraikaa viidettä kertaa, ja vielä useammin olen lukenut Karamazovin veljekset. Tällä kertaa olen saanut käsiini uuden käännöksen.

Kirjan jälkisanoissa suomentaja kertoo romaanin virheistä: Poliisikamari on vuoroin neljännessä, vuoroin kolmannessa kerroksessa. Sonjan huone on välillä kolmannessa, välillä toisessa kerroksessa. Toisinaan Raskolnikovin kopperon ikkuna on kadulle, toisinaan pihalle päin.

Mutta tällä kaikella ei ole merkitystä: Kirjan kiihko ja syvyys vakuuttavat jälleen. Luen Raskolnikovin tarinaa pimenevässä syysillassa ja sitten yössä, 143 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Hän itki jo yrityksensä nimeä

Luen uutista teleyhtiö Télécomista. Aikanaan TeliaSoneran ostamista suunnitelleen ranskalaisyhtiön on yllättänyt itsemurha‑aalto.

Viime vuoden helmikuusta lähtien 23 yrityksen 100 000:sta työntekijästä on surmannut itsensä, useimmat työpaikalla.

Vuodesta 2000 lähtien yrityksen toimipisteissä eri puolilla Ranskaa on ollut itsemurhia keskimäärin kahden viikon välein. Pahin oli vuosi 2001.

Uutisen luettuani muistan noin 40‑vuotiaan naisen, joka istui vastakkaisella tuolilla. Kysyin häneltä, missä hän oli työssä. Hän sanoi yrityksen nimen, suomalaisen teleyhtiön. Muuta hän ei saanut sanotuksi, koska heti nimen lausuttuaan hän puhkesi vuolaaseen itkuun.

Minua ei haittaa

Vapaa‑ajattelijoiden puheenjohtajasta Jussi K. Niemelästä on kehittymässä samanlainen mediaviisas kuin Jari Tervosta, Salli Saaresta ja Lenita Airistosta. Aina kun jotain tapahtuu, häneltä ollaan kysymässä mielipidettä.

Nyt ollaan huolestuneita siitä, että McDonalds käyttää kananlihaa, jonka teurastaja lausuu ennen työtään islamilaisen rukouksen.

Niemelän mukaan tässä loukataan niiden uskontoja ja uskonnottomuutta, jotka eivät ole islaminuskoisia, koska heidät laitetaan tietämättään syömään Allahille pyhitettyä lihaa.

On Niemelällä huolet. Tällaisena perusluterilaisena sanon, että minun puolestani on aivan sama, onko jokin liha pyhitetty vishnulle, shivalle, allahille tai aivan mille tahansa jumalalle. Minä kun en niihin jumaliin usko, niin ne eivät millään tavoin minuun osu. Ne ovat osastoa "ihan sama".

Asian luulisi olevan vapaa‑ajattelijoille vielä yhdentekevämpää, koska heille kaikki jumalakuvat ovat tyhjyyttä täynnä.

Takaperoista ja vanhanaikaista

Muutama päivä sitten televisiosta tuli amishien uskonnollisesta ryhmittymästä kertova dokumentti.

Amishit ovat mennoniittikristittyjen ryhmä, joka tuntuu juuttuneen jonnekin 1800‑luvulle. Naiset käyttävät hametta, huiveja ja esiliinoja. Miehillä on puvun takki ja henkselit.

Maanviljelyä harrastetaan vanhanaikaisin menetelmin. Dokumentin amishit kieltäytyivät sähköstä ja ajoivat autojen sijasta hevoskärryillä.

Voi kuvitella monien suomalaiskatsojien ajatukset: noin takaperoista, vanhanaikaista ja ahdasmielistä eli kaikkiaan naurettavaa.

Kyllä vain, ehkäpä naurettavaakin, mutta jonnekin tuohon suuntaan elämää olisi kehitettävä, jos ilmastonmuutoksen uhka otettaisiin todesta

Eikö mitään ihmeellistä?

Tapasin kadulla entisen rippikoulutyttöni äitiä. Kysyin häneltä peruskysymyksen: "Mitä kuuluu?"

Hän vastasi tavalliseen tapaan, ettei mitään ihmeellistä.

Pienen tivaamisen jälkeen hän kertoi lapsenlapsistaan, jotka tuntuivat hänelle tärkeiltä.

Oli pakko kysyä, mitä mahtavat olla ihmeet, jos nämäkään eivät ihmeiksi kelpaa. Kokonainen ihmiselämä on paljon suurempi hämmästyksen aihe kuin joidenkin lahkojen mainostamat eriparisten jalkojen pidennysoperaatiot.

Hylkytavarat

En unohda sitä kevättä, jolloin olin näkemässä erään paikallisen alakoulun hylkytavaroiden näyttelyä. Liikuntasaliin oli koottu käsittämätön määrä omaisuutta, joka ei ollut löytänyt omistajiaan. Oli suksipareja, luistimia ja uusia takkeja - melkein mitä vain.

Jokaisen nuorten retken jälkeen on niin ikään ylimääräisten tavaroiden näyttely. Kenelle kelpaisi esimerkiksi uusi makuupussi? Entä virvelin vapa? Se on ollut muutaman vuoden säilytyksessä odottamassa omistajaansa.

Osa unohduksista selittyy sillä, että nuoret eivät edes tiedä, millaisia vaatteita heillä on. Tallessa pysyminen voisi olla yksi hyvä syy sille, että jo pienestä iästä lähtien olisi hyvä olla itse valitsemassa, ostamassa ja ehkä myös maksamassa sitä, minkä päälleen pukee.

Liian pitkä tauko

Blogitekstejäni selatessa totean, että on kulunut liian kauan siitä, kun olen viimeksi maininnut suurenmoisen Jumalamme nimen.

Ei saa hukata elämän tärkeysjärjestyksiä. Ei saa kadottaa mielestä sitä, mistä elämämme viime kädessä riippuu. Ei saa puhua aina vain jostain muusta.

Entä sinä? Miten on laitasi?

Nopeaa toimintaa

Toissa viikolla käytin puhelintani takuuhuollossa. Olin liikkeessä puolelta päivin. Kysyin, kuinka kauan korjaukseen menisi, ja minulle vastattiin että yksi päivä.

Olin pudota jaloiltani, muttei mennyt edes niin kauan kuin luvattiin. Seuraavana aamuna tuli ennen yhdeksää tekstiviesti, jossa ilmoitettiin, että puhelin oli valmis.

Bonustakin tuli. Olivat nimittäin korjanneet sellaistakin, mitä en ollut pyytänyt.

Viime viikolla oli puolestaan lääkärin tarvetta. Soittelin terveyskeskukseen aamulla vähän kahdeksan jälkeen, ja sain lääkäriajan klo 9.15. Lääkäri osasi asiansa, kirjoitti reseptin, ja apteekista pääsin ostosteni kanssa ennen kymmentä.

Ei kaikki palvelu ole aina huonoa ja hidasta.