Vilkkuvat vekottimet eivät ole sivistystä

Yli kaksi viikkoa Prahassa ei juuri opettanut tšekin kieltä. Ruokalistasta tarttui jotain mieleen, ja kaupoissa ymmärsi tšekinkielisen kyltin perusteella, pitikö ovesta vetää tai pitikö sitä työntää.

Tämän lisäksi jäi mieleen sana knihy. Se luki kirjakauppojen kylteissä. Sitä näki niin usein, että sanaa ei voinut olla oppimatta.

Kirjojen puute ja kyvyttömyys ymmärtää jalkapalloa ovat ne kaksi syytä, joiden vuoksi tunnen ajoittain olevani vain puoliksi suomalainen. Kun saapuu johonkin Prahan kaltaiseen kaupunkiin, tajuaa merkillisesti olevansa kotona: täällä Kafka ja Kundera ovat kirjoittaneet. Täällä ostetaan ja luetaan kirjoja. Täällä Akateeminen kirjakauppa ja Tiimari ovat eri asioita.

Tuntuu kuin Suomessa olisi vain vilkkuvia vekottimia. Niistä puhutaan ja niiden uskotaan tuovan viisautta. - Ovathan ne ovat kivoja, mutta niissä ei ole sivistystä.

 

Luterilaisuuden ylistys

Luterilaisuus on kasvanut samaa tahtia tämän pohjoisen rajamaan historian kanssa. Siinä on vuodenaikojen vaihtelua ja säästäväisyyden perinnettä. Siemenperunoita ei syödä ja talvivarastosta huolehditaan aina.

Ei suotta syöksytä ylettömiin tunteisiin. Muistetaan, että Jumala on antanut myös järjen, jonka varassa voi kantaa sopivan kokonaista vastuuta maailmasta.

Työn tekemistä arvostetaan, sillä Jumala ei järjestä hiirtä makaavan kissan suuhun. Ihmisiä ei jätetä kerjäämisen eikä hyväntekeväisyyden varaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusta rakennettiin jo Lutherin Saksassa, kun kerjääminen kiellettiin ja kaupungit velvoitettiin perustamaan kassoja vähävaraisten ja sairaiden auttamiseksi.

Usko on käytännöllistä. Jumalan ja ihmisen rajalle sijoittuvat väliolennot hylätään tarpeettomina. Jumalalta voidaan rukoilla enkelien apua, mutta itse enkeleiden puoleen ei käännytä. Ihmeiden perässä ei juosta, vaan pikemminkin rukoillaan, että lääkäreillä olisi viisautta ja ihminen oppisi ottamaan elämänsä sellaisena kuin Jumala sen hänelle antaa.

Ulkoisesti usko on niukkaa tai peräti karua, mutta samalla itse sanoma jää näkyviin. Puhutaan ydinasioista, kuten kymmenestä käskystä, Jumalan armosta ja vastuullisesta elämäntavasta. Kirkko ei ole aina kovin läheinen, mutta elämän käännekohdissa se on hyvin mukana, kuten syntymässä, aikuistumisessa, avioliiton solmimisessa ja kuolemassa. Myös kansakunnan kohtalonvaiheissa kirkkoa on kysytty avuksi ja voiman lähteeksi.

Luterilainen kirkko kuin kikkailematon perheauto, joka luotettavasti kuljettaa ihmiset elämänvaiheesta A elämänvaiheeseen B.

Ratsuväen tulevaisuus

Olen lukenut vuosina 1928 - 40 ilmestynyttä Mihail Solohovin laajaa romaania Hiljaa virtaa Don, joka sijoittuu osin ensimmäiseen maailmansotaan.

Kirjan ensimmäisessä osassa käydään kiinnostava väittely, joka koskee sotatekniikan kehitystä. Yksi keskustelijoista oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa ratsuväen tehtävä supistuisi olemattomiin ja että hevonen tulisi korvatuksi moottoripyörillä ja autoilla.

Ajatus herätti vahvoja vastaväitteitä: "Hevonen tulee vielä kauan palvelemaan armeijoita. Järjetöntä mielikuvitusta! Miten on parin kolmen vuosisadan kuluttua, sitä emme tiedä, mutta nykyisenä ajankohtana ratsuväki joka tapauksessa..."

Me 2000-luvun ihmiset tiedämme, kuka lopulta voitti tuon väittelyn. Viimeistään 2100-luvulla puolestaan hämmästellään nykyajan intoa suunnitella panssarivaunuja ja ihmisen lentämiä lentokoneita. Miksi ihmeessä sellainen vaivannäkö, kun saman tuhon voi aiheuttaa kesämökin kuistilla istuen ja tietokonettaan naputellen?

Tavalliset pulliaiset

Jos ministeri sanoo olevansa tavallinen ihminen, hän liittyy siihen monipäiseen joukkoon, jonka jäsenet edustavat jotenkin erityisiä ammatteja, vaikka he kuinka vakuuttavat olevansa tavallisia ihmisiä. Heitä ovat opettajat, papit, poliisit ja lääkärit. Jos kaikki tämän lajin ammatit luettelisi, lista olisi pitkä. Niihin kaikkiin liittyy jonkinlainen esillä oleminen ja pysyvä arvioitavana oleminen.

Tavallisuuden huippu oli, että pääministeri Kalevi Sorsa käytti aikanaan televisiossa sanontaa "me tavalliset pulliaiset".

Todellisuudessa ihminen lakkaa olemasta tavallinen ihminen sinä samana hetkenä, kun hänellä on tarve vakuutella tavallisuuttaan.

Eivät postinkantajat, autonkuljettajat tai lähihoitajat julista pulliaisuuttaan. Ei tarvitse todistella, että on tavallinen. On vain.

Hyvin myydyt kengät

Yhtä hyvää kauppaa muistelen yhä, vaikka siitä on jo kulunut jo monta vuotta.

Olin ostamassa sellaisia kenkiä kuin tapani on, mutta jostain syystä pysähdyin hyllyn eteen, jossa näkemäni kengät olivat kaksi kertaa kalliimmat kuin mihin olin tottunut. Myyjä tuli vierelleni, kun oli antanut minun aikani katsella ja tuumailla.

- Mietit kai, että ne ovat kalliit.
- Sitä tässä mietin.
- Kun siitä ostat, niin maksat ehkä kaksinkertaisen hinnan. Mutta kävelet niillä kolminkertaisen matkan.

Sen enempää minua ei tarvinnut vakuutella. Ostin ne kengät, enkä pettynyt. Ne ovat olleet elämäni parhaat, ja sikäli kuin muistan, kävelin niillä seitsemän vuotta, ja sittenkään ne eivät varsinaisesti hajonneet, olivatpa vain pohjasta vinoiksi kuluneet.

Myyjä ei tyrkyttänyt. Hän luotti myymiinsä kenkiin, ja niin hän saattoi olla hiljaisen vakuuttunut ja sillä itseluottamuksellaan voitti ostajan luottamuksen. Ei hänen tarvinnut miettiä, tuputtiko liikaa vai oliko liian varovainen.

Samalla hän otti ostajan tilanteen huomioon aloittamalla juuri siitä kysymyksestä, joka päällimmäisenä pyöri asiakkaan päässä.

Ei koulun ongelmia käsirysyillä ratkota

Minimaalisten tietojen varassa maksimaalisia johtopäätöksiä

Helsingissä Alppilan koululla tapahtunut välikohtaus ja sitä seurannut opettajan irtisanominen on kiihdyttänyt kansaa. Opettajaa puolustava nettiadressi on saanut lyhyessä ajassa yli 150 000 allekirjoittajaa.

Käynnissä oleva nettikeskustelu on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka minimaalisten tietojen varassa tehdään maksimaalisia johtopäätöksiä. Jälleen kerran puhutaan sekavasta tilanteesta sillä varmuudella, jonka vain täydellinen asiantuntemattomuus takaa.

Mielipiteiden tueksi vedotaan kännykkäkameralla kuvattuun videoon ja iltapäivälehtien kirjoituksiin. Sääliksi käy toimittajia, jotka ovat ensin koettaneet saada tolkkua kiihtyneiden ja omaan pussiinsa puhuvien ihmisten todistuksista. Nyt heidän kiireessä tekemiään tekstejä luetaan niin kuin ne olisivat oikeudenkäynnin pöytäkirjoja. Kukaan ei kysele todistajien lutotettavuutta eikä esimerkiksi sitä, liittyykö tähän välikohtaukseen joitakin aiempia vaiheita, kuten pitkäaikaista vihanpitoa, oppilaan alituisesti huonoa käytöstä tai opettajan toistuvaa taitamattomuutta.


Ennen vanhaan oli paremmin - sanokoon tieteellinen tutkimus mitä tahansa

Keskustelijoiden kiihtynyt mieli saa tukea siitä järkkymättömästä vakaumuksesta, että ennen vanhaan kaikki oli paremmin ja että nimenomaan nykynuoret ovat kelvotonta väkeä. Tämä ajatus istuu niin lujassa, että se ei lähde mihinkään, vaikka tieteelliset tutkimukset puhuisivat aivan muuta: Tosihumalaan juovien nuorten määrä on vähentynyt, samoin tupakointi. Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana opiskelua haittaavien väkivaltatilanteiden määrä on laskenut. Oppilaiden mielestä opettajat ovat nyt oikeudenmukaisempia ja kiinnostuneempia oppilaistaan kuin kymmenen vuotta sitten. - Samalla on valitettavaa, että paljon huomiota osakseen saanut koulukiusaaminen junnaa entisellä tasollaan.

Ainakaan minun koulumuistoni eivät viittaa siihen, että menneisyydessä olisi jokin koulunkäynnin paratiisiaika. Päinvastoin, hirveitä aikojahan ne olivat.


Poikkeustilanteista ei pidä tehdä yleistä sääntöä

Kovaäänisimmät keskustelijat ovat innostuneet opettajien fyysisestä voimankäytöstä. Saas nähdä, milloin aletaan ehdottaa, että tarvittaessa vedetään karttakepillä sormille.

Sen verran sallittakoon opettajille fyysisen voiman käyttöä, että todella uhkaavassa tilanteessa opettajan ei pidä pelätä käräjille joutumista, jos menee väliin heikomman suojaksi. Ääritilanteet ovat kuitenkin ääritilanteita, eikä niistä voi tehdä normaalikäytäntöjä. Poikkeukset voivat vahvistaa säännön, mutta ne eivät tee sitä.

Entä miten ulos heittämiset sopivat naisopettajien keinovalikoimiin? Mitä pitää ajatella tilanteista, joissa opettaja taitamattomuudellaan ensin itse luo "uhkaavan tilanteen" ja sitten ratkaisee sen voimankäytöllä? Sallitaanko koulun lisäksi muissakin yhteiskunnallisissa instituutioissa, että epämiellyttävän ihmisen voi heittää ulos kuka tahansa, jolla on jonkinlainen virka-asema?

Ei koulumaailman ongelmia käsirysyillä ratkota.

Painimalla opettaja menettää auktoriteettinsa

Fyysisen voiman käyttö vie opettajan samalle tasolle ongelmaoppilaan kanssa ja riistää häneltä hänen auktoriteettinsa, jonka varassa hän viime kädessä työtään tekee. Eikä ysiluokkalaisen kanssa ole enää niin varmaa, että opettaja voittaa hänet lihasvoiman käytössä; ihminen kun hyvin vaistonvaraisesti vastaa fyysisyyteen fyysisyydellä.

Fyysisen koskemattomuuden periaate suojelee sekä opettajaa että oppilasta, edellistä auktoriteetin menettämiseltä, jälkimmäistä voimakkaamman mielivallalta.

Voin pelata rippikoululaisten kanssa jalkapalloa, istua poikien kanssa saunan lauteilla ja juosta kilpaa (nykyään tuppaan häviämään), mutta painimaan ei pidä ryhtyä, ei kreikkalaisroomalaiseen, ei mihinkään.

Jos tarvitaan voimankäyttöä, kutsuttakoon paikalle poliisi. Tosin myös viisas konstaapeli hoitaa useimmat asiat muuten kuin pampulla ja käsiraudoilla. Tyhmemmät ovat käsirysyssä. Sanoihan ymmärtäväinen poliisituttuni työtovereistaan näin: "Olen katsellut, että samat miehet ne aina joutuu painimaan."

Mopoauto faijan katumaasturin viereen

Yhdessä suhteessa olen pettynyt nuoreen sukupolveen. Parempaa odotin.

Uskalsin toivoa, että he pakottaisivat läskiintyvät ja tuhlaavat vanhempansa muuttamaan kehityksen suuntaa.

Mitä vielä. Peruskouluissa kasvaa tottelevainen sukupolvi, jota Wilmalla ohjaillaan. Se on melkeinpä liikuttavan uskollinen vanhempiensa elämäntavalle.

Vain pieni vähemmistö kyseenalaistaa edellisen sukupolven elintasoihanteet. Isän katumaasturin rinnalle pihaan ilmestyy surutta mopoauto.

Suurten kaupunkien nuoret eivät kenties ole yhtä intohimoisia kulkuneuvojen hankkijoita kuin maaseudun nuoret, mutta tämä ei tarkoita sitä, että he olisivat periaatteellisessa ristiriidassa vanhempiensa kanssa. Viimeiset elektroniikan uutuudet kelpaavat kyllä, eikä mannertenvälisistä lennoista kieltäydytä.

Huonoista huonolla ehkä hyviä

Yksinkertaisen ajattelun mukaan huonojen vanhempien lapsista tulee huonolla kasvatuksella huonoja aikuisia ja hyvien vanhempien lapsista hyvällä kasvatuksella hyvä aikuisia. Tähän oppiin uskotaan samalla varmuudella kuin Darwinin luonnonvalintaan tai termodynamiikan kolmeen perussääntöön.
 
Ihmisten maailmassa syyt ja seuraukset ovat kuitenkin vaikeasti ymmärrettäviä. Olen nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka nuoret ovat ajautuneet rakastavista, viisaista ja vastuuntuntoisista vanhemmistaan huolimatta ylivoimaisiin vaikeuksiin. Toisaalta tiedän monta tapausta, joissa hulttiovanhemmilla on käsittämättömän hienoja lapsia.

Yksinkertaistetun ja elämälle vieraan ajattelun ongelmista on myös tieteellistä näyttöä, joka osoittaa, ettei kasvatus ole niin tärkeä asia kuin siitä halutaan uskoa. Aikuinen ihminen ei ole vanhempiensa teko. Joku saa kasvatettavakseen lapset, joilla on syntyjään vaikeita ominaisuuksia. Toinen lapsi on jo syntyjään ylivilkas vipeltäjä, toinen taas ujo nurkassa kyhjöttäjä. Esimerkiksi lapsensa temperamenttia vanhemmat eivät voi muuksi muuttaa, ja juuri temperamentti vaikuttaa paljon.

Joten nöyryyttä, kasvatusohjeiden jakajat, nöyryyttä.

Joitakuita elämä opettaa niin kuin sitä äitiä, joka sanoi: "Jos lapsilukumme olisi jäänyt kolmeen, pitäisin edelleen itseäni hyvänä kasvattajana. Nuorimmaisen kanssa systeemini eivät toimineet."