Vappukrääsän pakko

Joitakin vuosia sitten eräät tutut olivat pikkupoikansa kanssa vapputorilla. Siinä katseltiin ilmapalloja, naamareita, pillejä, torvia ja kaikkea muovista tehtyä. Oli väripurkkeja ja hattaroita.

Poika kysyi: "Miksi tätä vappukrääsää pitää ostaa?"

Isä ja äiti eivät osanneet sanoa mitään.

Kaikki remontissa

Juuri nyt koti-Pirkkala tuntuu kummalliselta paikalta. Kuntakeskuksen ovat purkaneet niin taivaan tuuliin, ettei sinne viitsi lainkaan mennä. Koko keskustan olemassaolo on toistaiseksi lakkautettu.

Samaan aikaan laitettiin Vanha kirkko remonttiin. Kuolleiden kanssa ajellaan sinne tänne, kun luonnollisin siunaamispaikka on pelistä poissa.

Ja sitten ohitustien remontti. Keskellä kuntaa on monen kilometrin avolouhos.

Terveyskeskus on vaiheessa, rakennusvaiheessa. Vuodepotilaat on kuskattu järven toiselle puolen naapurin tontille.

Kuinka monta tällaista ihminen aivan oikeasti jaksaa? Kaikki on remontissa ja kaikki on rempallaan. Uskotaan, että tätä menoa tulee uusi, uljaampi maailma. Enpähän tiedä.

Mortti ja Vertti

Budapestin matkallani kävelin aamuin illoin kahden kaveruksen ohi, joille annoin omassa mielessäni nimet, Mortti ja Vertti. He olivat majoittuneet erään talon katutasossa olleeseen ikkunasyvennykseen. He eivät olleet kerjäläisiä, vaan pikemminkin perinteisiä pummeja.

Monesti Mortin ja Vertin käsi oli sojossa, kun siitä kuljin, eikä ohi kulkeminen koskaan tunnu mukavalta. Toisaalta antamisessakin on jotain nöyryyttävää.

Ohi kulkiessani kehittelin ideaa henkilökohtaisesta kerjäläisverosta. Aina pyytäjät sivuuttaessani tallettaisin mielessäni tietyn summan omalle avustustilille, josta sitten siirtäisin varoja johonkin yleishyödylliseen ja viisaasti toteutettuun hankkeeseen.

Romaniaan sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että kulkisin kerjäläisten ohi lanttia antamatta, mutta tilisiirroilla tukisin projekteja, joilla Romanian ongelmia lievitettäisiin siellä, missä ne alkuaan ovat.

Olin sekä tyytyväinen että tyytymätön ideaani. Jotenkin se vaikutti viisaalta, mutta samalla liian viileältä, niin kuin auttaminen olisi laskutoimitus eikä ihmisten välistä kanssakäyntiä.

Pahinta mitä jalkapallossa voi tapahtua

"Voi Riise minkä teit", kuulin tutun miehen huutavan autokatoksesta.

Liverpool johti pitkään Mestareiden liigan semifinaalia Chelseaa vastaan. Mentiin ottelun viittä viimeistä sekuntia, ja Liverpoolin maalille tule keskityspallo, jota Riise yritti torjua. Hän päätti puskea päällä, vaikka jälkiviisaasti jalka olisi voinut olla parempi vaihtoehto.

Ja niin ottelun 94:nnellä minuutilla ja koko pelin viimeisellä sekunnilla John Arne Riise pisti pallon omiin. Peli oli tasan.

Jalkapalloilijalle ei voi tapahtua mitään tähän pahempaa. Siinä eivät auta Riisen aiemmat kaukolaukauksella tehdyt komeat maalit. Ei lievitä 200 000 euron kuukausipalkka. Maailma vain romahti kasaan.

Voi sinua John Arne, kunpa saisit lopultakin tänä yönä unta. Pelistä on sentään kulunut kolme päivää.

Kerjäläisten poissaolo on luterilaisuutta

Suomessa ollaan hämmentyneitä, kun kadulla sojottaa tyhjänä kerjäläisen käsi. Meitä voisi auttaa se kirkkohistoriallinen tieto, että kerjäläisten poissaolo on nimenomaan luterilaisuutta.

Kun luterilaisuus nousi Saksan tietyillä alueilla valtaan, kerjäläisiltä katosi heidän tehtävänsä. Heitä ei enää tarvittu taivaspisteiden keräämiseen.

Ja niin luterilaisuudessa päätettiin kertakaikkisesti lopettaa kerjäläisyys. Siihen käytettiin sekä keppiä että porkkanaa.

Keppi: Kerjääminen yksinkertaisesti kiellettiin. Sitä ei vain saanut tehdä.

Porkkana: Kaupunkien oli perustettava yhteisiä kassoja, niin ettei kenenkään tarvinnut kerjätä. Se oli sosiaalitoimen alku.

Jos tästä Euroopasta ollaan rakentamassa yhteistä isänmaata, täälläkin voisi olla apua yleiseurooppalaisesta kepistä ja porkkanasta.

Voi sanoa myös helposti

Eilen illalla ajattelin tapaamaani viisasta miestä, jota paljon useammat kuuntelisivat, jos hän ei vain puhuisi niin hienosti.

Aamulla herätessäni taas muistelin Nasaretilaisen tapaa puhua ja sitä, että hän ei luonut uskonnollisia käsitteitä. Kaikki nuo laajoja kommentaarikirjoja synnyttäneet kristillisen kielen sanat - lunastus, sovitus, sakramentti, kolminaisuus, inkarnaatio, vanhurskaus - ovat hänen seuraajiensa keksintöä.

Nasaretilainen käytti sanoja, jotka olivat jo valmiiksi olemassa, ja siksi niitä ei tarvinnut selittää. Hän puhui kylvämisestä ja kalastamisesta, taikinasta, pellosta, hääjuhlista ja istumajärjestyksestä.

Sanat maistuivat samalta kuin leipä: heti niistä tiesi, mitä ne olivat.

Yksityinen suru ryöstetään

Itsellenikin selvittämättömästä syystä olen suhtautunut hieman varauksellisesti eräänlaiseen valtakunnan psykologiin Salli Saareen, joka aina kutsutaan mikrofonien eteen, kun tapahtuu suurta ja murheellista. Tänään olen ollut Salli Saaren kanssa täsmälleen samaa mieltä.

Näin hän sanoi: "Julkinen suru viivästyttää reaktioita. Ei pääse niin nopeasti eteenpäin kuin yksityisessä surussa. Saattaa myös olla, että koetaan, että oma yksityinen suru ryöstetään kaikkien yhteiseksi."

Meidän täysin sivullisten olisi reagoitava onnettomuuksiin jotenkin kohtuullisesti.

Tämän päivän lehdestä on voinut lukea myös seuraavat uutiset: "Noin 16-vuotias poika kuoli Nurmijärvellä pudottuaan koulun katolta." "Vuonna 1975 kuollut mies kuoli tulipalossa Taivalkoskella." "Vuonna 1964 syntynyt pudasjärveläinen kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa." "Keski-ikäisen miehen ruumis löytyi vedestä Oulussa."

Pitävätkö ministerit puheita näille neljälle? Vai onko peräti omaisten onni, etteivät pidä?

Myös Posion tiellä

Malagan onnettomuuden jäljissä tulee mieleen, että noin kymmenen vuotta sitten sama oli tapahtua meille pirkkalalaisille. Jos oikein muistan, oli pääsiäisen aika. Oltiin menossa täydellä bussilla keskellä yötä ja oli käännytty Kuusamon tieltä Posion suuntaan. Vastaan tuli toinen, ilmeisesti tyhjänä ajanut linja-auto, joka ajoi keskellä tietä ja todella lujaa.

"Hullu!" me huusimme, ja kuljettajamme väisti niin äärioikealle kuin mahdollista. Penkka oli korkea eikä piennarta ollut.

Vastaan tullut bussi sujahti ohi, eikä sen läheisyys ollut mielikuvitusta. Pysäytettäessä selvisi, että meiltä oli mennyt vasemmanpuoleinen sivupeili rikki. Niin lähellä olimme olleet.

Jeesuksen poika on löydetty

Tekniikan pojilta kuulin, mitä ovat juuri julistaneet Tampereella mormonien kokouksissa tänään. Niillä on kuulemma tieto, että Amerikasta on löytynyt 23-vuotias Jeesuksen poika. Aina sitä pukkaa tälläkin alalla uutta tietoa esiin.

Ruutuhyppelyä

Tänään kysyin kymmenvuotiaalta pikkutytöltä, vieläkö tytöt harrastavat ruutuhyppelyä, tuota tyttöjen pihaurheilua, jonka sääntöjä pojat eivät osaa. Kymmenvuotias sanoi, että kyllä he harrastavat. Hän osasi selittää hyvin, millaisten sääntöjen mukaan tytöt liikuttavat siinä kiveä.

Kysymyksen herätti juuri lukemani argentiinalaisen kirjailijan Julio Cortázarin romaani Ruutuhyppelyä. Siitä selvisi, että leikki tunnetaan myös Etelä-Amerikassa.

Samaa leikkiä leikitään kahta puolta Atlanttia ainakin suunnilleen samoilla säännöillä ilman minkään lajiliiton virallisia sääntöjä: jälleen yksi todiste siitä, että ihmisten välillä on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja.

Ideaparkeissa supistetaan ruoansulatuskanavaksi

Kun tulee Suomeen, tulee kotiin.

Ja siitä huolimatta tajuaa, että elämässä on juuria, jotka ovat kasvaneet keskisestä Euroopasta, sen toreilta, kirkoista ja kaduilta. Täällä Suomessa on kasvanut paljon puita ja hyvin vähän kulttuuria.

Jonkin Ideaparkin kohdalla tulee surullinen olo: siihen on yritetty rakentaa kaupunki, jonka ainoa ideologia on saada myydyksi mahdollisimman paljon. Kaupankäynnin lisäksi kaikki muu on saneerattu elämästä pois.

Ideaparkeissa ihminen supistetaan isoksi ruoansulatuskanavaksi: toisesta päästä hän ahmii laitteita, vaatteita, hajusteita, paperia ja pihvejä, ja toisesta päästää hän tuottaa romuja, riepuja, kaasuja ja yhdyskuntajätettä.

Suuruudenhulluutta

Sipolan Timo ottaa esiin uutisen, jonka mukaan kuuhun suunnitellaan avolouhoksen tekemistä. Arvaan, että kyseessä on amerikkalainen versio suuruudenhulluudesta.

Täällä Budapestissa olen miettinyt tietysti enemmän suuruudenhulluuden neuvostoliittolaista versiota. Kun Budan linnavuorelta katseli alhaalla olevaa kaupunkia, tuntui käsittämättömältä, miten joku on luullut voivansa perustaa tänne pysyvän, panssarivaunujen voimaan perustuvan valtakunnan. Ei kukaan voi hallita pakkovallalla näin suurta kaupunkia muutoin kuin hyvin rajallisen ajan - tässä tapauksessa yllättävan kauan eli yli neljäkymmentä vuotta. Sitten panssarit lähtivät, mutta lähtivät kuitenkin.

Siitä suuruudenhulluuden neuvostoliittolaisesta versiosta tulee mieleen sekin, kuinka joskus seitsemänkymmenluvulla oli olemassa vakavia ja myös laajasti uutisoituja suunnitelmia, että Siperian joet olisi käännetty virtaamaan toisin päin. Muutoksen jälkeen ne olisivat paremmin palvelleet kolhoosien maataloutta. Suunnitelmia ei onneksi toteutettu, mutta siitä huolimatta on häpeällistä, että kukaan ei pahemmin kysellyt, mitä siitä operaatiosta olisi seurannut maapallon ilmastolle.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muistuttavat jo nimiensä puolesta toisiaan. Historiansa aikana kumpikin on osoittanut pienempiään kohtaan samaa koppavuutta. Molemmat ovat uhmanneet ihmisen luonnollisia rajoja, joita ei pitäisi ikinä rikkoa. Yksi ero niiden suuruudenhulluudella kuitenkin on ollut: yhdysvaltalaisella versiolla on rahaa.

Tähtitaivas on komea valomainos

Olen tätä kirjoittaessani Budapestissa.

Iloitsen monista asioista, ensinnä siitä, että kielisukulaisten koneilla saa ääkköset toimimaan. Toiseksi iloitsen siitä, että Budapest on hieno kaupunki. Täällä kannattaa olla muutama päivä.

Suurissa kaupungeissa on kuitenkin puutteensa, esimerkiksi se että näissä ei koskaan näe tähtitaivasta.

Tähtitaivas on ehkä vaikuttavinta, mitä ihminen on nähtäväkseen saanut. Sen vuoksi en koskaan unohda sitä yötä, kun matkustin Andeilla yön yli Cochabambasta La Paziin. Kilometreissä mitaten en ole koskaan ollut niin lähellä tähtiä - enkä muutenkaan.

Tähtitaivas ei ole todiste Jumalan olemassaolosta, mutta hiton komea valomainos se on.

Ääri-ei ja ääri-kyllä väittelevät keskenään

Netin maailmankatsomukselliset keskustelupalstat ovat umpisurkeita. Masentavimpia ovat ne keskustelut, joissa väitellään Karjalan palauttamisesta tai ruotsin kielen kouluopetuksesta.

Vielä huonompia ovat uskonnolliset keskustelut.

Jos joku kirjoittaa jotain viisasta kristillisestä uskosta, palstalle ilmestyy heti joku, joka sanoo että älkää hullut uskoko siihen satuun, maailmahan ei ole syntynyt kuusi tuhatta vuotta sitten. Seuraavassa puheenvuorossa taas vakuutetaan, että aivan kaikki totuus löytyy Raamatusta.

Lopulta ääri-ei ja ääri-kyllä väittelevät keskenään ja vakuuttautuvat vastapuolen kummallisuudesta, koska omalla inttämisellään ovat karkottaneet maltillisen väen.

Sami lähti Siperian läpi Kiinaan

Olen lueskellut Antilan Samin blogia (http://samppu.blogspot.com), jossa hän kertoo matkastaan Siperian halki Kiinaan. Tällä hetkellä hän on Beijingissä. Kukaan ulkomaalainen ei voi välttyä siltä tosiasialta, että ollessaan vieraan maan pääkaupungissa hän on turisti, joka noudattaa miljoonien edeltäjiensä kulkusuunnitelmaa. Tämä pätee myös Samiin.
Mutta kertoessaan elämästä Gobin aavikolla Sami on upeimmillaan, ja kun Sami on upeimmillaan, se on upeaa se.

Gobin aavikolla ei ole normaaleja turistien turvajärjestelmiä eikä matkavisioita. Siellä Sami voi kertoa jurtassa asumisesta, tarpeidensa tekemisestä aavikolle ja eksyneiden kimppuun käyvistä susista.

Mieleen tulee Tiinalta ja Tomilta oppimani sana "skrämplääminen". Se taas on Alaskan sanoja ja viittaa siihen, kuinka ihminen poikkeaa normaalilta vaellusreitiltä, vaikkapa tavoittaakseen hienoimmat näkymät. Kulkee normaalien vaellusreittien ulkopuolella maisemassa, joka muistuttaa munakokkelia. Se on vaivan maksamista siitä hyvästä, että näkee enemmän.

Dachau

Olen 1900-luvun lapsia, ja vasta tänä keväänä kävin elämäni ensimmäisen kerran keskitysleirissä. Tälläkään kertaa en matkustanut sinne varta vasten. Münchenissa vain totesin olevani niin lähellä Dachauta, että sinne oli pakko mennä.

Tiettyyn varauksellisuuteen on ollut kaksi syytä. Ensinnäkin ajattelen, että ihmisen kärsimystä on hyvä katsoa hieman kauempaa, jos kaikesta huolimatta on siinä sivullinen. Dostojevskin kynästä on se ajatus, että ihminen aina salaisesti nauttii nähdessään sivullisen kärsimyksen. Kavahdan siis lähikuvia.

Toiseksi olen pelännyt olevani turisti. Viime vuosisadan kauheudet eivät saisi olla matkailunähtävyyksiä.

Dachaussa kumpikaan pelkoni ei toteutunut. Tunsin olevani kärsivistä kohtuullisen matkan päässä, eikä turismi häirinnyt. Rooman Pietarinkirkko on matkailunähtävyys, mutta Dachau oli meditatiivinen kokemus. Siellä ei mussuteltu eväitä, ei availtu juomatölkkejä, ei juostu eikä naurettu, ei tupakoitu eikä levitelty karkkipapereita.

Aika vaitonaisina siellä käveltiin.

Dossikauden kaipuu

Kevään noustessa esiin merkillinen kaipaus valtaa mielen.

Minä kaipaan jopa niitä vanhoja hyviä aikoja, jolloin tietokoneet antoivat miehelle haasteita.

Nykyään vain kiinnittää johdot, ja kone asentaa kaiken itse. Se on kätevää, mutta samalla niin helppoa, että siitä on kadonnut ponnistelun jälkeinen nautinto.

Tietokoneiden pioneeriaikana me asiasta innostuneet miehet teimme omaa sankarimatkaamme tuntemattomaan maailmaan. Olimme Kolumbusta ja Vasco da Gamaa. Yömyöhällä soittelimme toisillemme ja kysyimme neuvoa. Autoimme kaveria siinä, mitä saattoi tehdä, jotta tulostimen sai asentumaan tavalliseen kirjoitusohjelmaan.

Saalistimme koodin pätkiä kuin syvänmeren sukeltajat helmiä simpukoiden sisältä, ja millainen taivaallinen autuus sisältyi siihen tietoon, että komentotulkin kahdenkymmenen merkin merkkiluetteloon piti kirjoittaa yksi puolipiste kaksoispisteen sijasta. Kun sen osasi tehdä, kone taas totteli ihmistä.

Oli voittajan olo.

Sekopäitä

Pääsiäisenä oltiin nuorten kanssa pohjoisessa syventymässä siihen, mitä tapahtui kiirastorstain ja pääsiäisaamunvälillä.

Sekä Oulun että Jämsän pysäytyspaikoilla bussin kyytiin kiipesi tuntematon mies. Vaikuttaa siltä, että jokin kristillinen sekopääryhmittymä oli ottanut kampanjakohteikseen pohjoisesta päin tulleet tilausliikenteen autot. Kummankin miehen sanoma oli sama: "Helvetti on olemassa." Ilmeisesti se on heidän lempiaiheensa, jota haluavat kertoa aina ja joka paikassa.

Sanoman ajoitus oli huonoin mahdollinen. Juuri pääsiäisen jos koskaan olisi pitänyt toitottaa, että kaikki helvetin vallat on kumottu - mitä ikinä ne sitten lienevätkin.

Taas näkee, ettei kirkolta ole ollut lainkaan hassumpi idea sijoitella Raamatun tapahtumat ympäri vuoden kulkua niin sanotun kirkkovuoden mukaiseen rytmiin. Näin on varmistettu, että pappien on puhuttava muustakin kuin ikuisista suosikkiteemoistaan.