Kohteleminen ja suhtautuminen ovat alistamista

Joku sanoo: "Minä pyrin kohtelemaan nuoria tasa-arvoisena ihmisenä." Toinen esittäytyy: "Minä suhtaudun ulkomaalaisiin erinomaisesti." Kolmas kertoo itsestään: "Minä hyväksyn homoseksuaalit."

Sanat kohdella, suhtautua ja hyväksyä ovat vaarallisia sanoja. Niitä käyttäessään joutuu vaaraan, että todellisuudessa osoittautuu aivan joksikin muuksi kuin uskoo olevansa. Kaikissa noissa sanoissa on ulkopuolisuuden ja ylhäältä katselemisen tunkkainen haju. Ei kukaan sano rakkaasta puolisostaan, että kohtelee häntä hyvin, suhtautuu häneen hienosti tai hyväksyy hänet.

Keskitysleirillä ollut kirjailija Primo Levi muistelee rodunpuolustuksen aikakautta: "Juutalaiselle saattoi olla kohtelias, häntä saattoi auttaakin ja saattoi jopa (varomattomasti) kerskua auttamisellaan, mutta ei ollut suotavaa solmia häneen inhimillistä suhdetta, ei pitänyt vaarantaa itseään varauksetta, jotta ei sitten tarvitsisi osoittaa ymmärtämystä tai myötätuntoa."

Fanittamisen taustat

Valkeakoskelaisesta tulee Hakan ihminen asuinpaikkansa perusteella. Fanitettavan seuran valintaan voi vaikuttaa myös yhteiskunnallinen asema: tasavaltalaiselta pohjalta ponnistava madridilainen ei voi ikinä kannattaa Realia, vaan hän asettuu väkisin Atléticon kannalle. 

Näille syntymävalinnoille ei ihminen voi mitään. Ne annetaan hänelle niin kuin kotipaikka, omat vanhemmat, kodin arvomaailma, äidinkieli ja oma uskonto.

Suomalainen futisfani on melkeinpä välttämättä jonkinlainen wannabe-kannattaja suhteessaan ulkomaisiin seuroihin. Loppujen lopuksi on sattumaa, asettuuko hän Manchester Unitedin vai Cityn puolelle. Epätieteellisten tutkimusteni pohjalta näyttää olevan ratkaisevaa, mikä seura on ollut huipulla silloin, kun itse on ollut vähän alle kymmenen iässä. Tuolloin pieni ihminen asettuu voittajan puolelle, ja tämän lapsuuden sankarinsa kannalla hän on sitten lopun ikänsä riippumatta siitä, tuleeko menestystä vai ei.

Jalkapallokisojen jälkeisen keskikesän keveäksi viihteeksi olen listannut tähän omat kannattamiseni kohteet.

Sateentorjunta on paikallinen sisäpiirijuttu, jota en tässä paremmin selitä. Saa mennä näin.

PJK on oman kotipaikkani jalkapalloseura, jonka toiminnassa olen ollut mukana. Täällä keskitytään juniorityöhön, joten Euroopan kentät eivät ole haaveena.

Tampere Unitedin kaatuminen sattuu vieläkin. Tunsin joitakuita sen pelaajia, ja TamU pelasi parhaimmillaan hienoa jalkapalloa vailla tamperelaisuuden laahaavaa sisäpiirihistoriaa. Suomessa minulla ei ole nykyään selvää suosikkijoukkuetta. Sympatiani ovat olleet Hakan, HJK:n ja Mypan puolella. Tampereella otan mieluummin TPV:n kuin Ilveksen, jonka junioritoiminnassa on ollut minua ärsyttäviä piirteitä.

West Ham on esimerkki siitä, että alle kymmenen iässä asetutaan voittajien puolelle. Aloitin jalkapallon seuraamisen vuoden 1966 MM-kisoista, jotka Englanti voitti. Mestaruusjoukkueessa pelasi kolme West Hamin pelaajaa, ja niin olen kannattanut seuraa, vaikka epätoivon hetkiä on ollut paljon. Hetken aikaa kannatin myös Englannin maajoukkuetta, mutta jo hyvin varhaisella iällä tulin järkiini, kun tajusin, että Englanti ei koskaan loista eikä voita. 

Suomen maajoukkue on ehkä rakkain, ja sille toivon kiihkeimmin kaikkea hyvää.

Brasilia oli legendaarinen maailmanmestari vuonna 1970, kun olin kahdentoista iässä. Se pelasi Pelén johdolla niin suurenmoista peliä, että mikään Saksalle yli 40 vuotta myöhemmin kärsitty semifinaalitappio ei kannatustani hävitä.  Joukkueella oli hyvin keskinkertainen maalivahti, mutta se ei haitannut ketään, koska aina saattoi olla varma, että Brasilia teki enemmän maaleja kuin päästi omiin.

Amsterdam Ajax on kuningas Litmasen seura. Litti on minun sankarini.

FC Barcelona -nimistä jalkapalloseuraa on varsinaisesti ole ikinä kannattanut, mutta Messin, Xavin, Puyolin ja Iniestan joukkue pelasi kauneinta ja samalla myös parasta seurajoukkuejalkapalloa, mitä minun ikinä suotu nähdä. On ollut hienoa elää aikakaudella, jolloin niitä pelejä on voinut katsoa TV:stä.

Maajoukkueista sympatiaani ovat saaneet erityisesti kaikki Etelä-Amerikan maat. Eurooppalaisista olen kannattanut toisinaan Hollantia, Saksaa, Tanskaa ja Ruotsia, mutten mitään niistä joka kerta. Tšekeistä tykkään aina.

Seuroista Manchester Unitedin, Liverpoolin, Arsenalin, Bayern Münchenin menestys ei ole kiusannut minua.

Italialaisista en ole pitänyt, en siitäkään huolimatta, että AC Milanissa pelasi kertakaikkisen tyylikäs Paolo Maldini.

Juoppo osuu kiveen, ei jalankulkijaan

Rattijuoppoudesta on helppo olla samaa mieltä. Totta kai se on turmiollinen asia. Samalla tämä liikuttava kansallinen yksimielisyys saa epäilemään laskuvirhettä ja suoranaista näköharhaa, sillä kovin usein osataan olla samaa mieltä vain asioista, jotka eivät enää ole totta. 

Tilastot osoittavatkin, että rattijuopoista luotu mielikuva ei pidä paikkansa. Todellisuudessa kenelläkään suomalaisella ei ole erityistä syytä pelätä, että joutuisi rattijuopon yli ajamaksi. Tietysti näitä tapauksia on, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin luullaan.

Tilastoja luettuani olen kysellyt tutuiltani, kuinka monien täysin sivullisten he arvioivat kuolevan rattijuoppojen aiheuttamissa liikenneonnettomuuksissa. Sivullinen tarkoittaa tässä kysymyksessä uhria, joka ei ole itse rattijuoppo eikä hänen kyytiläisensä. Melkein kaikille vastaajille on yllätys, että oikea vastaus on "muutama vuodessa tai hieman enemmän". Arvaukset ovat yleensä kymmenen kertaa suurempia kuin todellisuus.

Vähintään viidentoista vuoden ajan sivullisten uhrien määrä on jäänyt vuositasolla tosiaan alle kymmenen. Oletettua pienemmät luvut perustuvat siihen, että rattijuoppo ennen muuta suistuu tieltä. Melko harvoin hän osuu toiseen ajoneuvoon tai jalankulkijaan. Sen sijaan hän törmää puuhun, pylvääseen tai kiveen.

Kolareissa kuolee ennen kaikkea rattijuoppo itse. Monesti hän on ilman turvavyötä, mikä lisää onnettomuuksien vakavuutta. Myös hänen kyytiläisensä ovat suuressa vaarassa. 

Kaikkiaan promillerajojen kanssa nysvääminen tuntuu lapselliselta touhulta. Alarajan muuttaminen 0,2 promilleen tuskin vähentäisi uhrien määrää edes yhdellä kokonaisella ihmisellä. Vanhan sanonnan mukaan nyt ammutaan tykillä hyttysiä. 

Käynnissä oleva promillekeskustelu ei ota huomioon sitäkään tosiasiaa, että nykyään puolet rattijuopoista on huumekuskeja. Sana "rattijuoppo" pitäisi joka toisessa tapauksessa korvata käsitteellä "rattinarkkari" tai jollain sen fiksummalla versiolla.

Tehkää vain kavennusmaali

Jalkapallokisojen taukolukemisena minulla on ollut Chris Andersonin ja David Sallyn kirja Numeropeli, joka kertoo siitä, kuinka ns. isoa dataa voi käyttää jalkapallomenestyksen saavuttamiseksi. Teoksessa on monia havaintoja, jotka pätevät muuallakin kuin jalkapallokentällä.


Mestarin ei tarvitse pelastautua

Ensinnäkin mieleen on jäänyt mieleen maininta Paolo Maldinista, italialaisesta legendasta, joka on kaikkien aikojen tyylikkäimpiä pelaajia. Tästä puolustajasta sanottiin, että hän taklasi joka toisessa pelissä. Syynä ei ollut laiskuus eikä kohteliaisuus, vaan se, että hyvän sijoittumisensa ansiosta hänen ei tarvinnut turvautua puolustajan viimeiseen keinoon.

Lähiympäristöstään löytää helposti ihmisiä, jotka osaavat taitavasti ratkoa itse aiheuttamiaan ongelmia. Mestarikuljettaja oikaisee sivuluisun, johon pienempi mestari ei olisi lainkaan joutunut.


Tulos on ehkä sama räyhääpä tai on räyhäämättä

Toiseksi kirja saa pohtimaan sitä, saako huutamalla pelaajiinsa järjestystä. Kieltämättä moni joukkue on noussut ankaran puhuttelun jälkeen pohjanoteerauksesta normaalille tasolleen. Kirjan mukaan tämä ei välttämättä todista puhuttelun tehoa, vaan elämän normaalia vaihtelua ja sitä, että suoritukset hakeutuvat keskiarvoa kohden. Kun ollaan pohjalla, väsynyttä sanontaa käyttäen ”suunta voi olla vain ylöspäin”. Tulos paranee, räyhätään tai ollaan räyhäämättä.

Opettavaisen esimerkin viisaasta kriisijohtamisesta kirja kertoo, kun se muistelee Manchester Unitedin legendaarista manageria Alex Fergusonia. 

Fergusonin johtama Manchester United oli Tottenhamia vastaan ensimmäisen puoliajan jälkeen tappiolla 3 - 0. Pukuhuoneessa Ferguson sanoi tyynesti: "Olette tietenkin selvillä siitä, että vastassamme on Tottenham. He ovat mielestä jo voittaneet ottelun ja ovat jo pubissa ottelun jälkeen juhlimassa. Tehkää kavennusmaali toisen puoliajan aluksi, ja he joutuvat paniikkiin. He ovat tällaisia. He ovat aina pelanneet tällä tavalla ja tulevat aina pelaamaan tällä tavalla."

Ferguson vain välitti pelaajille tietonsa, ei muuta. Toisella puoliajalla United teki tarvitsemansa viisi maalia.

Sukeltamisella on kääntöpuolensa

Kun jotain asiaa riittävästi hoetaan ja päivitellään, katoaa siihen liittyvä ajattelu. Tästä on esimerkkinä jalkapallokentällä kaatuminen.

Kannattaa miettiä asian näitäkin puolia:

1) Monesti jalkapallokentällä sattuu. Kuka tahansa voi kokeilla asiaa antamalla kaverinsa potkaista sääritaipeeseen kumisaappaalla. Nappulat sattuvat vielä enemmän. Niiden raapaisukin tekee kipeää.

2) Eivät vain latinot filmaa. Meneillään olevissa kisoissa on puhuttu kaikkein eniten hollantilaisen Robbenin kaatuilemisesta. Oman jalkapallohistoriani huijausten ykköspaikkaa pitää brasilialaisen Rivaldon ohella Saksan maajoukkueen kärkipelaaja Oliver Bierhoff. Hänellä on katsomieni jalkapallopelien maailmanennätys siinä lajissa, kuinka kaukana puolustajasta kehtaa vielä kaatua.

3) Kaatumisen jälkeinen kierähdys ei ole vain näyttävä liike, vaan se on myös keino vähentää maahan iskeytymisen tuottamia vammoja. Kierähtämisestä puhutaan hävittäjälentäjien ohjeissa, kun heitä opastetaan tulemaan alas heittoistuinhypyn jälkeen.

4) Kaatuminen voi olla myös oikeutettua vetoamista tuomarin puoleen. Jos puolustaja ottaa juoksusta pois paidasta repimällä vaikkapa sen ratkaisevan metrin, mitä muuta keinoja hyökkääjällä on vääryyden oikaisemiseen kuin kiinnittää kaatumalla tuomarin huomio itsensä?

Ja jos nyt joku luulee, että huijaaminen ei ärsytä minua, niin sanottakoon vielä: kyllä ärsyttää. Asialla on vain toinenkin puolensa.

Uskonnollisia tunteitani on loukattu

Uskonnollisia tunteitani on loukattu, tai ainakin olisi loukattu, ellen olisi parkkiintunut kestämään melkein mitä tahansa.

Kristillisdemokraattien varapuheenjohtaja Laura Peuhkuri on ensin keittänyt luusopan omasta päästään ja sitten antanut ymmärtää, että hänen ajatuksensa eivät olekaan hänen omiaan, vaan että niiden takana olisi korkeampi voima. Jollain merkillisellä tavalla hän on luonut vaikutelman siitä, että juuri Peuhkuri edustaisi Jumalan näkemystä yhden suomalaispuolueen puheenjohtajakiistoissa.

Laura Peuhkurin toiminta selittää ainakin kolme asiaa:

1) Vaatimus kymmenen käskyn entistä paremmasta opettamisesta on hyvin perusteltu. Edes Kristillisdemokraattien varapuheenjohtaja ei tunne käskyä, jossa varoitetaan turhaan lausumasta Jumalan nimeä.

2) Kristillisdemokraattisen puolueen ja luterilaisen kirkon välit ovat aina olleet nihkeät. Puolueessa sekoitetaan uskonto ja politiikan tekeminen tavalla, joka on ristiriidassa luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Niiden yhdistämisessä on oltava erittäin varovainen, ettei vain tehtäisi Jumalasta täysin inhimillisten kiistojen osapuolta. Jumala ei ole ihmisen sijoitettavissa. Varoituskellojen on aina soitava, kun sanotaan arkisista asioista, että Jumalan tahto on sitä tai tätä. Aina vaarallisempaa on, kun jokin ryhmittymä tai yksityinen ihminen alkaa esiintyä Jumalan äänenä ja perustella näkemyksiään sillä, että on saanut Jumalalta viestin.

3) En voi harkita Kristillisdemokraattien äänestämistä siitäkään huolimatta, että myös tässä puolueessa on täyspäisiä ihmisiä.

Huono muisti ei tuhoa hyvää muistoa

Lentopallomaajoukkueen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo oli haastateltavana jalkapallo-otteluiden tauolla lähetettävässä Kymppipaikassa. Häneltä kysyttiin mieleenpainuvinta jalkapallon MM-muistoa.

Tuomas Sammelvuo palautti mieleen vuoden 1986, kun Maradona pujotteli Saksaa vastaan pelatussa loppuottelussa koko kentän läpi ja teki viimein maalin. Lisäksi Sammelvuo muisteli, että maalivahtina olisi ollut Goycochea.

Maradonan ja vuosiluvun lisäksi juuri mikään ei mennyt oikein.

Kyseessä ei ollut finaali, ei edes semifinaali. Vastassa ei ollut Saksa, vaan Englanti.
Goycochea ei ollut Saksan maalivahti eikä Englannin, vaan Argentiinan ja Maradonan. Sitä paitsi hän ei pelannut maajoukkueessa vielä vuonna 1986.

Hetken tunsin myötähäpeää Sammelvuon puolesta. Ei ole mukava olla  televisiolähetyksessä ja muistaa väärin lähes kaiken.

Sitten tajusin, että mikä minä olen korjailemaan Sammelvuota tai naureskelemaan hänen muistoilleen. Hänen muistoaanhan siellä kysyttiin, ei minun. 

Eikä muistoja pidä pilata turhilla viisasteluilla. Kun jotain suurta tapahtuu, ihminen kadottaa suuntavaistonsa ja kykynsä merkitä asioita muistiin. Suuret historioitsijat harvoin tekevät suurta historiaa.