Lapsuudenystävän kuolema

Lapsuuteni tärkein ja melkeinpä ainoa leikkikaveri oli helsinkiläinen Kimmo, jonka kanssa vietin tiiviisti neljä tai viisi kesää. Niistä viimeistä niukensi intohimoni jalkapalloon. Kimmo ei innostunut pallon potkimisesta. Kuitenkin tiesimme koko ajan, että olimme toisillemme puolet lapsuuden kesistä.

Yhdentoista iässä muutin perheeni kanssa paikkakuntaa, ja tämän muuton jälkeen näimme Kimmon kanssa vain yhden kerran. Olimme silloin jotain viidentoista vanhoja ja muistelimme vanhoja.

Sen jälkeen tyydyimme lähettämään toisillemme joulukortin. Se oli joulukorteista eniten odottamani, mutta ikinä en ajatellut, että meidän pitäisi vielä joskus tavata. Pelkäsin, että suhde ei olisi toiminut aikuisena ja että kohtaamisen tuoman pettymyksen mukana olisin menettänyt jokajouluisen iloni.

Viime jouluna korttia ei tullut. Se jäi kiusaamaan, mutta vasta eilen sukelsin nettiin tutkiakseni, mitä Kimmolle kuuluu. Niin kuin arvasin, Kimmo oli kuollut.

Tuomari Nurmio on kaikkein suurin

Tuomari Nurmio on suomalaisista rockmuusikoista suurin. Vain kielimuuri estää häntä olemasta yksi maailman suurimmista.

Muistan istuneeni tavallisena sunnuntai-iltapäivänä kotisohvalla ja kuulleeni, kuinka seuraavan musiikkikappaleen esittäjäksi kerrottiin minulle tuntematon Tuomari Nurmio. Jo ensimmäisistä sävelistä lankesin syvyyksiin. Kappale oli Valo yössä. En ymmärtänyt sanoista mitään, mutta ne lumosivat. Silloin en ollut ainoa Nurmion diggaaja. Valo yössä oli kuusi kuukautta yhteen menoon Suomen singlelistalla ja tästä ajasta kolme kuukautta ykkösenä.

Pian ilmestynyt LP-levy Kohdusta hautaan vahvisti Nurmion aseman. Hän ei ollut yhden hitin ihme. Kappaleessa Aavaa preeriaa oli suomalaisen rockmusiikin kenties komein säe: "Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää."

Toinen levy Maailmanpyörä palaa oli esikoista raaempi. Joskus sen ilmestymisen aikoihin Parnassossa julkaistiin Nurmiota käsitellyt essee. Se oli suomalainen versio Dylanin Nobel-palkinnosta.

Kolmannella levyllään Lasten mehuhetki Nurmio teki suurille taiteilijoille ominaisen tempun, kun hän petti seuraajansa tai ainakin teki jäljissään kulkemisen vaikeaksi. Levy oli outo, mutta neljäntenä ilmestynyt Punainen planeetta oli puolestaan seesteinen ja lempeä.

Nämä neljä levyä ovat yhdessä sellainen sarja, että kenestäkään suomalaisesta ei ole haastajaksi. Hiljattain kuuntelin ne yhteen menoon kaikki, eikä aika ole syönyt niistä mitään.

Niiden jälkeen Nurmio jotenkin katkaisi uransa. Hän kyllästyi olemaan profeetta, jolta toimittajat tivasivat vastauksia ties mihin kysymyksiin, vaikka hän ei tuntenut olevansa kaikkien alojen asiantuntija. Nurmio sanoikin ryhtyvänsä tekemään himabailumusiikkia. Komeita kappaleita Nurmio on tehnyt myös neljän ensimmäisen levyn jälkeen, mutta julkisuuteen monesti väsynyt Nurmio on ikään kuin vältellyt sitä, ettei kukaan yrittäisi taas tehdä hänestä alkuaikojen profeettaa.

Luultavasti Nurmio on toiminut tässä viisaasti. Nykyään hän puhuu haastatteluissa lempeästi kuin vanha, viisas mies.

Erityisen kiitoksen Nurmio ansaitsee siitä, että hän ei ole lukuisista pyynnöistä lähtenyt Vain elämää -itkijäisiin. Se on tyylikäs valinta, ja erityisesti se on uskollisuutta omalle tyylille. Nyt Nurmio sanoo lopettavansa laulujen tekemisen. Tämäkin todistaa ymmärryksestä.

Saarikosken ymmärtämistä lisää jos tuntee maiseman

Kirjallisuustieteen suuria kysymyksiä on se, onko teksti oma maailmansa vai tarvitaanko sen ymmärtämiseksi taustojen ja kirjailijan elämän ymmärtämistä.

Olen paraikaa Tjörnin saarella, jossa Pentti Saarikoski eli viimeiset vuotensa.

Vastaukseni on selvä: kyllä teksti alkaa elää uudella tavoin, kun on lukijanakin nähnyt maiseman, jonka keskellä runoilija on kirjansa kirjoittanut.

Täällä käytyäni tiedän, mitä Saarikoski on tarkoittanut puhuessaan kalliosta, merestä ja lampaista.

Nissisen Vekan väläytys

Törmäsin juttuun valkeakoskelaisesta persoonasta, jonka nimi oli kuulemma Nissisen Veka.

Tarinan mukaan Veka oli kiipeamässä Akaaseen vievään bussiin. Siinä bussipysäkillä hän kyseli kahdelta vanhahkolta naiselta, olisiko heillä ollut vipata markkaa tai kahta.

Naisilla ei ollut.

Linja-auto tuli, ja bussiin noustuaan Veka kuulutti kovaan ääneen: "Ostan kolme lippua, kun näillä naisilla ei ole lainkaan rahaa."

Näitä persoonia olen jäänyt kaipaamaan.

Voiko olla hyvä kristitty ilman kirkkokäyntejä?

Miten voi löytää hyvän suhteen Jumalaan? Voiko olla hyvä kristitty vaikka ei rukoilisi tai kävisi kirkossa? – Tällaisia olivat erään rippikoululaisen nimettömällä lapulla esittämät kysymykset. Tiedän, että moni aikuinenkin niitä kysyy. Ja minä vastasin.

Melko paljon kyse on paikan valinnasta. Joskus kymmenen iässä kävin isän mukana Tuuloksessa olleella sahalla. Siellä oli niin kauhea meteli, että se meni korvissa kipurajan yli. Ei sellaisessa metelissä voi ajatella Jumalaa. Samalla tavoin sikalan haju vie ajatukset jonnekin muualle kuin Jumalaan, tai huonoa ympäristöä on myös riitaisa ja viinanhuuruinen koti.

Hyviä paikanvalintoja ovat sen sijaan metsä, korkealta katsottu maisema, merenranta, tähtitaivas tai mikä tahansa paikka, jossa voi tuntea erämaan kaltaista rauhaa. Kirkossa tai musiikkisalissa rauhoittuu.

Kristillisyyden laatua ei pidä mitata rukouksen määrällä tai kirkkokäyntien lukuisuudella. Eivät ne tee kenestäkään hyvää kristittyä, mutta toisaalta ne auttavat Jumalan kohtaamiseen. Arjessa on kovin vähän sellaista puhetta tai toimintaa, joka syventää jumalasuhdetta. Työpaikoilla puhutaan enemmän vaikkapa siitä, pysytäänkö budjetissa tai kuka on ehtinyt vastata sähköpostiin. Kirkossa muistetaan sentään muutakin kuin rahaa. Siellä on esillä armo, ja etiopialaisen sananlaskun mukaan "sanaa, joka auttaa, sinä et voi sanoa itsellesi".

Kirkkokäynteihin pätee sama kuin lenkkeilemiseen: tulokset eivät näy heti ensimmäisen kerran jälkeen. Aloittaminen on ehkä vaikeaa, mutta muutaman kerran jälkeen huomaa, että tämähän toimii.

En ikinä kuvaa auringonlaskuja

Netti on täyttynyt kissavideoiden ohella valokuvista, joissa hieman horisontin yllä oleva aurinko värjää järvi- tai merimaiseman satumaisen kauniiksi. Näiden kuvien paljous on vaikuttanut siihen, etten lainkaan ota auringonlaskukuvia, tai ainakaan en laita niitä esille.

Ensinnäkin kauniiden auringonlaskukuvien ottaminen on kovin helppoa. Riittää, että kytkee automaattiasetukset päälle ja painaa nappia.

Toiseksi kuvat ovat yleensä liian kauniita. Otoksia paranneellaan jälkikäteen esimerkiksi Instagramin valmiiden suodinten avulla.

Näilläkin keinoilla voi kalastella tykkäyksiä, mutta minun makuuni ei sovi, että valokuva on kauniimpi kuin sen esittämä maisema ikinä.

Ehkä juuri ristiriitainen on totta

Tänään olen kertonut rippilapsille evankeliuminen pääsiäiskertomuksista, kuinka niiden ilmapiirissä on jotain scifin tai kauhuelokuvien kaltaista. Niiden iloon liittyy kauhua, pelkoa ja epätietoisuutta. Jotain on tapahtunut ja tapahtuu, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä on menossa. Kuullaan yllättäviä kertomuksia sieltä ja täältä.

Olen puhunut siitä, että kertomusten välillä on ristiriitaa, tai ainakin tapahtumia on vaikea sovittaa yhteen.

Olen kertonut myös siitä, että ristiriitaisuus ei lainkaan ole epätotuuden merkki vaan oikeastaan ihan päinvastoin. Jos poliisi ottaa kolme rosvoa kiinni ja he kaikki kertovat saman tarinan, voidaan olla melko varmoja siitä, että he valehtelevat ja ovat ennalta sopineet, mitä pitää sanoa.