Minäkin kävin katsomassa Tuntemattoman

Kun ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta tehdä kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, olin varsin hämmästynyt. Puuskahdin että joko taas.

Lähdin kuitenkin katsomaan valmista elokuvaa ennakkoluulottomasti. Olen lukenut kirjan neljästi, nähnyt Laineen filmatisoinnin kenties kolmesti ja Mollbergin version kerran. Tältä pohjalta kyse ei voinut olla normaalista elokuvakokemuksesta. Kieltämättä haittasi, että tiesin juonen käänteet jo ennalta. Kolme tuntia oli liian pitkä aika seurata tarinaa, jonka juonessa mikään ei yllättänyt.

Laineelta puuttuva realistisuus tuli Louhimiehen versiossa korjatuksi. Toisin kuin Mollbergin filmissä Louhimiehellä ei tarvinnut koko ajan miettiä, kuka miehistä oli kuka. Myös vuorosanoista sai nyt selvää, Mollbergillahan ne hukkuivat jonnekin taisteluiden äänten alle.

Sen verran Louhimies oli antanut kaupallisuudelle periksi, että suomalaisia eniten kiinnostavat hahmot Rokka ja Koskela oli nostettu esiin paljon enemmän kuin kirjassa.

Etukäteen arvelin, että romaanista puuttuvat kotirintamakohtaukset olisivat minua ärsyttäneet, mutta sitä ne eivät tehneet. Pikemminkin ne piristivät, kun kaikki muu oli niin ylen tuttua.

Minä en olisi tuota uutta Tuntematonta tarvinnut, mutta ehkäpä se on nuorelle sukupolvelle hyväksi, enkä minä osaa sitä huononakaan pitää.

Pekuriska, tuntemattoman sotilaan vaimo

Lapsuudenkotini naapurissa asui Pekuriskaksi kutsuttu nainen.

Äiti kävi hänen luonaan lyhennyttämässä takkia, ja isä poikkesi tiehoitokunnan asioissa. Joskus he sanoivat Pekuriskan olleen "ihan fiksu ihminen".

Vasta aikuisena sain kuulla, että Pekuriskan mies oli ammuttu sodan aikana. Kyselin isältä ammutuksi tulemisen syytä, ja hän sanoi, että "eikös se ollut jehovalainen." Se oli kuitenkin väärä arvaus.

Pekuriskan mies ei ollut jehovalainen. Hän oli nimittäin Arndt Pekurinen.

Albert Einsteinkin otti kantaa Pekurisen puolesta 

Joskus 1920-luvulla Arndt Pekurista yritettiin useaan otteeseen saada suorittamaan asepalvelusta, mutta hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Pekurinen istui vakaumuksensa takia kolmatta vuotta vankilassa ja oli tapauksellaan vauhdittamassa lakia, jonka perusteella sai rauhan aikana kieltäytyä aseista. Jossain vaiheessa itse Albert Einstein otti kantaa hänen puolestaan.

Vankeustuomioiden jälkeen Pekurinen sai olla jokseenkin rauhassa, mutta sodan alettua hänen vainoamisensa alkoi taas. Pekurinen pysyi kannassaan, jonka mukaan ei kannata teurastaa kun ei syödäkään. Viimeisessä vaiheessa hän edusti aatteellisesti tavallaan lieventynyttä kantaa luvatessaan osallistua taisteluihin, jos "ihmislihaa käytettäisiin ravinnoksi".

Pekurinen tapatettiin rintamalla

Jouduttuaan väkisin rintamalle hän ei enää vitsaillut, koska tiesi hyvin, että hänet oli tuotu sinne tapettavaksi. Hänet määrättiin eturintamaan siinä taka-ajatuksessa, että hänet voitiin ampua siellä sotatilamääräysten pohjalta, kuten sitten kävikin.

Pekuriskan sodan aikainen vuokraisäntä sanoi Pekurisen olleen rauhallinen mies, ja vaimolleen hän oli antanut ohjeen, ettei lapsia pitänyt sen kummemmin kasvattaa pasifismiin. Pekurisen poika kävi armeijan normaalisti ja sai tietää isänsä kohtalosta ilmeisesti vasta vanhalla iällä. Sukulaisilleenkaan Arndt Pekurinen ei asiasta vaahdonnut, oli vain sitä mieltä että se oli hänen asiansa.

Pekuriska oli elämänmyönteinen ihminen

Itse Pekuriska ei ollut miehensä kohtalosta huolimatta katkera, vaan päinvastoin elämänmyönteinen ihminen. Miehensä vakaumuksesta hän sanoi: "En minä vastustanut sen rauhanaatetta."

Ei erikoisuuksia erikoisuuksien päälle

Ihmisen mielipiteet muuttuvat.

Kirjailija Eeva Kilpi on kirjoittanut: "Minulla oli tunne, ja on yhä, / että jos jotakin ei voi tehdä omaperäisesti, / sitä ei kannata tehdä ensinkään. / Tavanomaisen takia ei todella kannata nähdä vaivaa."

Joskus minäkin uskoin näin. Enää en usko, että elämä voi rakentaa pinoamalla erikoisuuksia erikoisuuksieen päälle.

Olen tullut huomaamaan, että päästäkseen perille ihmeelliseen temppeliin kävelijän on otettava monta aivan tavallista askelta.

Ei kestetä moniselitteistä totuutta

En suuresti pitänyt tanskalaisen kirjailijan Peter Høegin kiitetystä romaanista Lumen taju. Päähenkilö ei ollut täysin uskottava niin kuin ei koko kertomuskaan. Kirjaan siroteltu eskimokielinen lumi- ja jääsanasto ei saanut sekään minua innostumaan.

Jaksoin kuitenkin loppuun. Yksi syy oli siinä, että kirjassa oli muutamia ehdottoman hyviä lauseita, jotka sopii irrottaa aforismeiksi. Esimerkiksi käy: "Eurooppalaiset kaipaavat siistejä selityksiä. He valitsevat aina mieluummin yksiselitteisen valheen kuin moniselitteisen totuuden."

Onhan tuo niin totta.

Ristiriitaisten ajatusten kanssa ei jakseta elää. Siksi paetaan löysiin totuuksiin, joiden toivotaan olevan totta."

Ei pidä innostaa natseja

Kun parisensataa uusnatsiksi ymmärrettävää ihmistä kokoontuu Tampereen Laukontorille marssiakseen mielenosoituskulkueena kaupungin läpi, viisas ihminen miettii monta kertaa mitä tehdä. Miten on reagoitava vai kannattaako reagoida mitenkään?

Viisainta on, ettei tee mitään, tai sitten vain hymähtää huvittuneesti kuin lasten leikeille. Eivät nämä tempaukset ansaitse vakavaa huomiota, eivät ainakaan vielä. Kaksisataa ihmistä Suomen kuudesta miljoonasta on niin vähän, ettei siitä saa edes kunnollista prosenttilukua.

Arveluttavinta on, että ryhtyy järjestämään samanaikaista mielenosoitusta, jossa voi joutua keskinäiseen kahakkaan. Silloin päädytään alueelle, jonka säännöt natsit ovat valinneet. He innostuvat saamastaan huomiosta, saavat kaipaamiaan seikkailuja ja näkyvää toimintaa. He saavat kokemuksen, että eivät ole marssineet turhaan, koska heidät on huomattu.

Olen ennenkin lainannut Tuomas Anhavaa: "Mielipiteiden vastustaminen on niiden vahvistamista, niiden merkityksen tunnustamista; ja vielä pahempaa, sen tunnustamista, että vastustetut mielipiteet koskevat tärkeitä asioita."

Twitter ja Esko Valtaojan sammakko

Lokakuun alussa varuustieteen professori Esko Valtaoja sanoi Aamulehdessä, että mikään tietämisen arvoinen ajatus ei mahdu yhteen tviittiin. Olen tottunut pitämään Valtaojaa viisaana ihmisenä, mutta tämä Twitteriä kuvannut lausahdus oli täysi sammakko.

On lukematon määrä tärkeitä tietoja ja tärkeitä ajatuksia, joiden sanomiseen riittää todellakin Twitterin 140 merkkiä ja vieläpä niin, että tilaa jää.

Einsteinin tunnetuksi tekemä kaava E=mc2 (toiseen) mahtuu viiteen merkkiin. Ihmiselämää säätelevä käsky "älä tapa" ei sekään tarvitse kahdeksaa merkkiä enempää. Puhelinnumeroni on kymmenen merkin pituinen, ja osoitteeni kertomiseen riittää kaksikymmentäyhdeksän merkkiä. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" on kuudenkymmenen kolmen merkin pituinen. Niin sanottu Occamin partaveitsi mahtuu sekin muutamaan kymmeneen merkkiin. Se on ajatus, jonka mukaan selitysvoimaisista teorioista on valittava yksinkertaisin. "Kuuntele aina kiistan molempia osapuolia" on neljänkymmenenkolmen merkin pituinen.

Entäs kaikki hätätiedotteet?

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että Twitter on viisainta, mitä sosiaalisessa mediassa on. Ei olekaan ihme, että se tuottaa varsin kitsaasti rahaa.

On eri asia opettaa, suvaita ja sietää

Vähän sattumoisin osuin 300-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen ajatukseen: "On yksi asia, mitä opetamme, toinen asia, mitä suvaitsemme, ja vielä kolmas, mitä meidän on pakko sietää."

Sitaatti kertoo, että meidän aikamme ongelmat eivät ole modernin maailman uutuuksia, vaan niihin on jouduttu ottamaan kantaa niin kauan kuin ihmiselämää on ollut.

Lainaamassani ajatuksessa Augustinus sanoo jotain sellaista, mihin minun on helppo liittyä. On opetettava niin kuin hyväksi, sopivaksi ja oikeaksi näkee, mutta sen lisäksi on hyväksyttävä, että joku toinen opettaa ja elää toisin. Vielä on niitä, joiden tekoja ja aatteita on mahdotonta pitää hyvinä, mutta joita on yhteisen rauhan ja hyvinvoinnin nimissä suostuttava sietämään. Jokaista basillia ei voi siivota pois. Opettajan on sallittava oppilailleen tietty määrä harhailevia katseita.

Augustinuksen ajatuksesta voi lukea myös sen, mitä hän ei varsinaisesti sano: jossain on se raja, jota emme milloinkaan opeta mutta jota emme myöskään suvaitse emmekä siedä.

Ainakin Anders Breivik tulee tässä kohdin mieleen.

Sota alkoi kun vilkuttelu loppui

Shefki Kuqi tunnetaan ennen muuta Suomen jalkapallomaajoukkueen ja lopulta myös Newcastlen romuluisena hyökkääjänä, jonka edut eivät olleet niinkään teknisessä taituruudessa vaan rohkeudessa ja rymistelyssä. Sittemmin hän on ollut kiistelty ja otsikoissa näkynyt valmentaja.

Minä muistan kuitenkin Kuqin ennen muuta hänen lapsuudenmuistelmistaan.

Kuqi on syntyään kosovolainen. Hän muutti Jugoslavian sisällissodan takia Suomeen. Ison englantilaislehden haastattelussa hän kertoi lapsuutensa koulusta liikuntatunneista. Kun tehtiin jaot, ne olivat aina serbit vastaan kosovolaiset, mutta pelit olivat ystävällisiä. Jos jommallakummalla oli vajausta, serbit pelasivat kosovolaisten puolella ja päinvastoin. Ei ollut ongelmaa.

Kuqin kosovolainen isä oli auttanut serbejä rakentamaan taloja. Serbit vilkuttelivat ja hymyilivät, kun isä ajoi pakettiautollaan ympäri kaupunkia. Vähitellen he lakkasivat vilkuttelemasta.

Se oli ensimmäinen vihje siitä, että sota oli tulossa.

Sokrates ei kelpaa oppaaksi joka asiaan

Olen kerran ollut vihkitoimituksessa, jossa maistraatin vihkijä toimitti ensin siviilivihkimisen ja minä sitten hoidin avioparin siunaamisen.

Maistraatin edustaja oli valmistautunut tilaisuuteen hyvin, mutta hänen filosofianhistorian tuntemuksensa ei riittänyt. Hän ei ymmärtänyt, että Sokrateen ajatuksiin ei kannata aina vedota, ei varsinkaan avioliittoasioissa. Vaarana on koominen vaikutelma, jos sattuu tuntemaan Sokrateen elämää.

Omassa puheessani en malttanut olla hieman kuittaamatta, että Ksantippan ja Sokrateen avioliittoa ei ole pidetty erityisen onnellisena avioliittona. Sentään toppuuttelin itseäni kertomasta tarinaa, jonka mukaan Ksantippa oli ensin sadatellut Sokratesta ja sitten oli kaatanut tämän päälle yöastian sisällön. Sokrates oli kommentoinut tapausta: ”Enkös ole aina sanonut, että kun Ksantippa jyrisee, sade siitä seuraa?”

En kertonut sitäkään, että Sokrateen kerrottiin tottuneen Ksantippan nalkutukseen "kuin vinssin kitinään".

Kansallisuusaate se vaarallista on

Muutamat uskontoon liittyvät hokemat ovat kiusanneet minua pitkään. Yksi näistä on mukatotuus siitä, että minkään muun syyn takia ei olisi surmattu ihmisiä niin paljon kuin uskonnon takia. Nyt sitten kirjoitin kolumnivuorollani Aamulehteen ja raatelin hokeman hajalle.

Vastaväitteitä on tullut yllättävän vähän, ei juuri ollenkaan. Ilmeisesti uskon ankarimmatkin vastustajat ovat hiljaa mielessään tunnustaneet, että numeroihin perustuville tosiasoille ei voi mitään.

Aamulehden kolumni

USKONNOLLINEN VÄKIVALTA on sietämätöntä. Tämä moraalinen itsestäänselvyys ei kuitenkaan oikeuta julistamaan pelkkiä luulemisia yleispätevinä totuuksina.  Monestihan hoetaan ajatusta, että uskonnon vuoksi olisi kuollut enemmän ihmisiä kuin minkään muun syyn takia. Tätä väitettä ei voi kuitenkaan perustella numerotiedoilla.

Asian toteamiseksi ehdotan ensin retkeä kotikylän hautausmaalle. Siellä voi havaita joukkosurmien liittyvän joko vuoden 1918 tapahtumiin tai Suomen ja Neuvostoliiton sotiin. Eivät ne uskonsotia olleet, eivät sittenkään vaikka rintaman länsipuolella kuoli luterilaisia ja itäpuolella muita. 

HOKEMA USKONSOTIEN YLISUURUUDESTA kompastuu 1900-luvun maailmanhistoriaan. Maon, Stalinin ja Hitlerin uhreja arvioidaan olleen ainakin 110 miljoonaa, eikä kaasukammioita eikä Siperian leirejä rakennettu uskonnollisten tunnusten alla. Kahdessa maailmansodassa kuoli 70 miljoonaa ihmistä, eikä näitäkään uhreja ole selitetty uskonnoilla. 

Entäs ristiretket ja inkvisitio? – Kyllä, ne ovat kristikunnan murheellista historiaa, mutta uhrien lukumäärällä ne eivät kykene kilpailemaan 1900-luvun kanssa. Menneinä vuosisatoina ihmisiä oli nykyiseen nähden niin vähän, ettei uhrejakaan voinut olla yhtä paljon kuin moderneina aikoina. Ristiretkien aikaan Euroopassa oli luultavimmin vain 70 miljoonaa ihmistä eli saman verran kuin kahdessa maailmansodassa oli kuolleita. Inkvisition uhreista on pätevät laskelmat, koska fanatismi ilmeni pakonomaisena tarpeena kirjata kaikki uhrit muistiin. Niinpä tiedetään, että inkvisition huippukaudella tapauskertomuksia oli 44 071. Tämä on iso luku, mutta mitä se on Maon 70 miljoonan rinnalla?

NÄIDEN KOVIEN NUMEROIDEN POHJALTA hokema "Mikään ei ole surmannut ihmisiä niin paljon kuin uskonto" olisi korvattava jollain muulla. Helpommin voitaisiin perustella väitettä, että mikään ei ole surmannut yhtä paljon kuin kansallisuusaate tai sairas vallanhimo. Tosin tämäkin lause on vain yksinkertaistus yksinkertaisille. Asiat ovat helposti ymmärrettäviä vain niin kauan kuin niitä ei ymmärrä.

Oma kysymyksensä on vielä siinä, tekeekö uhrien laskeminen vääryyttä heidän kärsimykselleen. Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Elina ja Akseli Koskela noutivat rautatieasemalta yhden rintamalla kuolleen poikansa ruumista. Siellä he saivat kuulla, että Koskelan poikia oli samassa kuljetuksessa kaksi. Elina pyörtyi, mutta ei voi sanoa, että vanhempien tuska kaksinkertaistui toisesta vainajasta. Yhtä tyhmää on sanoa, että samoilla itkuilla poikia meni kaksi siinä kuin yksikin. Äärimmäisessä kivussa matematiikka lakkaa toimista ja yhteenlasku on mahdotonta.

Kolumni Aamulehden sivulla

Tom Petty lämppärinä pelasti illan

Juuri kuolleen Tom Pettyn konsertissa olen ollut yhden kerran. Hän lämppäsi Helsingissä Bob Dylania. Ennen keikkaa tiesin Pettystä vain nimen, mutta lavalla hän osoittautui maanläheiseksi muusikoksi, jonka konstailematonta rokkia kuunteli mielikseen.

Päätin ostaa levyn ja ostinkin.

Pettyn jälkeen lavalle tuli ylimielinen supertähti. Dylanin periaatteessa moni-ilmeiset kappaleet olivat yhtä ja samaa räminää. Sanat eivät kuuluneet ollenkaan.

Dylania ei vain kiinnostanut. Ei muuta kuin rahat pois ja seuraavaan paikkaan.

Mutta Petty ei ollut se, joka petti.