Myös pulpettia tarvitaan 2/2 (kirkollinen sovellus)

Myös kirkoissa on vallalla ajattelu, että messujen toteuttamiseen pitää osallistua mahdollisimman monien seurakuntalaisten. Mitä enemmän väkeä on lukemassa tekstejä ja rukouksia, kantamassa kolehtia ja toimittelemassa monenlaista, niin sitä parempi.

On kehityksessä hyvääkin. Maallikoiden osallistuminen ehtoollisen jakamiseen on purkanut pappien ja kansan välistä aivan turhaa aitaa. Kun äänessä on joku muukin kuin pappi, saadaan varmasti tarpeellista vaihtelua.

En kuitenkaan usko, että tämä maallikoiden osallistuminen tuottaisi ratkaisevan menestyksen ja saisi kansan tulvimaan sunnuntaiaamuna kirkkoon. Tavallinen Taavitsaisen Tauno ei tunne yhtään enempää osallisuutta, jos epistolaa onkin lukemassa papin sijasta Immeljärven Irma.

Myös kirkossa tarvitaan pulpetissa istumista. Se ei saa olla koko todellisuus, ja epäilemättä sitä on ollut vuosien aikana liian paljon. Siitä huolimatta on muistettava, että suhteessa Jumalaan ihminen on ennen muuta vastaanottaja. Jos tämä armon yksisuuntaisuus unohdetaan, hukataan kristillisen uskon ydin.

On niitäkin ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että kirkkoon tullessaan he saavat vain olla. Kukaan ei pyydä osallistumaan erityisellä tavalla. Saa olla vaikkapa pylvään takana. Kukaan ei törkkää käteen punaista ja vihreää (voi värisokeita!) lappua, jolla kertoo saarnaajalle mielipiteensä pyhän aiheesta.

Myös pulpettia tarvitaan 1/2

Pulpetti tuo mieleen pänttäämisen ja kelvottomat, vanhanaikaiset opiskelutavat. Nykyaika suosii niiden sijasta tiedon etsintää ja pelillisyyttä, eräänlaista vahingossa tai siinä sivussa -oppimista ilman ponnistelun tuskaa. On varottava yksisuuntaisia opetustapoja, joissa kaiken tietävät ja osaavat opettajat kaatavat osaamistaan ja asenteitaan tietämättömien oppilaiden päälle. Pulpetissa ei puhuta, pulpetissa ollaan hiljaa. 

Kaikesta huolimatta myös pulpettiopintoja tarvitaan. Googlaaja on toivottomassa tilanteessa, jos hän saa Tansanian sijainniksi Afrikan, mutta joutuu saman tien googlaamaan, mikä on Afrikka. 

Historiassa on puolestaan kritisoitu vuosilukujen opiskelua. Liika on tietysti liikaa, mutta toisaalta vuosiluvut ovat ainoa keino asetella tapahtumia järjestykseen. Tämän järjestyksen osaaminen auttaa taas pohtimaan, mikä mahtaa olla syy ja mikä on seuraus. Ihmismieli tarvitsee aikajanoja, joille tapahtumia sijoitellaan. 

Viisas ekaluokan opettaja sanoi koulun pihalla, kun jäätiin jutulle: "Koulussa pitää oppia myös pakertamaan."

Hiljainen kansa

Reijo Kelan Helsingissä Vanhan ylioppilastalon tienoilla toteuttama City Man on niitä harvoja tanssitaiteellisia esityksiä, jotka ovat osuneet minussa johonkin ydinhermoon. Kela vietti viikon verran lasikopissa koko kansan nähtävänä. Hän nukkui makuupussissa, loikoili kylvyssä ja tanssi radion tahtiin.

Toisen kerran törmäsin Kelan teokseen, kun pohjoisen matkatessa oli pakko mitään aavistamatta pysähtyä Suomussalmella hänen Hiljaisen kansansa kohdalla. Peltoaukeamalle oli pystytetty satoja variksenpelottimen näköisiä keppiukkoja ja -akkoja.

Viime kesän lomamatkalla tiesin jo odottaa Hiljaista kansaa, että siinä pidettäisiin tauko. Hyvän aikaa kävelin sen keskellä. Samalla mietin, olinko jossain muuallakin nähnyt jotain samanlaista.

Tänään vanhoja muistiinpanoja selatessani huomasin, että eräänä syysaamuna klo 9.14 hiljainen kansa oli odottanut Järvenpään asemalla Helsinkiin vievää junaa. Siinä matkustajajoukossa oli mykkää jököttämistä, jossa oli suorastaan taiteellista tehoa.

Turhina pidetyt

Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1964 kaksi kultamitalia voittanut hiihtäjä Eero Mäntyranta oli lapsuuteni sankari. Hän oli kotoisin Pellosta, melkein Lapista. Silloisessa maailmassa tämä tarkoitti varsin vaatimattomia kotioloja. Avointa ammattilaisuutta ei hyväksytty ollenkaan, mutta nuorta urheilijaa motivoi maailman näkemisen ohella myös vaurastuminen; kisavoitosta saatettiin palkita vaikkapa televisiolla.

Mäntyranta kiinnosti niin paljon, että sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi hänen kirjansa Kairoilta kisaladuille. Siitä jäi mieleen hänen harjoitteluunsa liittynyt yksityiskohta. Hän kertoi ottaneensa monesti hiihtolenkeilleen mukaan aseen. Kun ampui kotiin tuomisiksi riistaa, tunsi tehneensä jotain hyödyllistä.

Mäntyrannan aikoina lapsen ja nuoren oli vaikea harrastaa turhina pidettyjä asioita, ja turhaa oli oikeastaan kaikki muu kuin se, mikä auttoi talvivaraston keräämistä. Urheilemisesta sanottiin: "Kyllä sinun pitäisi tehdä muutakin kuin vain hiihdellä". Lukuharrastusta kommentoitiin: "Aina sinulla on nenä kiinni kirjassa." Musikaalisuus kuitattiin sanoilla: "Ei tässä maailmassa laulu elätä."

Jopa opiskelemista saatettiin pitää hyödyttömänä etuoikeutena, eikä koulunkäyntiin panostaminen välttämättä vapauttanut kotitöistä. Läksyjä tehtiin vasta myöhään illalla kaikkien askareiden tultua valmiiksi. Kun silmät painuivat väsymyksestä kiinni, koululaisen oli vaikea pitää kirjan sivuja auki.

Onko maailma muuttunut? – Ehkä on, muttei välttämättä niin paljon kuin kuvitellaan. Niin sanotun turhuuden välttely on saanut uuden elämän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Monet näkevät vain tuottavalla toiminnalla olevan arvoa, ja ani harvoin suuria päätöksiä perustellaan muulla kuin rahalla. Bruttokansantulo kelpaa perusteluksi mihin tahansa, vaikka se tiedetään ongelmalliseksi käsitteeksi: bkt on noussut, kun mällään auton ajamalla sen lyhtypylvääseen ja kun sitten joku oikoo pellit suoriksi ja maalaa auton.

Sotaveteraani vaan ei suuri sankari

Kutsun kertomukseni kohdetta nimellä Korsten. Muistan lapsuusvuosistani hänet lievästi kehitysvammaiseksi mieheksi, joka elätti itseään kiertämällä tutusta maatalosta toiseen. Hän teki apurengin töitä, kuten lannanluontia. Hevosta hän ehkä osasi vähän ajaa, mutta sen valjastamisesta ei tullut mitään.

Sota-aikana Korsten oli laitettu rintamalle, vaikka kaiken järjen mukaan hänestä oli apua vain veli venäläisille. Hän oli Väinö Linnan kuvaaman Riitaojan kaltainen hahmo, arka, hömppeli mies, kaiken aikaa sotkemassa, pakenemassa ja osaavampien apua tarvitsemassa. Kotirintamalla hänestä olisi voinut olla jotain hyötyä, mutta sotarintamalla ei mitään, ei edes keittiöhommissa.

Korsten ei kestänytkään sotaa, vaan lähti karkuun. Voi kuvitella, että sotakaverit eivät estelleet hänen pakoaan. Hänellä oli sen verran järkeä, että hän kykeni seuraamaan rautatiekiskoja kohti Suomea. Arvoitus on, miten hän selvisi matkan koettelemuksista, mitä söi ja missä nukkui, mutta niin vain hän pääsi rauhallisemmille seuduille. Viimein hänet otettiin Hyvinkään asemalla kiinni, ja loppusodan hän istui vankilassa.

Isän kanssa mietittiin, maksettiinko hänellekin rintamamieslisää.

Jälkikirjoitus: rakkauden asioissa järki lakkaa toimimasta

Viimesunnuntainen Aamulehden kolumnini käsitteli mielestäni kiinnostavaa asiaa eli tieteen rajoja. Toisaalta asetuin tieteen puolustajiksi ja olin sillä kannalla, että myös usko tarvitsee tiedettä niin kuin veneen airo tarvitsee toista airoa. Samalla kerroin hyvän esimerkin siitä, että tieteellisestä todistamisessa ei ole aina vähintäkään apua. Kun toinen ihminen tunnustaa arasti rakkautensa, ei siihen voi vastata: "Uskon jos voit todistaa tuon." Elämässä on muutakin vakuuttumista kuin tieteellinen vakuuttuminen.

En ole havainnut, että tämä tekstini olisi herättänyt minkäänlaista keskustelua, toisin kuin esimerkiksi edellinen blogini, joka käsitteli sivistyssanoja. Vaitonaisuus ei yllättänyt. Suomalaiset mykistyvät heti, kun edes sivutaan jumalakysymystä. Edes papit eivät puhu. Poikkeuksena ovat ne keskustelut, joissa pääaiheina ovat homoseksuaalisuus tai naispappeus. Lisäksi vapaa-ajattelijat jaksavat vääntää kreationismista. Muuten olen yllättynyt siitä, että he eivät ole ottaneet minua maalikseen, kun olen näitä Aamulehden juttuja kirjoitellut.

Olen jo alistunut siihen, että minkäänlainen alustus ei saa suomalaisia puhumaan Jumalasta. Aion silti jatkaa kiusantekoani ja muistutella toisinaan siitäkin aiheesta.

Kolumnini on luettavissa täältä: 

Saatana saapuu Linnunrataan

Joitakin kulttimaineeseen nousseita kirjoja on pakko lukea vain sen takia, että ne ovat kulttimaineessa. Toiset ovat ansainneet asemansa, ja toisista ihmettelee, minkä takia ne on nostettu niin korkealle.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on hyvä kirja. Tosin epäilen, että Suomessa se on päässyt asemaansa suurelta osin sen raflaavan nimen takia. Jos se olisi julkaistu alkuperäisellä nimellään Mestari ja Margarita, suosio olisi tuskin ollut yhtä suuri.

Kulttikirjoista olen viimeksi lukenut viisiosaiseksi trilogiaksi sanotun Linnunradan käsikirjan liftareille, jonka on kirjoittanut Douglas Adams. Tyydyin ensimmäiseen osaan ja 156 sivuun. Lähinnä minua huvitti se, miten kuvattiin maapallon roolia maailmankaikkeudessa. Sanottiin, että maapallo on enimmäkseen harmiton, eikä tätä totuutta voi juuri paremmin sanoa.

Muuten en löytänyt kirjasta erityistä syvyyttä. Luokittelin teoksen lukiolaistasoiseksi. Sen avulla voi opetella ja aloitella kirjojen lukemista, ja sellaisiakin kirjoja tarvitaan.

Saatana saapuu Linnunrataan olisi melko raflaava kirjan nimi.

Fingerporin isonen

Pertti Jarla rakentaa suositun Figerpori-sarjakuvansa sanallisen leikittelyn varaan. Useimmat ideat pohjautuvat sanojen kaksoismerkitykseen. Monet aiheensa Jarla saa yleisöltä, mutta joka tapauksessa sanaleikit vaativat kielellistä lahjakkuutta niiden piirtäjältä.

Aivan joka kerta Jarla ei onnistu. Kuluneella viikolla hänen aiheenaan oli rippikoululaisen kauhunhetki. Nuori Heimo tapaa itseään kolme kertaa isomman ihmisen, ja tämä esittäytyy hänen isosekseen.

Jarlan piirroksessa ei näy merkkiäkään siitä piilomerkityksestä, joka tekee isosesta niin ovelan sanan. "Isonen" on nimittäin diminutiivi, pienennyssana adjektiivista "iso" samaan tapaan kuin "tähtönen" ja ”kirjanen" ovat diminutiiveja sanoista "tähti" ja "kirja". Niinpä isonen on jotain, mikä on yhtä aikaa suuri ja pieni.

Perin taitavasti "isonen" kertoo, millaisia ihmisiä isoset ovat. He ovat selvästi vanhempia kuin rippikoululaiset, mutta eivät vielä ole aikuisia. He pystyvät kantamaan vastuuta, mutta vain kohtuullisen kokoisia asioita. Suurimmista murheista he saavat olla vapaina.

Kestävätkö naiset paremmin vankeutta?

En ota kantaa oheisiin ajatuksiin, minulta puuttuu ratkaiseva havaintomateriaalikin. Totean vain, että jäin miettimään asiaa. Ajatukset ovat Erkki Vettenniemen kirjasta Suomalaisia vankileirin saaristossa. Siihen on koottu kirjoituksia, jotka kertovat Stalinin leireille joutuneiden suomalaisten kohtaloista. Juuri tämän esiin nostamani tekstin on kirjoittanut Neuvosto-Karjalan johtajiin kuuluneen Santeri Nuortevan tytär Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva kertoo, että miesten tarvitsi olla vain pari päivää vankilassa, kun heissä jo oli selvä vankilan leima. He olivat parroittuneita, ja aiemmin tyylikkäät vaatteet roikkuivat heissä kuin naulassa. Hän sanoo kohdanneensa kuulusteluihin vietäessä paljon miehiä. Heidän käyntinsä oli laahustavaa ja velttoa, ja kaikki olivat kadottaneet ryhtinsä.

Nuortevan mukaan naiset sen sijaan pysyivät aina naisina. Kellä oli kaksi leninkiä mukana, hän piti parempaa naulassa ja pukeutui siihen, kun joutui kuulusteluun. Kellä oli vain yksi, hän oleskeli sellissä alushameisillaan ja säästi pukuaan. Keksittiin tukkalaitteita ja laitettiin vesikiharoita, eikä kuulustelurakennuksen käytävillä nähdyistä naisista voinut päätellä, olivatko he olleet pidätettyinä päivän vai kuukauden.

Latteuksia englanniksi

Skodan kampanjaviikkoa toteutetaan merkin perinteisen iskulauseen "Simply clever" alla. Ilmeisesti autot ovat hyviä, koska kelvottomasta mainoslauseesta huolimatta niitä myydään hyvin.

Onhan tuo "Simply clever" nyt latteasti sanottu. Ilmeisesti mainostoimittajalla ei ole ollut mitään ideaa, ja ajatustensa köyhyyttä peittääkseen hän on turvautunut vieraaseen kieleen. Paljon tehokkaampi on Gigantin "Se nyt vaan on turhaa maksaa liikaa". Skodaksi olisi voinut sanoa vaikkapa "Viisaampi valinta".

"Mistä näitä senttejä oikein tulee?" "Miksi sinä etelän mies huijot?" Parhaat mainoslauseet jäävät elämään vuosiksi. Kukapa näitä ei olisi kuullut? Mutta ne onkin kirjoitettu suomen kielellä. Sitä kaikki ymmärtävät, ja sillä syntyy sekä sanaleikkejä että huumoria.

Kun hyvyys ahdistaa

Kymmenkunta vuotta sitten olin kokouksessa, jossa pysyin pitkään hiljaa. Mielipidettäni kysyttiin varta vasten, ja niin ajattelin, että saatanhan minä jotain sanoakin.

Tällaisia minä sanoin:

"Minua ahdistaa tämä totalitarismi, joka antaa tilaa vain hyville ihmisille."

"Kammoksuttaa tämä ajattelutapa, joka on kuin kuoliaaksi syleilevä äiti. Hän epäilemättä tahtoo minun parastani, mutta kun minä en halua istua hänen sylissään enkä halua pyöräillä kypärä päässä. Esimerkiksi sitä polkupyöräkypärää en päähäni pane."

"Eikö enää saa tehdä mitään pahaa? Minä kun uskon, että ihmisen on saatava tehdä sitäkin. Se on ihmisen perusoikeuksia. Ei ole mies eikä mikään jos ei tee yhtään pahaa. Nyt markkinoidaan liian kapeaa ihmiskuvaa."

"Viihdyn paljon paremmin vähän rupisempien ihmisten kuin tuoremehujengin parissa."

"Eniten ärsyttää se, että tässä pyritään nyt määrittelemään hyvän ihmisen rajat. Hyvä ihminen syö niistä purkeista josta käsketään syödä ja hylkää ne purkit jotka käsketään hylätä."

 

Kymmenkunta vuotta on kulunut. Pysyn linjallani.