Sofi Oksasen pienkustantamo on julkaisemassa Alexander Solzhenitsynin kirjan Vankileirien saaristo. Se on 1900-luvun tärkeimpiä kirjoja, ellei tärkein. Jo sen alaotsikossa "taiteellisen tutkimuksen kokeilu" on jotain puhuttelevaa.
Teos toteuttaa kirjailija Matti Pulkkisen vaatimuksen: kirjoja ei pidä verrata toisiinsa, vaan maailmaan.
Vankileirien saaristoon liittyy muutamia henkilökohtaisia muistoja. Yksi niistä on 1990-luvun alusta Viron Saarenmaalta. Huomasin, että minut majoittaneen perheen kirjahyllyssä oli Solzhenitsynin Vankileirien saaristo. Epäilin asian kipeyttä, ja vasta vierailun kolmantena päivänä rohkenin kysyä talon emännältä, oliko hän lukenut kirjan.
Nainen puhkesi kyyneliin ja sanoi: "En ole voinut."
Minä puolestani olen lukenut kirjasta suurimman osan. Lukiolaispoikana ostin sen suomenkielisen painoksen, joka oli itsesensuurin tähden julkaistu Ruotsissa, mutta jota sentään sai tuoda maahan ja vapaasti myydä. Hankin myös kirjan kakkososan ja luin senkin, mutta kolmas osa jäi ostamatta lähinnä sen tähden, että suomalaisen pienkustantamon julkaisema viimeinen nide oli ulkoasultaan eriparia kahden ensimmäisen kanssa. Edes mitat eivät täsmänneet.
Jos monet ihmiset nyt syöksyvät ostamaan Vankileirien saariston uutta painosta, he saavat varautua siihen, että kirja jää kesken. Niin vahvaa kärsimyksen vuodatusta se on. Miljoonien ihmisten kohtalo vyöryy päälle.
Ei se mitään. Vankileirien saaristo on niin tärkeä kirja Stalinin Neuvostoliitosta, että sitä kannattaa lukea edes sen verran kuin sattuu jaksamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti