Käsittämättömiä lukunopeuksia

Paavo Väyryseltä on jäänyt elämään hänen kertomuksensa siitä, että hän olisi lukenut Keminmaan kirjastossa olleen Dostojevskin tuotannon yhdessä viikonlopussa. Kirjaston valikoimissa on ollut ainakin neljä suurromaania ynnä Kirjoituksia kellarista, Muistelmia kuolleesta talosta, Pelurit ja Kaksoisolento. Omassa kirjahyllyssäni niistä kertyy leveyttä 44 cm. 

Myös taloustieteilijä Sixten Korkman on melkoinen kyky. Hän lukee joka aamu kannesta kanteen The New York Timesin, Financial Timesin, Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Dagens Nyheterin. Lisäksi hän vetäisee päivässä noin sata sivua tietokirjallisuutta ja selailee analyysejä jakavaa Project Syndicatea. Tämä suoritus mahtuu vielä ymmärrykseeni.

Sen sijaan professori Sulevi Riukulehdon annosmääriä en enää käsitä. Hän kertoo lukeneensa tänäkin vuonna yli neljäsataa kirjaa, eikä häntä voi pilkata pinnallisesta selailusta, koska radiohaastattelu todistaa, että hän on lukemisistaan hyvin perillä. Lukunopeushan ei vielä todista mitään. Oleellista on omaksumiskyky.

Hämmästelen, mistä huippukykyjen lukemisiin tulee se luotijunien nopeus. Minä joudun matelemaan resiinan vauhdilla vain pari seisakkeenväliä kerrallaan. Paraikaa lukemani Keskenkasvuinen eteni alkusivuillaan töin tuskin kolmekymmentä sivua päivässä. Sittemmin vauhti on hieman kasvanut. 

Hitautta vaativien romaanien parhaita esimerkkejä ovat olleet Volter Kilven Alastalon salissa ja Juan Rulfon minimalistinen Pedro Páramo. Kummankin päiväannos jäi viiteentoista sivuun. Kevyitä dekkareita menee ehkä pari yössä, mutta täysin uusia asioita käsittelevän tietokirjallisuuden päiväannos voi jäädä kymmeneenkin sivuun.

Järjellä ja uskolla on omat alueensa

En ole kohta kohdalta Lutherin kanssa aina samaa mieltä, mutta mielestäni hänen perusajatuksessaan on sikäli itua, että maallisissa asioissa ihmistä hallitkoon järki. Viisas jumalankieltäjä on ruhtinaana parempi kuin uskovainen hölmö. Jumalasuhteessa taas hallitkoon usko, mutta hallitkoon se vain siellä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirkkoon mennessäni tai Raamattua lukiessani sysäisin järkeni kokonaan sivuun. Äly on Jumalan lahjoista suurimpia.

Järkeni avulla tunnistan jalkojen pidennyksiä tarjoavat henkiparantajat huijareiksi. Historialliset tiedot auttavat minua ymmärtämään, ettei kristillisen tai raamatullisen avioliiton käsitettä ole olemassa, tai jos on, se on rannaton, rajaton asia alkaen siitä, että Vanhan testamentin patriarkoilla oli useita vaimoja.

Järki kuitenkin joutuu sivuosaan varsinaisessa jumalasuhteessa, siinä mikä "koskee ihmistä perimmäisellä tavalla" niin kuin Paul Tillich sanoo. Rakkauden, taiteen ja uskon maailma on omansa. Puolison valinnassa ei ole ratkaisevaa apua tietokoneen suosituksista, eikä maalauksen vaikuttavuutta voi perustella valon aallonpituuksilla, joita sen pinta heijastaa. Soitossa on desibelinsä ja hertsinsä, mutta musikaalinen nautinto ei ole kuvattavissa niiden avulla.

Jumalan läheisyydessä on puolestaan suostuttava unohtamaan logiikat ja numerojärjestelmät. Muuta tietä ei ole. Sori. Enhän menisi moottoriveneellä seuraamaan vesilintujen keväistä pesintää.

Sympatiaa Iivo Niskaselle ja tunteiden ilmaisulle

Sain kuulla, että Iivo Niskanen olisi käyttäytynyt epäasiallisesti tultuaan toiseksi Rukan hiihtokilpailuissa. Kommentoijien mukaan hänen raivostunut reaktionsa oli "lapsellista, typerää ja noloa". 

Kun sitten katsoin Niskasesta videonpätkän, tuntui siltä kuin minut olisi huijattu avaamaan klikkiotsikko, ja ehkä olikin. Eihän tuossa ollut mitään ihmeellistä.

Niskanen kävi velvollisuudentuntoisesti onnittelemassa voittajaa, mutta sitten naamio murtui eikä pettymys enää pysynyt sisällä. Hän paiskasi sauvansa lumeen, poimi ne ylös ja jatkoi matkaa. Palkintojenjaossa hän oli jo täysin tasapainossa.

Niin käy suomalaisen miehen, joka elää muotitotuuden mukaan ja alkaa ilmaista tunteitaan.

Niskanen ei käyttäytynyt väkivaltaisesti, ei särkenyt mitään eikä edes puhunut loukkaavasti. Jospa sallitaan suomalaiselle miehelle tunteiden ilmaisua edes tämän verran.

Hampurilaisravintolaan on pestattu ranskalainen kokki

Olen miettinyt, millaiseen seurakunnan toimintaan voisin osallistua, jos minulla ei olisi sitä ammattia kuin sattuu olemaan.

Pispalan kirkolla tarjotaan nyt lauantaina hienoja asioita. Sinne voisin hyvinkin lähteä. Tapahtumiin on vapaa pääsy, ja niistä voi valita haluamansa.

Iltapäivällä esitellään kirkon uutta, kunnostettua pihaa, ja lopuksi se siunataan käyttöön. Tämä tapahtuma ei kiinnosta minua pätkääkään, ja suoranaisesti vastenmielistä on, että päälle tarjotaan piirakoita ja teetä. Siis teetä. Piirakat sopivat, mutta teetä en juo ikinä. Se on pahaa. Tästä eteenpäin tapahtumapäivässä kiinnostaa kuitenkin kaikki.

Ylen hieno toimittaja Risto Nordell (ohjelmasta Riston valinta) luennoi aiheesta ”Kirkkomusiikkia Jumalan kunniaksi ja sielun ravinnoksi”. Nordellin jälkeen on konsertti, jossa pianisti Hannu Alasaarela soittaa Bachin Goldberg-muunnelmia. 

Illan elokuvana on Bergmanin 81 minuuttia kestävä Talven valoa. Sen nimi on varsinainen käännöskukkanen, sehän pitäisi suomentaa Ehtoollisvieraiksi. Elokuvaa alustaa pappi ja toimittaja Niilo Rantala.

Jotain ohjelmasta puuttuu, jotta kattaus olisi täydellinen. Missä on kulttuurielämään oleellisesti kuuluva jalkapallo? Vaarana olisi, etten lähtisikään Pispalan kirkolle vaan jäisin kotiin katsomaan Valioliigaa. Lisäisin ohjelmaan myös seuraavan aamun kirkonmenot. Nekin ovat kulttuuria ja hyvin toimitettuina osuvat johonkin oleelliseen.

Ohjelmaa tarkastellessa tuntuu kuin hampurilaisravintolaan olisi hankittu ranskalainen kokki.

Myllykoskella palauttelin uskoani ihmiskuntaan

Prahan kirjakaupat tekivät vaikutuksen pari viikkoa sitten. Aivan keskustassa, vanhan kaupungin torilla oli Karoliinisen yliopiston kirjakauppa, jonka valikoima oli kouraisevan hyvä. Oli pöydät notkollaan tšekin kielelle käännettyjä klassikoita, joiden suomentamisesta ei ole toivoa.

Prahassa oli monia muitakin kirjakauppoja, jotka saivat parahtamaan: olisipa tällaista Suomessa. Meillä Tiimari on mennyt konkurssiin, mutta sen liikeidea tuntuu siirtyneen kirjakauppoihin. Kirjat ovat tehneet niissä tilaa pahvi- ja muovitavaralle. Helsingin keskustan kirjastoksi kutsutussa Oodissa on kaikki muuten hyvin, mutta kirjat ovat sivuosassa. On saatu komea kirjasto, joka ei ole kirjasto.

Kesä toi lohtua, kun kävin Ruoveden Vinhassa, joka on aivan oikea kirjakauppa.

Tämän viikon anoppilareissulla ymmärsin käydä paperitehtaansa ja samalla sydämensä menettäneellä Myllykoskella. Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan yhteydessä on siellä kirjakauppa, galleria ja kahvila. On myös Reuna-niminen kustantamo. Kaikesta huokuu, että toiminnasta vastaavat ihmiset rakastavat ja ymmärtävät kirjoja.

Kaukaa maailmalta ja nyt myös Suomen rajoilta kantautuu uutisia, jotka saavat epäilemään ihmiskunnan tulevaisuutta. Myllykoskella palautuu usko ja optimismi. Aseilla voi ehkä saavuttaa tasapelin, mutta ihmiselämän voitot saadaan rauhan teoilla. Kirjat auttavat.

Olli Sarpo esittelee Myllykoskella ihan oikeaa kirjakauppaa

Elämää ei juuri voi pidentää, mutta leventää voi

Joskus elämä tuntuu niin monipuoliselta ja kiinnostavalta, että hyvä olo täyttää mielen.

Keskiviikkona vanhat kaverit tulivat Tampereelle. Porukalla käytiin teatterissa katsomassa Molièren Saituri. Kulttuurin nälkä ei siitä vielä tyydyttynyt, ja niin torstaina oli vuorossa Sara Hildénin taidemuseossa korealaisen Lee Bullin näyttely. Illalla oli kotona kisakatsomoa, kun Suomi voitti jalkapallomaaottelussa Pohjois-Irlannin suvereenisti 4 - 0.

Perjantaina kävin antamassa viikoittaisen shakkiopetukseni parille pikkupojalle. Sitten sain vanhalta tutulta viestin, kiinnostaisivatko pienet kyntöhommat; edellisestä kerrastahan oli kulunut jo neljätoista vuotta. Vastasin, että ilman muuta kiinnosti, ja niin ajoin pellolle. Hyppäsin Massikan pukille ja musta multa alkoi nousta esiin. Kääntyvässä maassa on samaa kauneutta kuin meren aalloissa.

Lauantaina poikkesin vanhemmalla pojalla ja sain seurata, miten hän koodasi äänentoistoon liittyvää applikaatiotaan. Kävin kaupassa ja hain terkkarista rokotuksen, jota ei tarvinnut jonottaa yhtään. Odotussalin sohvalla keskustelin hankalista osoitteista, jotka voivat ratkaisevasti viivyttää ambulanssin tuloa.

Illalla meille tuli yövieras, joka lähti aamulla kädentaitomessuille vaimon kanssa. Minä olin estynyt.

Oli rokotteinen olo, eikä minusta ollut kirkkoon lähtijäksi, vaikka se kirkko onkin paras tapa sunnuntain aloittamiseksi. Kuuntelin kirkonmenot radiosta ja niiden päälle mukavasti nukahdin.

Iltapäivällä avasin Dostojevskin. Koko maailmassa ei ole sen parempaa luettavaa.

Marraskuussa tarvitsen Dostojevskia

Marraskuussa tekee taas mieleni lukea Dostojevskia. Vuorossa on Keskenkasvuinen, hänen suurista romaaneistaan vähiten arvostettu ja samalla ainoa, jonka olen lukenut vain kerran. Ensimmäisen kerran Dostojevski vavahdutti minua ollessani viidentoista vanha, vaikka varsinaisesti hän teki vaikutuksen vasta seitsemän vuotta myöhemmin.

Kouluaikojeni aamunavauksista suurin osa oli selkeästi uskonnollisia. Laatu oli kehnoa, mutta yhden kerran osui kohdalleen. Meidän sinänsä täyspäinen uskonnon opettajamme luki Dostojevskin kertomuksen siitä, kuinka Kristus ilmestyi Sevillan kaupungin torille ankarimman inkvisition aikaan. Ihmiset tunnistivat hänet heti ja riensivät hänen luokseen, mutta pian tulivat myös sotilaat, jotka veivät hänet tyrmään kansan seuratessa hiljaa vierestä. Yöllä vangin luo tuli kirkon korkea-arvoinen kardinaali. Kuulemani aamunavaus päättyi kardinaalin kysymykseen, jonka hän esitti Kristukselle: "Miksi olet tullut meitä kiusamaan?"

Se osui siihen huomioon, jossa piilevää totuutta olin kenties alkanut aavistella ja jonka olen elämän myöhempinä vuosina todeksi havainnut. Kristuksen seuraaminen ei näytä tuovan erityistä onnea, rauhaa ja kaikenlaista hyvää. Kärsimys, levottomuus, epäonni ja syrjäytyminen ovat vähintään yhtä hyviä merkkejä Jumalan mielen mukaisesta elämästä kuin elämän tasapaino ja ihmisten suosio. 

Nuoruuden kamppailuissaan kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti Kristuksesta: "Hän on särky minun hampaassani, kipu minun vatsassani; hän on kolotus ja kaipaus ja kivistys ja ikävä ja nälkä ja kaikki, mikä estää minua olemasta onnellinen."

Nykylapsen 238 lelua

Vuonna 1927 syntynyt isäni sanoi leikkejäni katsellessaan, että hänellä itsellään oli ollut vain yksi puuhevonen ja siltäkin oli ollut jalka poikki. Tätä hän ei kertonut kadehtien eikä päivitellen, hän vain totesi aikojen muuttuneen.

Olen juuri lukenut, että keskimääräisellä brittilapsella olisi 238 lelua. Suhtaudun lukumäärään varauksellisesti. Avoimia kysymyksiä on paljon: Ovatko luvussa mukana ensimmäistä puruleluaan jäystävät vauvat? Lasketaanko jokainen legopalikka erikseen? Voiko legokokoelman laskea yhdeksi, vaikka siitä voi rakentaa kymmeniä erillisiä leluja? Ovatko tietokonepelit leluja? Miten pallot luokitellaan? Niinpä brittilapsen 238 lelua vaikuttaa mielivaltaiselta lukemalta.

Nykylapsia ei pidä kadehtia, vaikka lastenhuoneen tavaraa on paljon. Mikä lelujen määrässä voitetaan, se ympäristön monipuolisuudessa hävitään. Skandinaaviseen nykytyyliin sisustetussa kodissa lapsen maailma on tehtävä muovirojulla. Saako olohuoneessa pelata edes palloa? "Kun aikuiset näkevät sotkua, lapset näkevät mahdollisuuksia", kirjoittaa Rutger Bregman.

Vielä minun lapsuudessani oli autiotaloja, autonromuja, heinälatoja, siivoamattomia rojuläjiä ja laitteita, jotka sai auki. Sääliksi tulee lapsia, joiden ulkoleikkeihin on tarjolla vain EU:n turvasäännösten mukaisia leikkikenttiä, kaikkialla samanlaisia. Turvahiekka on pehmeää, mutta se ei opeta varomaan.

Teleskooppimailalla isällisiä opetuksia

Isäinpäivä on saarnaavalle papille hankala päivä. Toisaalta pitäisi puhua pyhäksi annetusta tekstistä, joka on sijoitettu kirkkovuoden paikalleen kenties vuosisatoja sitten, ja toisaalta olisi otettava huomioon se isäinpäivä. 

Tänä vuonna yhdistettävinä olisivat olleet perhejuhla ja raamatullinen pelkojen teema: "Eikö kahdella kuparikolikolla saa viisi varpusta? Silti Jumala näkee jokaisen niistä. Samoin on jokainen hiuksennekin laskettu. Älkää siis pelätkö." – Kai siitä voisi saarnan rakentaa.

Aamun lehtiä lukemalla olisi saanut erilaisen aasinsillan: Väkivallasta syytetyt järjestyksenvalvojat ovat juuri olleet oikeudessa. Syytteen mukaan he ovat lyöneet viidentoista ikäistä poikaa kuusitoista kertaa teleskooppimailalla jalkoihin: yksi lyönti jokaiselle ikävuodelle ja kerta kiellon päälle. On suihkutettu kasvoille oc-sumutetta, ja on teljetty käsirautoihin ja lavastettu huumerikoksen tekijäksi.

Syytetyt valvojat puolustautuivat sillä, että heidän aikeensa oli pelotella ja tarjota "isällistä opetusta". Siinä sitä on isäinpäivää.

Myös vartijat lienevät oman elämäntarinansa uhreja. Mitä mahtaa kertoa se, että isällinen opetus merkitsee teleskooppimailalla lyömistä? Näille kavereille ei olisi helppo saarnata rakastavasta, taivaallisesta isästä, jonka sydäntä riipaisi, kun hän näki hulttiopoikansa tulevan kotiin: "Hän juoksi poikaa vastaan, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä." 

Oppia ja elämää ei voi erottaa toisistaan. Dogma ja moraali kuuluvat yhteen. Hyvästä elämästä seuraa hyviä opetuksia, ja kelvottomat opit tuhoavat elämää.

Lahjaksi saatu kello

Olohuoneen seinällä oli kello, joka ei mitenkään sopinut muuhun sisustukseen. Se oli kuitenkin mummoltani saatu lahja, joten se oli pantava esille. Oli olevinaan moraalinen pakko. Kiusallinen ristiriita tuli ratkaistuksi sillä, että kello sai päälleen lapun, jossa luki "lahjaksi saatu kello". Vieraille se tarjosi hyvän pontimen selittää outoa sisustusvalintaa, ja mummon yllätyskäynnillä se olisi ollut nopeasti poistettavissa.

Oikeasti lahja ei ollut puhdas lahja. Mummo oli sanomattomasti pidättänyt itselleen oikeuden valvoa seinäkellon käyttöä. 

Pahimpia lahjatavaroita lienevät taulut, jotka kenties sopivat mummolan seinälle, mutta eivät nuoren perheen skandinaavisen niukkaan sisustukseen. Edes kehysten vaihtaminen ei pelasta tilannetta.

Anton Tšehovilla on poikkeuksellisen paljon silmää arkielämän yllätyskäänteille. Novellissaan Taiteen tuote hän kertoo lääkäristä, jolle hänen kiitollinen potilaansa lahjoitti suurikokoisen kynttelikön. Lääkäri toppuutteli lahjan antajaa, koska jalustan alastomat naiset olivat liian riettaita hänen odotushuoneeseensa. Kynttelikkö jäi kuitenkin lääkärille. Hän lahjoitti sen edelleen tuntemalleen asianajajalle, joka niin ikään piti kynttelikköä itselleen sopimattomana. Seuraavaksi lahjan sai komedianäyttelijä Šaškin. Häntä neuvottiin myymään kynttelikkö vanhoilla pronssiesineillä kauppaa tekevälle muorille, ja niin lahjaesine muuttui kauppatavaraksi. 

Novellin lopussa muori tuli lääkärin luo kynttelikön kanssa. "Tohtori avasi suunsa, tahtoi sanoa jotakin, mutta ei virkkanutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut."

Käytännön ratkaisu

Seitsemänkymmenluvun alussa kaksi Turkuun opiskelemaan tullutta tyttöä oli vuokrannut yhteisen yksiön. Vuokraaja oli kuitenkin huijari, joka oli vain ottanut vastaan ennakot. Milloinkaan hän ei saapunut avainta luovuttamaan. 

Tytöt istuivat kerrostalon portaissa, kunnes menivät talonmiehen luo siinä toivossa, että vuokraaja olisi jättänyt avaimen sinne. He kysyivät ovensuun naiselta talonmiestä, ja nainen joutui moneen kertaan toistamaan, että hän oli talonmies. Avainta ei ollut.

Kuullessaan tyttöjen tilanteen nainen komensi omat poikansa olohuoneeseen ja antoi tytöille heidän huoneensa. Mies, telakalla töissä ollut levyseppähitsaaja, tuli kotiin paljon myöhemmin. Opiskeluvuosien ajan talonmiehen perhe oli varakotina tytöille, jotka saivat lopulta omankin asunnon. Huijatuksi tulemisesta alkanut suhde oli voimassa vielä kymmeniä vuosia myöhemmin. 

Jokaisessa on vikansa

Nuorten kanssa käymistäni lukemattomista keskusteluista muistan erityisesti kaksi, jotka molemmat käytiin saman pyöreän pöydän äärellä.

Toisella kerralla keskustelimme sukulaisista. Sovittiin, että arvioitaviksi otettiin oma perhe, isovanhemmat, sedät, enot, tädit, serkut ja serkkujen vanhemmat ja vähälukuisten sukulaisten tapauksessa myös pikkuserkut. Kysymys kuului, olivatko he kaikki niin mainiota sakkia, ettei heissä olisi ketään sellaista, jota ei mielellään tunnustaisi sukulaisekseen. Kukaan ei ilmoittautunut.

Toisen kerran mietittiin vikoja, joita itse kullakin oli. Sovittiin, että mitään todella merkittävää tunnustusta ei tarvittu, pienet viat riittivät. Edelleen sovittiin, että juttua ei leviteltäisi pöytäseuramme ulkopuolelle. Kaikilta löytyi jotain. Kahdella oli outo implantti peukalon taitteessa, yksi rohkea tunnusti muhkuranenänsä, yhdellä oli keppisormet, toisella ressukkapeukalo. Jollakulla oli leuassa lovi ja toisella jalkoina suurikokoiset melat. Mainittiin myös pitkä isovarvas, joka oli herättänyt alakoulun opettajassa hilpeyttä, kun oppilas oli sattunut jumppatunnilla jonon päähän.Kaikilta löytyi.

Jonon ensimmäinen, joka jäi ilman

Jalkakäytävällä oli jotain vetistä ja tahmeaa, joka toi mieleen klassisen adventtisohjon. Radiokin muistutti kirkkovuoden vaihtumisesta, kun partiolaiset mainostivat adventtikalenteriaan.

Oikaisin Aleksanterin kirkkopuiston läpi. Siellä mutkitteli pitkä jono, jolle tuuheat puut tarjosivat näkösuojaa. Minä olen niitä onnellisia, joiden ei tarvitse liittyä leipäjonoon. Sain mennä ohituskaistaa ja miettiä näiden ihmisten tarinaa, joista näin vain selät. Valkoihoisia tuntuivat olevan. Kielistä kuulin suomea ja ukrainaa.

Jäin miettimään kuulemaani lausahdusta: "Riittääköhän meille? Kerran olin se ensimmäinen, jolle ei enää ollut."

On etsittävä välttämättä ja turhaan

Uskon maailmassakaan ei pidä luottaa siihen, että hiiri tulisi makaavan kissan suuhun. Sen tähden tarvitaan ponnistelua, kuten rukousta, Raamatun tutkimista, jumalanpalvelusta ja lähimmäisten palvelua. Näiden osalta ei saa välttää kalliita kuukausieriä, korkeita osamaksuja eikä ylivelkaantumista.

On suurenmoinen oppi, että etsi Jumalaa kaikesta sielustasi ja voimastasi, ole valmis antamaan kaikki ja maksamaan siitä korkein mahdollinen hinta. Kulje elämän syvissä vesissä ja siellä kasva suuren ymmärrykseen. Kun olet tämän tehnyt, tiedät kulkeneesi tien, jonka varrelta armo löytyy. Näin on säädetty.

Vasta lopuksi huomaat, että tie on ollutkin turha ja että armo yllättää sinut sieltä, mistä et ikinä tajunnut sitä löytäväsi. Kaiken aikaa se on ollut likempänä kuin ikinä olet kuvitellut, mutta sen ymmärtääksesi on pitänyt käydä kaukana. Se on ollut lähellä, lähempänä kuin sinä itse. Sinun silmäsi eivät vain nähneet, mitä oli vieressä tai peräti sisälläsi.