perjantai 31. elokuuta 2018

Kimi Räikkönen vessan korjaajana

Eräät urheilijat eivät ole kiinnostaneet minua vain urheilijoina, vaan myös ihmistyyppeinä. Heitä ovat Muhammad Ali, Matti Nykänen, Zlatan Ibrahimovic ja Kimi Räikkönen.

Niinpä Kari Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä oli pakko ostaa. Siitä yritin selvitää Räikkösen niukan ilmaisu lähtökotia. Ehkä ymmärrykseni hieman laajeni.

Kenties yllättävintä oli lukea Räikköstä tuntevien kommenttejea formulatähden emotiomaanlisesti älykkyydestä. Hännestä sanotaan, ettei erottele ihmisiä, vaan kohtelee samalla tavoin johtajaa ja siivoojaa. Tämä näkyy siinäkin, ettei hän kiinnostu puheilleen pyrkivistä filmitähdistä.

Yksi kertomus puhutteli erityisesti: Räikkönen oli huomannut, ettei Ferrarin bussin WC toiminut. Hän pyysi henkilökunnalta työkaluja, ja epäuskon vallitessa tähtikuljettajalle oli ojennettu kättä pidempää. Asiaa tutkiessaan Räikkönen totesi, että hänellä oli veneessä samanlainen systeemi. Hän ryömi bussin alle ja korjasi vessan.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Koulun liikuntapäivä, painajainen

Kesälomareissulla kävin Tuusulanjärven rannalla sijaitsevassa Halosenniemessä, jossa taidemaalari Pekka Halonen asui.

Halosenniemeä vastapäätä on Sarvikallio, kouluvuosieni painajainen. Järvenpään yhteiskoulusta oli sinne kymmenen kilometrin edestakainen matka. Talven urheilupäivänä sinne hiihdettiin.

Lukiolaisille matka tuskin tuotti ongelmia, mutta yhdentoista vanhalle Artolle suoritus oli ylivoimainen. En ole koskaan ollut hyvä hiihtäjä. Olen melkeinpä juossut nopeammin kuin taapertanut suksien päällä. Vieläkään en käsitä, miten siitä ponnistuksesta selviydyin.

Joku opettaja oli ajanut Sarvikalliolle autollaan ja oli kirjaamassa nimiä muistiin. Jo silloin päätin, etten koskaan pakottaisi ketään oppilasta liikuntasuoritukseen, ellen itsekin olisi siinä mukana.

En hiihdä ensi talvenakaan. Sen tiedän jo nyt.


maanantai 27. elokuuta 2018

Tallinnan yrmeä kassa muistutti suomalaisesta ystävällisyydestä

Tallinnassa poikkesin sataman vieressä olevaan kauppaan ostamaan kivennäisvettä. Tuli ikävä kotimaisten markettien kassoja.

Kaupan kassa oli yrmein mitä muistan kohdanneeni. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä näkemiin, ei kiittänyt eikä sanonut ole hyvä. Katsekontaktiakaan ei ollut.

Tuli huomatuksi oman kotimarketin tavallinen kassatyöntekijä on arkinen hyvä asia, jonka helposti unohtaa. Hänet on selvästi koulutettu. Hän on tekemisissä yhden asian kanssa kerrallaan. 

Ensimmäiseksi hän tervehtii ja lopuksi hän toivottaa hyvää päivän jatkoa. Siinä välissä ovat normaalit kiitokset ja olehyvät. Ostoksia varten ostetun pussin hän aukaisee. Yhtäkään epäkohteliasta en ole tavannut, vaikka ei heillä aina voi olla hyvä päivä, ei kotona eikä työssä.

perjantai 24. elokuuta 2018

Temppeliaukion kirkko, englanninkielinen turistipyydys

Kävin Temppeliaukion kirkossa, joka on Helsingin suosituin turistikohde. Käyntini ei ollut ensimmäinen. Muistin, että louhittu kivi yhdistyneenä ylhäältä tulevaan valoon oli joskus tehnyt vaikutuksen.

Tällä kertaa petyin. Siellä ne turistit pörräsivät kuin mehiläiset tuottaen tuloja Helsingin seurakuntayhtymälle. Niillä rahoilla sitten palkataan vaikkapa perheneuvojia, eikä siinä sinänsä ollut vikaa. Sen sijaan ongelmana oli, että kirkossa ei ollut tunnetta Jeesuksesta Kristuksesta, mikä on kirkon perusominaisuus.


Outoutta oli myös kirkon pihalla. Kahvilaan ohjattiin seitsemällä englanninkielisellä kyltillä. Olisi luullut, että edes yksi opaste olisi ollut suomeksi.


tiistai 21. elokuuta 2018

Tšekkoslovakian miehityksen muistan aina

Voin hyvin unohtaa oman nimipäiväni, mutta elokuun 21. päivä ei mene koskaan ohi ilman, että muistaisin sen olevan Tšekkoslovakian miehityksen vuosipäivä.  Tänään tapahtumista on kulunut viisikymmentä vuotta.

Olin epäilemättä yhteiskunnallisesti varhaiskypsä lapsi, koska jo kymmenen ikäisenä seurasin säännöllisesti TV-uutisia ja luin sanomalehteä. Vuonna 1968 murhattiin sekä Martin Luther King että Robert Kennedy, mutta ylivoimaisesti suurimman vaikutuksen minuun teki se, mitä tapahtui Tšekkoslovakiassa. Prahan kevät tarkoitti vapauden ilmapiiriä ja uudenlaista aikaa, jonka ansiosta ihmiset saattoivat tarttua elämäänsä ja muuttaa maailmaa paremmaksi. Neuvostokankea kommunismi ja pelon ilmapiiri olivat väistymässä.

Sitten tuli se elokuun aamu, jolloin kerrottiin, että neuvostopanssarit olivat tulleet Prahaan. Olin tyrmistynyt. Käsitin, mitä on yhteiskunnallinen pahuus ja kuinka kansakunnat sortavat toisiaan. Aikuisten maailma oli ilkeä ja epäoikeudenmukainen.

Jostain syystä muistan, että Tšekkoslovakian miehityksen aamuna omenapuut olisivat olleet kukassa. Vuodenajan perusteella tämä ei ole mahdollista, mutta epäilemättä tunsin jotain tuollaista: omenankukat olisivat musertuneet telaketjujen alle.

Tuona päivänä minusta tuli tšekkien ystävä.

Minä en kymmenvuotiaana voinut miullekään mitään. Lukiolaiset pitivät Tšekkoslovakian lippuja rintapielessään, ja Yleisradion Prahan kirjeenvaihtajan Lieko Zachovalován ääni värisi, kun hän raportoi. Seuraavan vuoden jääkiekkokisoissa tšekkejä kiinnosti vain Neuvostoliiton lyöminen, ja siinä he onnistuivatkin. Monien tsekkien elämä romahti. Yksi heistä oli Helsingin olympialaisten kolminkertainen kultamitalisti Emil Zatopek, joka lähetettiin uraanikaivoksiin töihin. Hänkin oli ilmaissut tukensa Prahan keväälle.

Muistan kotoa Suomesta aikuisten pelon: jospa ne tulevat meillekin. Huhuttiin, että varusmiehiä ei päästetty lomille.

Joku kommunisti oli kuitenkin vakaumuksessaan vahva. Isäni matki erään naapurinmiehen sanoja niin usein, että ne ovat syöpyneet mieleeni: "Kun Tšekkoslovakian hallitus itte nimenomaan pyysi Neuvostoliittoa apuun, niin totta kai Neuvostoliitto tuli ja auttoi ystävää."

maanantai 20. elokuuta 2018

Urheilu ja kevyt musiikki hakkaavat tieteen


Jos haluaa tulla haastatelluksi radiossa, pitää tehdä kevyttä musiikkia. Sen tekijät saavat mielipiteensä helpoimmin kuuluviin.

Olen miettinyt, miksi kirjailijat ja kuvataiteilijat eivät ole yhtä haluttuja haastateltavia, vaikka varmasti heillä on yhtä paljon asiaa kuin piisinikkareillakin.

Myös Wikipediassa jyllää keveys.

Tämän huomasin taas, kun katsoin, mitä siellä sanottiin Kari Uusikylästä, joka on ollut alansa tunnetuimpia tiedepersoonia. Hän on ollut Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori. Siinä hän on tehnyt merkittävimmän elämäntyönsä.

Tieteellisestä urasta Wikipedia kertoo kuudella rivillä.

Ja mihin Wikipedia keskittyy? – Siihen, että Uusikylä on ollut myös jonkinlainen jalkapalloilija, saaliinaan 72 pääsarjaottelua. Jalkapallourasta kerrotaan seitsemällätoista rivillä. Urheilu voittaa tällä kertaa paljon tärkeimmän tieteen numeroin 17 - 6.

torstai 16. elokuuta 2018

Rippikouluhistoriani ahdistavin ilta

Oli rippikouluhistoriani ahdistavin ilta. Heitin tavarani sängyn viereen, ja iltakymmeneltä lämpöä oli huoneessa kolmekymmentä astetta. Kysyin itseltäni, miten jaksaisin viikon ajan kuumuutta ja sen tuomia unettomia öitä.

Seuraavina päivinä lämpö laski siedettävän seutuville. Kahdessa kokoontumistilassa olleet ilmalämpöpumput auttoivat. Ne hoitivat kuitenkin oireita, eivät varsinaista syytä.
Mietin rippikoulujemme suhdetta ilmastonmuutokseen.

Olemme epäonnistuneet siinä, että olisi perinpohjaisesti mietitty isän citymaasturia, tyttären mopoautoa, ruokatuotantoa, sähkönkulutusta ja lentomatkoja.

Emme ole päässeet edes siihen, ettemme nauttisi häpeämättömästi kesän helteistä.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Yhdellä pyörällä moottoritietä

Lauantaina epäilin, että helteet ovat sekoittaneet ihmisten pään. Näin epätavallisen paljon hulluja, tarpeettomia ohituksia, jotka eivät jouduttaneet ohittaneen auton matkaa minkään vertaa.

Pahimmat asiat tapahtuivat kuitenkin Pirkkalassa moottoritiellä. Vastaan tuli kaksi erillistä moottoripyöräletkaa. Kummassakin oli yksi sankari, joka ajoi yhdellä pyörällä koko sen matkan, mitä oli minun näkökentässäni.

Olen ollut riittävän usein tekemisissä moottoripyöräonnettomuuksien kanssa. Tekee häijyä.

Tällaisia terveisiä lähettäisin näille sankareille: "Toivottavasti en ole se kaveri, joka joutuu heittämään hiekkaa arkullesi."

torstai 9. elokuuta 2018

Vangit tarvitsevat hermosavunsa

Sörnaisten vankilassa tupakoiminen on sallittua enää vain ulkona, siihen varatulla paikalla. Apulaisjohtaja Tero Uuranmäki vakuuttaa Iltalehden mukaan, että vankilan muuttaminen savuttomaksi on sujunut mainiosti. Vangit ovat sopeutuneet asiaan rauhallisin mielin. "Tämä on mennyt yllättävän hyvin, ei minkäänlaisia ongelmia", sanoo Uuranmäki.

Samassa uutisessa kerrotaan, että Rikosseuraamuslaitoksen tavoitteena on saada kaikki Suomen vankilat savuttomiksi vuoteen 2020 mennessä.

Tohdin epäillä, että apulaisjohtaja kaunistelee vankien sopeutumista. Ylen mukaan tupakoinnin rajoituksista onkin tehty kolme kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Näitä uutisia lukiessani muistan tapauksen siltä vuodelta, jonka olin päihdehoitolaitoksen pappina. Muuan mies oli päättänyt laittaa elämänsä kertaheitolla kuntoon. Hän aikoi lopettaa juomisen ja muut aineet äkisti ja siinä samalla olisi loppunut myös tupakointi.
Liityin hoitohenkilökunnan varoituksiin, että urakka oli liian iso ja aikataulu vaarallisen nopea. Olimme sitä mieltä, että tiukassa tilanteessa hermosavut edistivät muuta toipumista.

Vankilan työntekijöiden altistuminen savulle on epäilemättä ongelma. On kuitenkin vaikeata ymmärtää, ettei siihen keksittäisi muita ratkaisuja kuin vankien täydellinen tupakointikielto.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Matala aita, Väyrynen ja lapsen rajat

Sanonta "Ei pidä mennä siitä, missä aita on matalin" on ihmetyttänyt minua kauan. Pitkänkään pohtimisen jälkeen minulle ei ole selvinnyt, miten se on mahtanut syntyä; niin järjetön se on ja niin kelvoton elämänohjeeksi.

Toiseksi olen pohtinut Paavo Väyrysen surullista tarinaa. Epäilemättä kyvykäs poliitikko jäi puoleensa ainoaksi sodanjälkeiseksi puheenjohtaja, josta ei tullut pääministeriä presidenttiydestä puhumattakaan, vaan joka ylsi vain ulkoministeriksi. Viime vuodet ovat olleet sekoilua, jonka on selittänyt vain sietämätön päähänpinttymä.

Näistä aineksista syntyi heinäkuinen Aamulehden kolumnini.

Paljon tavaraa jäi yli. Olisin voinut kirjoittaa myös siitä hokemasta, että lapsella pitää olla rajat. Sekin kuulostaa ensin viisaalta, mutta se ei vähääkään auta vastaamaan varsinaiseen kysymykseen siitä, missä niiden rajojen pitää kulkea, tai miten niitä hiljakseen höllennetään niin, että nuori pystyy joskus kahdeksantoista iässä suunnilleen kulkemaan omillaan.

Kolumni herätti yllättävän paljon kiinnostusta. Postitellessani sitä en pitänyt sitä juuri minkään arvoista. Tosin tämä tunne on täysin normaalia minulle.

Aamulehden kolumni on täällä.

lauantai 4. elokuuta 2018

On moraalitajun puutetta väittää että lakeja olisi aina noudatettava

Ymmärrän, että joku suhtautuu äärimmäisen varauksellisesti sellaisiin tilanteisiin, joissa joku pyrkii estämään turvapaikkaa hakeneen karkotuksen. Kyseessä on mutkikas asia, johon en ota tässä kantaa.

Sen sijaan on järjen köyhyyttä ja moraalitajun puutetta väittää, että lakeja on ehdottomasti noudatettava aina ja kaikkialla.

Kansainvälisesti hyvin tunnettuja esimerkkejä ovat natseilta piilotettu Anne Frank ja Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen veteraani Rosa Parks, joka kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaa vain sen takia, että itse oli musta ja häntä häätävä ihminen valkoinen. Mustilla ei ehkä vieläkään olisi USA:ssa äänioikeutta, jos väkivallattomuutta tavoitellut kansalaisoikeusliike ei olisi ikinä ollut valmis lakien rikkomiseen. – Kannattaa tutustua Martin Luther Kingin elämään ja ajatteluun.

Esimerkkejä ei tarvitse etsiä vain historiasta. On niitä lähempänäkin.

Ajatellaan, että pieni lapsi on leikkimässä ajoradalla. Iso rekka lähestyy eikä selvästikään saa jarrutetuksi ajoissa. Siihenkö jäät seisomaan punaisten jalankulkijavalojen palaessa?