maanantai 29. tammikuuta 2018

Aymaroilta opittavaa: luulemiselle eri verbimuodot kuin tiedolle

Joskus kannattaa katsoa kauas ja miettiä sellaisia kieliä, joita kukaan meistä ei osaa.

Eteläamerikkalaisten aymara-intiaanien kielessä erotetaan henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva tieto tarkasti tiedosta, jonka alkuperä on kuulopuhe, lukeminen tai olettamus. Puhuttaessa nämä kaksi erotetaa toisistaan käyttämällä eri sanamuotoja, ja tästä säännöstä poikkeamista pidetään valehtelemisena.

Edelleen aymara-intiaanien kielessä on sääntö, että jokaisen käytetyn verbin on otettava huomioon sekä puhuja että se ryhmä, jolle puhe on osoitettu. Näin verbit ilmaisevat vuorovaikutusta. Puhuessaan aymarat ottavat aina puhekumppanin huomioon ja sopeuttavat kielensä häneen.

Tärkeämpi kahdesta ei ole minä itse vaan toinen – se jolle puhe on osoitettu.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Testi: kuinka riippuvainen olet puhelimesta

Kirjoittelin juuri uutta rippikoulun oppimateriaalia.
Oheiseen listan avulla voi miettiä omaa kännykkäriippuvuttaan:
Jos puhelin on hukassa, olen aivan sekaisin.
Kuljen usein puhelin kädessäni.
Puhelimen räplääminen vie liikaa aikaa ja harmittaa itseänikin.
Snäppistriikin katkeaminen on minulle valtaisa ongelma.
Vilkaisen puhelintani vähintään tunnin välein.
En voi ikinä lähteä kotoani ilman puhelinta.
Vietän enemmän aikaa puhelimeni seurassa kuin kavereideni kanssa.
Vietän enemmän aikaa puhelimeni seurassa kuin perheeni kanssa.
Kun kavereita on koolla, räplään silloinkin puhelintani.
Puhelimen häiritsee yöunen saamista.
Puhelimen liikakäytöstä tulee jonkun kanssa riitaa.  
Otan puhelimen mukaan myös ruokapöytään.
En kestä, ellen heti näe, keneltä olen saanut viest.
Käytän puhelinta myös silloin, kun ajan jotain kulkupeliä.
Kun on vähänkin joutoaikaa, otan puhelimen heti esiin.

P.S.
Viime viikolla näin moottoritiellä nuoren naisautoilijan, jonka kädessä ei ollut kännykkää.

Minkäs nuorille voi

Olin sopinut, että naapurustossa asunut rippikoululainen tulisi kyydissäni kokoontumiseen. Hän oli sovittuun aikaan pihalla odottamassa. Huomasin hänen käyneen uudistamassa ulkomuotoaan. Käytiin seuraava keskustelu:
        "Olet parturissa käynyt."
        "Olen joo."
        "Tuollaisen tyylin olet sitten ottanut."
        "Tällaisen otin. Eihän tämä nyt oikein miehelle sovi, mutta minkäs meille nuorille voi."

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Kuollessani en haluaisi huutaa perkelettä

Yksitoista rallin SM-mitalia voittanut Ville Hautamäki kertoi (HS 20.1.) kuljettajan ajatuksista sillä hetkellä, kun auto karkaa käsistä ja vihdoin pysähtyy. Hautamäkeä haastatellut toimittaja kirjoitti: "Kun auto lähtee hallinnasta ja pahimmassa tapauksessa kieppuu ilmassa ennen paiskautumistaan metsikköön, kaikki tapahtuu niin nopeasti, ettei kuljettaja ehdi muuta kuin vähän kiroilla."

Onko kirous tai noituminen viimeinen sanamme? Voisiko olla toisin?

Viimeiset sanat ovat kokonainen vitsiperhe: "Ne on nää johdot." "Tööt tööt ittelles!" "On se kumma kun kippi ei laskeudu." "Tästä voi mennä."

"Mehr Licht" eli "Enemmän valoa” olivat Goethen viimeiset sanat. Aleksis Kiven väitetään sanoneen: "Minä elän." "Se on täytetty", sanoi Jeesus.

Toivoisin, että omat viimeiset sanani eivät olisi ralliautoilijaa haastatelleen toimittajan tarjoama kirous. Mieluummin saisi olla rukous tai jotain sen kaltaista.

Kiroilijasta voi rakentaa Pietari taivaan portilla -tyylisiä vitsejä. Pietari voisi sanoa viimeksi perkelettä huutaneelle: "Sinä olet se kaveri, joka semmoista huuteli. Mutta  kun sitä kaipauksesi kohdetta ei ole näkynyt täällä." Tai toiselle tulijalle Pietari voisi tokaista: "Sori, meillä ei ole nudistinaisten osastoa."

Pohjimmiltani kyselen, millainen olen hädän hetkellä. Mihin viime kädessä turvaan?

maanantai 22. tammikuuta 2018

Dostojevski ja pakkasesta kylmän raudan nuolaisu

Joulukuun lopussa kirjoitin Aamulehteen kolumnin, joka lähti liikkeelle suomalaiskansallisesta intohimosta nuolaista kielellä pakkasesta kylmää rautaa. Olin varma, että joku toinenkin on käsitellyt aihetta joskus, vaikka en muistanut kuka.

En olisi kuitenkaan arvannut, että itse Dostojevski, modernina aika ihmisestä syntyneistä suurin, on käsitellyt tätäkin aihetta - totta kai, eihän mikään inhimillinen ole hänelle vierasta.

Näin hän kirjoittaa Karamazovin veljeksissä: "Tunnetaanhan maalaistyttöjen huvittelutapa: kolmenkymmenen asteen pakkasessa antavat kokemattoman nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmäräpäyksessä siihen kiinni ja tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa - -"

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Jokaisesta lapsesta isän hyppy lyhenee

Tuleva isä Lauri Markkanen vakuuttaa tämän päivän sanomalehdessä: "Isyys ei vaikuta työhöni."

Kukaan suomalainen ei kykene neuvomaan Markkasta, miten kolmoset uppoisivat vielä paremmin, mutta elämästä on hänelläkin opittavaa.

Isyys vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä mies on, eikä siinä voi sulkea urheilua eikä työtä isyyden ulkopuolelle.

Veikko Kankkonen, 1960-luvun menestynein mäkihyppääjämme, puhui hyppyjen pituuksista. Hän mainitsi tarkan luvun. Olen unohtanut, lyhenivätkö hypyt hänen mukaansa jokaisesta syntyneestä lapsesta kaksi metriä vai puoli metriä. Jompaakumpaa se oli.

Markkanen joutuu lapsen syntymän jälkeen miettimään ainakin koti-ikävää uudella tavalla. Kun hän tulee pelimatkoiltaan kotiin, ja pieni lapsi juoksee vastaan ovella, Markkanen ei ole enää vapaa mies tekemään juuri sitä, mitä menestyvän koripalloilijan kannattaisi tehdä.

Toisaalta, lapsen mukana nuori mies voi saada myös pelaamiseensa uuden tarkoituksen. Hotellikuolemaa voi torjua soittamalla kotiin ja kuulemalla oman lapsensa äänen.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Muilutukset käyttöön! En tosin kannata ideaani

Muiluttamisella on ruma historia. Sillä tarkoitetaan henkilön väkivaltaista kuljettamista toiselle paikkakunnalle tai valtakunnan rajan taakse. Ennen kaikkea kommunisteja muilutettiin, mutta kohteeksi joutui myös entinen presidentti K. J. Ståhlberg.

Historiallisesti muilutuksista ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Siitä huolimatta jotain samanlaista rangaistusta voisi soveltaa yhteiskunnan ylätason ketkuihin. Vietäisiin heidät riittävän kilometrimatkan päähän, ja sieltä olisi käveltävä kotiin. Ketkuilu vähenisi, ja samalla tulisi tavallisten tallaajien elämä maanläheisesti tutuksi.

Jotta kaikki ymmärtäisivät sarkasmini: En kannata ideani panemista käytäntöön. Jotkin ideat ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuteta.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Lentokentän rukoushuoneessa

Prahan kentällä oli hieman joutoaikaa. Huomasin kyltin "Prayer Room", ja niin päätin kurkistaa sisään ja tarkistaa, millainen huone on lentoaseman rukoushuone, joka ei kyltin perusteella liity mihinkään uskontoon.

Oven takana oli valkoiseksi maalattu suurehko huone, jossa oli ikkuna ja kolme valkeaa, tyhjää seinää.

Lattialla ei ollut mattoa, mutta tuoleja oli seitsemän. Ne toivat mieleen hammaslääkärin odotushuoneen kalustuksen. Tosin odotushuoneissa on sentään lehtiä luettavina, täällä ei ollut mitään.
En voi sanoa, että hartauden tunteet olisivat täyttäneet mielen, tai toisaalta: eipä tuossa valkeuden ankeudessa ehkä voikaan tehdä muuta kuin rukoilla.

Tuollainen tyjhä, valkoinen tila muistuttaa huonoimman laadun peruskoulun uskonnonopetusta. Uskontohan taitaa olla peruskoulun oppiaineista ainoa, jossa opettajia toppuutellaan käyttämästä elämyksellisiä menetelmiä.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Oma nahka oman sielun kustannuksella

Prahan kaduilla pysähdyn katselemaan ikäisiäni ihmisiä. Tänä vuonna viisikymmentä vuotta täyttävät tšekit syntyivät samana vuonna, kun ensin vietettiin Prahan kevättä ja sitten syksyllä oltiin Neuvostoliiton panssareiden miehityksen keskellä unelmat murskana. Silloiset parikymppiset täyttävät tänä vuonna seitsemänkymmentä.

Miehityksen jälkeistä kommunistivaltaa kesti yli kaksikymmentä vuotta, ja sitä edeltävä kausikin oli pitkä. Prahan kevät oli vain tuulahdus, joka lupasi enemmän kuin antoi.

Mitä nuo kadulla kuvitelmieni kohteiksi joutuneet ihmiset tekivät noina ahtaina vuosina? Kuinka paljon he antoivat periksi? Millaisen hinnan he maksoivat vastarinnastaan? Kuinka moni liittyi puolueeseen tai pysyi sen jäsenenä turvatakseen omat etunsa? Ketkä olivat valmiita vankeuteen kommunistivallan jälkeisen presidentin Václav Havelin tavoin? Ketkä vastustivat järjestelmää, mutta vain ajatuksissaan? Ketkä alistuivat lastensa hyvinvoinnin nimissä? Ketkä tottelivat, koska eivät ollleet ikinä muuta oppineet?

Näppärintä on pelastaa nahkansa oman sielunsa kustannuksella. "Mitäpä se minuun kuuluu." "En voi kokonaisuudelle mitään." "Parasta on napata itselleni tuo pieni etu tai suosittuna olemisen nautinto." ”Ei tällainen pieni ihminen.” ”Ei tässä taloudellisessa tilanteessa.”


maanantai 8. tammikuuta 2018

Korvataan 1 mrd. € rahayksiköllä 1 länsimetro

Hyvinkin viisaina pidettävien ihmisten puheissa miljoona ja miljardi menevät sekaisin. Ongelmana on, että juuri kukaan kauppakassien raahaaja ei tarvitse omassa elämässään miljardin euron käsitettä. On henkilökohtaisesti aivan samantekevää, maksaako jokin asia 15 miljardia vai 115 miljardia. Joka tapauksessa rahasumma on hänen varallisuuskäsitystensä tuolla puolen.

Sekoittamassa on vielä sekin, että englannin billion on aivan eri asia kuin suomen biljoona. Suomessa miljardi on tuhat miljoonaa ja biljoona on miljoona miljoonaa. Englannin billion on vain tuhannesosa suomen biljoonasta. Toisin sanoen se vastaa suomen miljardia.

Eihän tuota edellistä kappaletta jaksa edes lukea.

Niinpä ehdotan, että rahasta puhuttaessa ei käytetä lainkaan sanaa "miljardi", vaan korvataan se huomattavasti käsitettävämmällä sanalla "länsimetro".

Tämän jälkeen myös jalkapalloilijoiden siirtokorvauksista tulee käsitettäviä.

Lionel Messin ulosostohinta on 0,7 länsimetroa.

Neymarista taas maksettiin 0,22 länsimetroa.

Liverpoolista Barcelonaan siirtyneen Coutinhon hinta on 0,12 - 0,16 länsimetroa.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Pakkaskylman raudan nielaiseminen

Viime heinäkuussa istuttiin jotain taukoa leirikeskuksen kuistilla. Puheeksi tuli suomalainen intohimo nuolaista pakkasesta kylmää rautaa niin, että kieli jää metalliin kiinni. Me kaikki keskusteluun osallistuneet olimme langenneet tähän.

Ajatus jäi vaivaamaan minua. Näin siinä syvempiä merkityksiä. Se havainnollisti minun käsityksissäni sitä, että ihminen on valmis toimimaan omaa etuaan vastaan ja että mikään valistus tai kasvatus ei pelasta ihmistä hänen tyhmyydeltään.


Tältä pohjalta kirjoitin Aamulehteen vuoden viimeisen kolumnini. Se ei näytä herättäneen vastaväitteitä, mutta lukijoiden omia muistoja se on nostattanut esiin.


Aamulehden kolumnini: 

KOHTEENANI oli lapsuudenkotini kuparin värinen ulko-oven kahva. Viiden vuoden iässä aurinkoisena pakkaspäivänä päätin kokeilla ja työnsin kieleni pakkasesta kylmään rautaan. Kiinni jäi. En huutanut apuun äitiä enkä kuumaa vettä. Repäisin kieleni irti, ja verta tuli. 

Sikäli kuin tiedän, minua ei ollut erityisesti varoiteltu, enkä muista että olisin ottanut ikätovereistani mallia. Elin yksinäistä lapsuutta, eikä keskitalvella ollut leikkikavereita. Mitä luultavimmin idea oli kokonaan minun, itse keksitty ja geeneihini asennettu.

JÄÄTYNEEN raudan nuolaiseminen on kansallinen intohimo. Kuluneen syksyn aikana olen kysellyt tutuiltani, missä ja milloin he ovat lipaisseet. Vain harvat eivät ole sitä tehneet. Vastauksia kuunnellessani mattotelineet ovat nousseet uuteen arvoon. Lukemattomille suomalaisille ne ovat tuottaneet elämän peruskokemuksen, jonka muistaa lopun ikänsä. Pyykkitelineet, lyhtypylväät, liikennemerkit, tikapuut, lukkopesät ja metallikaiteet ovat niin ikään olleet nuolaisijoiden suosiossa. Niiden puutteessa kieltä on työnnetty myös lumikolaan ja rattikelkan metalliosiin. Joku on maininnut jopa junan ikkunan, mutta jostain syystä autojen peltipinnoista ei ole kerrottu, vaikka niitä olisi ollut tarjolla parkkialueiden leveydeltä.

Joskus kieli ja kylmä rauta on yhdytetty joukkueurheilun hengessä. Minulle on raportoitu porukkanuolaisusta, jossa kuusi lasta oli työntänyt yhteistuumin kielensä pihaporttiin.
Aivan kaikki rautaa nuolaisseet eivät ole olleet lapsia. Joku tunnusti sortuneensa houkutukseen vielä kahdenkymmenen vuoden iässä. Kaikki eivät ole tyytyneet vain yhteen kokeiluun, koska moni on tunnustanut testanneensa kylmää rautaa toisen ja jopa kolmannenkin kerran.


VALISTUKSEEN ja kasvatukseen luottavien ihmisten kannalta arjen kertomukset kylmän raudan nuolaisemisesta ovat myrkkyä. On höttöistä unelmointia uskoa ajatukseen, että tyhmyydet loppuvat, kunhan ihmisten tietoisuutta vain lisätään. Useimmat pakkasraudan lipaisijat ovat tarkkaan olleet selvillä, mitä tapahtuu. Heitä on varoitettu, ja monet ovat kuulleet tovereistaan, miten käy. Siitä huolimatta he ovat langenneet. Ihmisellä on ilmeinen tarve tehdä virheensä ihan itse. Välillä tuntuu, että virheistä oppii, mutta vain omistaan, ei muiden ihmisten eikä historian.

Vanhat lapsellisuudet saavat kaiken aikaa uusia muotoja, joiden herkullisuutta aikuisetkaan eivät voi vastustaa. Olisiko kohuttu Bitcoin houkutteleva, pakkaskylmä rauta? Historiasta ei saa tukea ajatukselle, että merkittävä määrä rahvasta olisi vaurastunut tyhjää tekemällä. Kun äkkirikastuminen on kaikkien saatavilla, tilanne on jo ohi.