sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Helposti unohtuvia asioita vuodelta 2018

Tampereella pidetyissä yleisurheilun nuorten MM-kisoissa vaikutuksen teki hanavesi, jolla saatettiin korvata pullovedet.

Radion Ykkösaamussa muuan asiantuntija sekoitti sanat "trendi" ja "tendenssi". Ehkä hänellä oli muita ansioita.

Keravalla 60 % oppilaista laistaa kouluruokailun ainakin kerran viikossa.

Eleonoora-Kastehelmi Kukkamaaria-Josefiina Katariina-Karoliina Vilhelmiina-Adalmiina Idänpään-Heikkilä-Koskela-Koivisto oli viimeistä vuotta laiton nimi.

Kauppaketju Power mainosti järjestelmäkameraa sillä ajatuksella, että kameralla saa järjestelmäkameratasoisia kuvia.

Siperian Oimjakonissa oli pakkasta 54 astetta, mutta yläkoulun tunnit olisi peruttu vasta 56 asteessa.

HS:n mielipidesivulla seksityöntekijä sanoi tekevänsä kutsumustyötä.

Elinkeinoministeriö pyrki säätämään koulujen kesälomia.

Futiskisojen maalikuningas Harry Kane teki kaksi maalia Tunisiaa vastaan. Kolmas maali oli syntyi, kun pallo vain kimposi hänestä. Loput maalit tulivat rankkareista.

Ekaluokan opettaja sanoi, että koulussa pitää oppia pakertamaan.

Mira Luoti on keksinyt sanan "hitottaa".

Vanha mies koputti arkun kanteen ja sanoi: "Hyvin siellä taivaassa menee, loppujen lopuksi."

Moottoritiellä eniten ohittelevat automerkit olivat tasavahvasti BMW, Volvo ja Mercedes. Audi oli neljäntenä vähän niiden jäljessä.

Rautavaara on Suomen köyhin kunta Pohjois-Savossa. Rautavaaran seurakunta lahjoitti yhteisvastuukeräyksessä köyhyyden torjuntaan eniten koko Suomessa eli 6,52 € per jäsen. Koko maan vastaava luku 0,80 €.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Vain kesäillassa mökin kuistilla on autuas olo


Parissakin miesporukassa olen viime päivinä keskustellut siitä, milloin miehellä on autuas olo.

Vahva yksimielisyys on syntynyt siitä, että autuaalta tuntuu, kun suviehtoona istuu saunan jälkeen kesämökin kuistilla. Aurinko laskee, eikä aamulla tarvitse lähteä. Siinä juo kaikessa rauhassa yhden oluen - ainakin minun mielestäni juuri yksi olut on sopiva määrä.

Yhtä mieltä olemme olleet myös siitä, että kaupungissa ei koskaan voi olla autuas. Aina siellä vaivaa jokin kumma takakireys, josta ei vapaudu edes lauantaisaunan jälkeen.

tiistai 25. joulukuuta 2018

La Pazissa kylmänä aamuna kirkon seinältä löydettyä

Hytisyttävän kylmänä aamuna Bolivian La Pazissa pakenin erääseen kirkkoon värjöttelemään. Siellä tuskin oli merkittävästi lämpimämpää kuin kadullakaan. Kirkon seinältä löysin kuitenkin rukouksen, johon ihastuin saman tien. Kirjoitin sen muistiin ja käänsin espanjasta suomeksi. Tuota rukousta olen käyttänyt joka vuosi Pirkkalassa jouluaattoiltana klo 21 pidetyssä hartaushetkessä. Teskti on julkaistu myös kirjassani Aika tavalla kesken.

Herra, me rukoilemme kärsivien puolesta, niiden orpojen lasten puolesta jotka elävät kurjuudessa, niiden puolesta jotka eivät sinua rakasta eivätkä kunnioita, armahda, Herra, armahda.  
Herra, me rukoilemme häpäisijöiden puolesta, syntisten puolesta, niiden omantuntonsa vaientaneiden rikkaiden puolesta, jotka omistavat mutta eivät anna. Armahda, Herra, armahda.
Herra me rukoilemme pahojen kristittyjen puolesta, työmiesten puolesta, sortajien ja sorrettujen puolesta, armahda, Herra, armahda.  
Herra me rukoilemme sairaiden puolesta, kaikkien tietämättömyyden pimeydessä elävien puolesta, niiden puolesta joilla ei ole mitään, ei leipää, ei kotia, ei suojaa. Armahda, Herra, armahda.
Herra me rukoilemme meidän vihollistemme puolesta, armahda, Herra, armahda.  
Herra, me rukoilemme paatuneiden puolesta, harhaoppisten puolesta, kaikkien kunniaa tavoittelevien puolesta, rauhaa etsivien puolesta, armahda, Herra, armahda.
Herra me rukoilemme sokeiden ja mykkien ja kuurojen puolesta, mielisairaiden puolesta, kaikkien rakastamiemme puolesta. Armahda, Herra, armahda.
Herra me rukoilemme poissaolevien ja läsnäolevien puolesta,  me rukoilemme rakastamiemme kuolleiden puolesta, armahda, Herra, armahda.  
Herra me rukoilemme invalidien puolesta, vanhusten puolesta, surullisten kotien puolesta joissa ei ole rakkautta. Armahda, Herra, armahda.
Herra me rukoilemme niiden puolesta jotka eivät sinuun usko, pakanoiden puolesta, kaikkien kuolleiden puolesta, koko ihmiskunnan puolesta. Armahda, Herra, armahda.
Herra, me rukoilemme lasten puolesta, isien ja äitien puolesta, armahda, meitä, armahda.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Ehdotus jouluksi

Kukaan ei syyttäisi ketään. Ei moitittaisi kelvotonta kasvatusta eikä huonoja valmisteluja.
Unohdettaisiin keskeneräiset työt.
Muistettaisiin, että myös globaalista vastuusta tarvitaan välillä vapaata. Kunhan nyt lapset ruokitaan ja muu välttämättömin.
Jos juhlapöydästä puuttuu jotain, ensi vuonna sitten.
Sanottaisiin että hyvinhän sinä sen teit, omissa rajoissasi.
Muistettaisiin Markku Envallin sanat: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."
Oltaisiin rauhassa ja toisemme hyväksyen. Räyhääjilläkin on varmaan syynsä.
Kun Jumala suostui talliin, kai mekin sitten taloihimme.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Tontuista ja pupuista ei ole kaupallisen joulun vastavoimaksi

Maailman sympaattisin kertomus

Golgatan kertomus on kiusallinen ja vaikea, koska siitä jokainen löytää itsensä syyllisen paikalta. Siinä on paljon rooleja meille kaikille. Se muistuttaa,, kuinka selittelemme, vetäydymme ja vaikenemme. Äänestämme väärin ja pakenemme, kun pitäisi puolustaa ja kapinoida. Pääsiäisaamun kertomukset ovat niin ikään vaikeita, koska ne vaativat uskoa.

Toisin on joulukertomuksen laita. Se on ehkä maailman sympaattisin kertomus. On helppo tuntea myötätuntoa noita kahta rääsyläistä kohtaan, jotka ovat joutuneet kauas kotoa ja jotka etsivät jotain majaa synnyttääkseen lapsen. Kaikki ovet ovat kiinni, eikä koko kaupungissa ole ketään tuttua, jonka luo voisi mennä.

Nyt tuota kertomusta työnnetään sivuun katsomuksellisen vapauden ja tasa-arvon nimissä.

En osaa kutsua kehitystä millään muulla sanalla kuin sensuuri.



Joulukorteissa on vain traktoreita ja piparkakkuja

Trendi on alkanut lähes huomaamattomasti. Kaksi vuotta sitten googlasin sanan "joulukortti". Valitsin kuvahaun ja hakukone heitti näytölle kolmesataa kuvaa. Suosituimmat aiheet olivat joulupukki ja kynttilä. Niiden lisäksi oli lumimaisemia, poroja, lintuja, joulukuusia, jäniksiä, porsas, joulukoristeita, koiria, resepti, tonttuja, apina, lumiukko, kissoja, hevosia, peräkärry, kettu, traktori, hiihtohissi, lapsia, tietokone, balettitanssija ja piparkakkuja.

Kolmensadan kuvan joukossa oli sentään yksi kirkko, ortodoksinen kirkko. Oli yksi kuva kedolla olevista paimenista ja toinen kortti itämaan tietäjistä, ja kun yhtä kuvaa katsoi tarkemmin, siinä oli kuin olikin Raamattu. Kaiken huipuksi oli yksi vauvan kuva, jossa viitattiin suorasukaisen häpeämättömästi jouluevankeliumin kertomukseen. Ja sitten olivat ne kaksisataayhdeksänkymmentäviisi muuta kuvaa: piparit, pukit, jänikset ja traktorit.

Tänä jouluna alkuperäisen kuva-aiheen kortteja ei saa ostaa tuskin mistään. Minun kielimaailmassani tämä on sensuuria.


Alkuperäisen joulukertomuksen hukkaaminen on askel lattamadoksi latistunutta ihmistä kohti

Muuan tuttuni kirjoittaa: "Parhaan joulufiiliksen sai aina kun katseli alakoululaisten esittämää joulukuvaelmaa. Paimenet saunatakit päällä jne." Nämä lukemattomille ihmisille tärkeät kuvat ollaan siirtämässä kiellettyjen asioiden listalle, eikä mitään kunnollista keksitä tilalle. Tontuista ei synny pysäyttävää tarinaa. Ainakaan minua ei paljon liikuta, että jänöjussi tuo jouluna porkkanoita köyhälle kaverilleen. Ei niistä tontuista ja metsän eläimistä synny koskettavaa kertomusta, tai ainakaan vielä kukaan ei ole sellaista kirjoittanut, mutta tässä miljoonien köyhien ja lukuisten maankiertolaisten maailmassa asunnoton nuoripari liikuttaa, koska se on totta.

Alkuperäisen joulukertomuksen hukkaaminen on yksi askel lattamadoksi latistunutta ihmistä kohti. Ei tontuista riitä ole kaupallisuuden ja pinnallisuuden vastapainoksi.

Uskontoallergisille ihmisille on sallittava heidän oikeutensa, mutta allergiat eivät saa hallita elämää. Kananmunaa ei pidä kieltää kaikilta, vaikka jotkut eivät pysty sitä syömään.


Tarvittaisiin Betlehemin puolesta -kansanliikettä

Beltolt Brecht oli itäsaksalainen kommari, jonka moraaliset ja poliittiset valinnat voi hyvin kyseellistää. Tästä huolimatta hänellä oli muutamia hyviä lauseita. Yksi niistä kuuluu: "Ei vain vapaana syöksevä virta ole väkivaltainen. Väkivaltainen on myös se pato, joka virtaa kahlitsee."

Ihmettelen, kuinka pitkään syvälliset joulunviettäjät sietävät sitä, että majataloa etsiskelevä nuoripari korvataan pupuilla ja tontuilla. Kulttuurimme peruskertomuksesta vaikeneminen on valheellisuutta samaan tapaan kuin Neuvostoliitto oli epärehellinen kieltäessään virolaisia puhumasta itsenäisyytensä ajasta.

Ilmeisesti olisi jonkinlaisen Betlehemin puolesta tai Älkää sensuroiko Betlehemiä -kansanliikkeen aika.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Sympatiaa Heikki Karastille

Tunnen viime päivinä otsikoissa olleen Mikkelin nuorisopapin Heikki Karastin erinomaisesti opiskeluajoilta. Istuimme tuntikausia yliopiston kuppilassa opintojemme loppuaikoina ja jaoimme yhteisen käsityksen siitä, mistä kristinuskossa oikein on kysymys. Vahvojen lapsuudenkokemustensa pohjalta hän purki sydäntään köyhien ja syrjäytettyjen puolesta ja näki heissä Kristuksen. Hän ei ollut kiinnostunut heistä vain teoreettisesti tai TV-kuvien perusteella. Hän oli oikeasti oppinut tuntemaan heitä.

Sittemmin olemme tavanneet vain satunnaisesti, mutta aina olen nähnyt hänessä itsessään jotain Kristuksen kaltaista. Tämän sanominen on tietysti liioittelua, eikä ihmisestä pitäisi näin sanoa. Sanon silti. 

Nyt olemme saaneet lukea otsikoista, että Heikki Karasti on saanut kirjallisen varoituksen Mikkelin tuomiokapitulilta. Kapitulin mukaan Karasti toimi vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta, kun vihki samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon tänä syksynä.

Karasti itse sanoo: "Kun on koko uransa puhunut, että homoseksuaalitkin ovat aivan tavallisia ihmisiä, ei sitä voi enää uran loppumetreillä mennä muuttamaan."

En puolusta Karastia yksisilmäisesti vaan kaksisilmäisesti, sillä kaikesta huolimatta tunnen lievää myötätuntoa myös piispaa kohtaan. Mahdollisesti hänkin tuntee sisimmässään, että nyt toimitaan epäreilusti; mutta kun systeemi on tällainen kuin on. Itsekään en ole täysin samalla linjalla Karastin kanssa, vaikka kannatan homoseksuaalien vihkioikeutta. Ajattelen, että vihkiasiassa on edettävä lain muutoksen kautta. Kirkon on tehtävä päätös homoparien kirkollisen vihkimisen sallimisesta, ja sen jälkeen sitten vihkimässä ovat ne papit, jotka siihen tuntuvat luontuvansa.

Nämä lievät varaukseni eivät kuitenkaan muuta sitä, että tuen ehdottomasti Karastia. Hän on aidosti syrjäytettyjen puolella. Hän on tehnyt uskollisesti ja taitavasti vuosikymmenten ajan perustyötään korkeita asemia tavoittelematta. Systeemi on väärä ja sitä on muutettava, kun tällaisia ihmisiä moititaan ja oman hyötynsä ja etummaisten sijojen tavoittelijoita kiitellään.

Jospa Heikki Karastin tapaus saisi entistä useammat kirkon ihmiset ajattelemaan, että näin ei voi jatkua.

torstai 13. joulukuuta 2018

Yhdellä väliviivalla Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen on laillinen nimi

Lakeja tarvitaan oikeastaan vain siihen, että hyvien käytäntöjen puutteessa ne ohjaavat toimintaa ja estävät kohtuuttomuuksia. Jos ne eivät tässä tehtävässään toimi, niiden laatija on epäonnistunut.

Nimilaki muuttuu vuoden 2019 alussa. Vastedes etunimiä sallitaan neljä, ja väliviivalla erotettu yhdistelmänimi lasketaan yhdeksi nimeksi.

Niinpä hyväksyttäväksi nimeksi tulee Eleonoora-Kastehelmi Margareeta-Josefiina Aleksandra-Karoliina Vilhelmiina-Henriikka Idänpään-Heikkilä-Koskela-Koivisto.

Esimerkkini sukunimiyhdistelmä on mahdollinen, koska sekä Idänpään-Heikkilä että Koskela-Koivisto ovat olemassa olevia perusnimiä, eivät avioliiton jälkeisiä luomuksia. Idänpään-Heikkilä on sukunimenä kuudellatoista suomalaisella, ja yksi heistä on tunnettu lääkäri ja lääketieteen professori. Myös nimeen Koskela-Koivisto olen törmännyt. Sennimisiä on Suomessa kaksikymmentäneljä.

Kaikki esimerkkini etunimet ovat kalenterissa. Maistraatin on vaikea tai mahdotontakin torjua niitä, vaikka ne ovat hyvin pitkiä. 

Vitseistä tulee nyt totta. Vastedes Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu on yhdellä väliviivan lisäyksellä laillinen nimi, ainakin etunimensä osalta. Sama pätee Leevi and the Leavings -yhtyeen laulussa esiintyneeseen Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camillaan. Vielä voisi leikkiä sillä ajatuksella, että osaksi nimeä soviteltaisiin niin ikään laillinen ja suomalaisen nimiperinteen mukainen Sylvesterintytär.

Onneksi lähes kaikilla ihmisillä on jotain järkeä päässään. Harvoin näistä joutuu taistelemaan.

Joskus kuitenkin törmää ongelmiin. Muutama vuosi sitten Nimitoimiston päällikkö kertoi radiohaastattelussa, että lapselle oli tarjottu nimeä Varastettu Pieni. Sitä ei tietenkään hyväksytty. Vuonna 1996 Ruotsin viranomaiset puolestaan antoivat 5000 kruunun sakot naiselle, joka ei ollut vieläkään antanut nimeä viisivuotiaalle pojalleen tai ei ainakaan viranomaisten kelpuuttamaa. Lapsen nimi oli naisen mukaan Brfxxccxxmnpckcccc111mmnprxvc1mnckssq1bb11116.

"Olen valinnut ytimekkään, typografisesti ilmaisuvoimaisen muotoilun. Se on lisäksi taiteellinen luomus kannattamani patafyysisen perinteen hengessä", nainen ilmoitti.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Jouluevankeliumiin kuvitellaan asioita, joita siellä ei oikeasti ole

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kirjoittaa Kirkkoja kaupunki lehden kolumnissaan siitä, kuinka jouluseimen ympärille ilmestyvät arkiset hyötyeläimet aasi, härkä ja lammas. Hän sanoo, että seimen ääreen ei kutsuttu rohkeita leijonia ja ylväitä kotkia, vaan paikka oli varattu karjasuojan vaatimattomille eläimille.

Mättääkö tässä jokin?

Kyllä mättää.

Raamatussa ei kerrota mitään siitä, mitä eläimiä seimen äärellä oli, niin kuin siellä ei kerrota siitäkään, että Joosefilla ja Marialla olisi ollut aasi ratsunaan. Taiteilijoiden mielikuvituksesta, alakoulujen joulukuvaelmista ja seimen askartelijoista on nyt tullut ilmoituksen lähteitä, jotka kirjoittavat raamatunkertomuksen päälle yksityiskohtia, joita siellä ei todellisuudessa ole.

Kuitenkaan ei ole mahdotonta kuvitella seimen eläinten joukkoon myös leijonaa ja kotkaa, jotka voisivat symboloida siellä ylitaivaallista rauhaa. Tälle kuvitelmalle olisi myös tukea Jesajan tulevaisuudenkuvasta, jossa leijona syö heinää kuin härkä.

Tätä se raamatuntulkinta kovin usein on: kuvittelemme omiamme ja sitten perustelemme näillä kuvitelmillamme omia lempiajatuksia, niin kuin ajatustemme pohjana muka olisi Raamatun teksti.

Ihan kauniisti Hallamaa tietysti kirjoittaa ja samalla myös osuu johonkin tärkeään, mutta se on toinen juttu se.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Kun Jenni Haukion puku näytti Ikean hyllyköltä

Aamulehden joulukuinen blogini käsitteli raastavia vanhusmaailman kysymyksiä. Mitä pitäisi tehdä vanhuksen kanssa, joka ei enää selviydy kotona? Onko viisasta tuoda täysin muistamaton vanhus jouluksi kotilomalle?

En tiedä, kuinka paljon huomiota kolumnini oikein sai. Arviota vaikeuttaa se, että Aamulehden nykyversiossa lukija ei enää pysty nopeasti klikkaamaan, pitääkö hän jutusta vai onko eri mieltä.
Ainakin tekstiä jaettiin Facebookissa ja Twitterissä vähemmän kuin monia muita kirjoituksiani. Toisaalta olen huomannut, että erityisen kivuliaat ja osuvat tekstit tuottavat eniten vaikenemista. Niihin ei ole helppoa ottaa nettimäisen keveästi kantaa.

Suuremman huomion olisin saanut kommentoimalla linnanjuhlien vaatetusta. Minulla olisi ollut sille jutulle hyvä lähtökohta, erään nuoren kommentti: "Jenni Haukion iltapuku näytti Ikean hyllyköltä." En ota kantaa pukuun, mutta olihan tuo hauskasti sanottu.

Vähän aikaa sitten kirjoitin tulevaisuuden mummoista ja heidän yksinäisyydestään. Se teksti on täällä.

Tuore Aamulehden kolumnini on taas täällä.

Lähitulevaisuudessa aion palata kirjoittamaan vähän nuoremmista ihmisistä.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Kansakunnan jakaantumista liioitellaan

Kirjailija Sofi Oksanen kirjoitti Helsingin Sanomiin erinomaisen esseen isänmaallisuudesta. Hän kertoi esimerkiksi siitä, että käsitteillä on eri kielissä ja maissa erilainen merkitys. Virolaisen on täysin mahdotonta puhua kielteiseen sävyyn isänmaallisuudesta, kun taas Suomessa sanaa ovat omineet itselleen varsin epäilyttävät piirit.

Yhdessä kohdin Oksanen osui miinaan. Hän kertoi, että hänellä on yhteinen kokemus erimaalaisten ikätoveriensa kanssa. Yhdysvaltalaiset, puolalaiset, ruotsalaiset, itävaltalaiset ja tšekit tuntevat, etteivät muista aikaa, jolloin maa olisi jakaantunut yhtä voimakkaasti kahtia kuin nykyään.

Ainakin Suomessa tämä ajatus kertoo enemmän vuonna 1977 syntyneen kirjailijan muistin lyhyydestä kuin ihmisten todellisuudesta.

Jos Oksanen olisi kaksikymmentä vuotta vanhempi, hän olisi perillä siitä, että vielä 1970-luvun alussa kymmenvuotiaan pojan oli tiedettävä, kumpaan paikkakunnan kahdesta urheiluseurasta hänen oli sallittua liittyä. Oli kaksi urheilun keskusjärjestöä TUL ja SVUL. Edelliseen kuuluivat vasemmistolaiset seurat, jälkimmäiseen oikeistolaiset.

Kauppaketjujakin oli kahta lajia, ja siksi maidon ostaminen oli poliittinen valinta. Myös sukupolvien välinen kuilu oli aivan oikea kuilu. Kyse ei ollut vain ääripäiden keskinäisestä välimatkasta, vaan siitä että kansakunnan halkeama kulki suuren enemmistön keskellä.

Kun mennään vielä kahta sukupolvea kauemmaksi, jakaantuminen oli niin katkeraa, että osapuolet ampuivat toisiaan.

Oksanen on tietysti oikeassa siinä, ettei hän eivätkä hänen ikätoverinsa muista jakaantuneempaa aikaa. Mutta jo minun ikäiseni muistavat.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Luuonnonäänet katoavat äänimaisemasta


Kaksikymmentäkuusi vuotta sitten luin kanadalaiselta säveltäjältä Murray Schaferilta, että varhaisten kulttuurien äänistä luonnonääniä oli kaksi kolmannesta, neljäsosa oli ihmisten ääniä ja loput teknisiä ääniä. Renessanssin aikana luonnonäänten osuus pieneni puolella. Schaferin jutun aikoihin niitä oli enää yksi prosentti, kun taas koneet tuottivat äänistä kaksi kolmannesta.

Itsenäisyyspäivänä sopii miettiä, miltä Suomi kuulostaa vuonna 2018. Vieläkö luonnonäänet pääsevät kuuloomme saakka?

Jos eivät pääse, mitä tästä seuraa?

lauantai 1. joulukuuta 2018

Muurahaisten juoksukilpailut

Yksi rippikoululeirien hauskoista puolista on, että siellä sallitaan aikuisenkin ihmisen olla vähän hassu ja kokeilla ideoita, joihin ei normaalioloissa tartu.

Kerran me järjestettiin muurahaisten juoksukilpailut. Taisi olla vieläpä minun ajatukseni.

Jokainen kilpailuun osallistunut otti omakseen yhden virkeältä vaikuttaneen muurahaisen. Maahan vedettiin lähtöviiva ja maaliviiva, johon laitettiin houkuttimeksi siirappia tai hunajaa houkuttemaan kilpailjoita oikeaan suuntaan.

Kun kisa alkoi, yksikään kilpamuurahainen ei lähtenyt maaliviivaan suuntaan, vaan lähti aivan omille, mieleisille reiteilleen.

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että monet ideat ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuta.