Radiohartauden ilmianto

Vuosia sitten minua kyseltiin radion aamuhartauden pitäjäksi. Kieltäydyin sanomalla, ettei radio ole minun välineeni. Kantani ei ole muuttunut, mutta tänä kesänä löystyin ja annoin periksi. Kävi niin kuin minulle usein: suostuin, kun sopivan ystävällisesti pyydettiin.

Tietääkseni en ole kuunnellut elämässäni yhtäkään radion aamuhartautta. En oikeastaan tiedä, millainen sen pitäisi olla. Luultavasti siltä edellytetään samaa kuin iltahartaudelta, joka sentään osuu korviini ehkä kerran vuodessa.

Lähetysaika on käsittämättömästi keskiviikkoaamuna klo 6.50. Kuka kuuntelee? Silloin nukutaan, tai on pahin aamukiire. Jälkeenpäin hartauden tosin kuulee Areenasta.

Hartauksia on keskiviikkoisin kuuden sarja 19.8., 26.8., 2.9., 9.9., 16.9. ja 23.9.

Kyselivät sarjamuotoa, jossa tällainen vanhus käy elämäänsä läpi, muttei siitä oikein tullut elämäkertakatsausta. En tykkää puhua itsestäni, ellei aiheen kannalta ole täysin välttämätöntä. 

Hartauksista vähintään kolme tai neljä on vanhojen juttujeni uudelleen versiointeja, eikä niissä ole minut tunteville mitään uutta.

Näin päätin tässä ilmiantaa itseni. Tämän enempää en mainosta, enkä myöskään linkitä hartauksia mihinkään. Jos joku sattuu kuulemaan Ykköseltä ääneni kukonlaulun aikaan, niin oikein arvattu. Minä se olen.

Uteliaan naapurin kannalta noloa

Suomi on täynnä valvontakameroita. Ne ovat ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu, kun jossain on ongelmia. 

Edes metsän eläimet eivät saa olla niiltä rauhassa, sillä riistakamera on yksi valvontakameran sovellus. 

Viime päivinä olen kuullut, että erään tutun kameraan oli osunut ilves. Hieman pelottavampaa on se, että toisen tutun kuvassa oli näkynyt karhu.

Erilainen tapaus oli kolmannen tutun taloremontin työmaalla, hieman syrjäisellä paikalla. Kuvaan oli jossain hämärän hyssyssä ilmestynyt utelias naapuri, joka oli käynyt vaivihkaa tarkistamassa töiden etenemistä.

Poliisi ei ole yksityishenkilö

Mopopoika ja poliisi on kummallisesti rinnastettu keskenään, vaikka todellisuudessa he kuuluvat eri sarjoihin.

Mopopoika on alaikäinen, melkein lapsi vielä. Hän on ollut rikosoikeudellisesti vastuussa vain muutaman kuukauden. Hän on vastuussa lähinnä vain omista teoistaan. Tällä ihmistaimella on elämä edessä, ja hän ansaitsee aikuisilta suojelua tyhmyyksienkin keskellä.

Yksityiselle poliisille pitää tietysti antaa anteeksi hänen virheensä. Kukaan ei ole erehtymätön, niin kuin monet ovat toistaneet. 

Tuusulan tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse yksityisen ihmisen erehtyväisyydestä eikä edes moraalista.

Poliisi ei tavallaan ole yksityishenkilö, vaan hän edustaa yhteiskuntaa ja toimii virkavastuulla. Hänen tehtävänsä on toisaalta puolustaa lakia, mutta myös suojella kansalaisten henkeä ja turvallisuutta. Lasten tulee olla hänen erityissuojelussaan.

Attentaattia suunnittelevan terroristin kanssa tarvitaan poikkeuksellisia keinoja, mutta alaikäistä on aina varjeltava vakavalta loukkaantumiselta, vaikka hän olisi ylittänyt sopivaisuuden rajat.

Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että virkavalta suojelee ihmisten henkeä ja turvallisuutta. Mopopoika oli Tuusulan Palkkitiellä ainoa ihminen, joka oli välittömässä hengenvaarassa. 

Kyse on ennen kaikkea siitä, hoitaako virkavalta asiallisesti tehtäväänsä vai provosoituuko alaikäisten toilailuista. Mopolla rällääminen on eri sarjan kysymys kuin viranomaisilta vaadittava ymmärrys.

Kauneinta, kaikkein kauneinta

Aamuyöllä puoli viiden aikaan heräsin, onneksi. Kapeasta salmesta lipui valkea joutsen. Se kulki lähellä rantaa ja kaarsi laituria väistäen keskemmälle järveä ja katosi kuvaruutuni reunan taakse näkymättömiin.

Tämä on kesäni kaunein näky, kauniimpi kuin Kap Verden pelaajan tekemä ylänurkkamaali.

Kaikki tapahtui täydessä hiljaisuudessa.

Päivällä sama joutsen näyttäytyi uudestaan keskellä järveä, mutta ei tullut yhtä lähelle. Siellä se liikuskeli puolisonsa kanssa tekemättä mitään silmin havaittavaa. Puolisot ovat toisilleen elinikäisesti uskollisia. 

Myös kevään ensimmäiset, korkealla taivaalla lentävät joutsenet ovat uljas näky. Jos ne ilmoja halkoessaan laulaisivat Sibeliuksen Finlandiaa, oltaisiin niin lähellä taivasten valtakuntaa kuin maankamaraa tallustavalle ihmiselle on mahdollista.

Joskus joutsenten pitää mennä.

Luulin tekoälyllä tehdyksi ihmisentappovideoksi

Ihmisiä tapetaan monen televisiokanavan voimalla, ja netissä on lisää. Säilyttääkseni mielenterveyden olen oppinut katsomaan ohi ja hyppäämään väkivallan yli.

Niinpä en aluksi kiinnittänyt viikonlopun kohuvideoon mitään huomiota. Päättelin nopeasti, että siinä oli taas yksi ihmisentappovideo, jossa auto kiilaa moottoripyörää tien oheen ja kuolemaan. Näitähän on netti täynnä.

Kun videosta alkoi nousta kohua, tarkistin mitä olin oikein nähnyt, ja toden totta: tämähän ei ollutkaan tekoälytuotos vaan oikeaa elämää Suomesta ja Tuusulasta. Kiilaavaa autoa ei kuljettanut paatunut palkkamurhaaja, vaan koulutuksen saanut suomalainen poliisi. 

Uhria ei epäilty vasikoinnista FBI:lle, vaan hän oli keskenkasvuinen mopopoika, melkein lapsi vielä. 

Varmaan hän oli tehnyt jotain hölmöä, josta hän ansaitsee järjestykseen laittamisen. Sellaisen ihmistaimen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen, ettei vain tule virantoimituksessa surmanneeksi - oikein Amerikan malliin.

Eppu Normaali huoltsikalla metrin päästä

Tuttuni oli tankkaamassa ylöjärveläisellä huoltamolla autoa, kun hän huomasi, että viereisestä autosta tuli ulos... Martti Syrjä.

Tuttuni kertoi olevansa aran sorttinen ihminen, mutta jostain syystä hän tällä kertaa rohkaistui ja sanoi Syrjälle olevansa tulossa Eppu Normaalin jäähyväiskeikalle päivää myöhemmin.

Syrjän mielestä tämä oli oikein mukavaa. Siinä he juttelivat tovin keskenään niin kuin vanhat tutut. 

Erotessa Syrjä lupasi, että voisi vilkuttaa lavalta. 

Tapauksesta kuultuani muistin, kuinka Eppu Normaali oli kerran esiintynyt Roskilden rockfestivaaleilla, vaikka ei koskaan kuvitellut valloittavansa ulkomaita.

Siellä tanskalaisyleisön edessä Martti Syrjä oli kuvaillut bändiään: "In Finland we call this reilu meininki."

Avattu salaisuus on pilalla

Monien mielestä suurinta ystävyyttä on se, että ihmiset kertovat salaisuutensa toisilleen. Ehkä totuus on päinvastainen. Kenties todellisen läheisyyden merkki on se, ettei edes halua kuulla toisen salaisuutta, vaan antaa hänen olla rauhassa oman intiimiytensä keskellä.

Milan Kundera kertoo olleensa kävelyllä islantilaisen Elvar D:n kanssa, jonka ystävän kuolemasta ei ollut vielä vuottakaan. Tällä ystävällä oli ollut jokin salaisuus, joka leimasi hänen yksityiselämäänsä. Elvar D:n vaimo ja tutut vaatimalla vaativat häntä paljastamaan sen. Uteliaisuudesta pakahtuneena vaimo väitti, ettei mies luottanut häneen.

Elvar D piti pintansa. Hän kertoi Kunderalle: "En pettänyt salaisuutta. Ei ollut mitään mitä pettää. En koskaan halunnut tietää ystäväni salaisuuksia enkä niitä tunne."

Kundera summasi vierellään kävelleen islantilaisen ajatukset: "Ystävyys on sitä, että varjellaan ovea, jonka takana piilevät yksityiset asiat; ystävä on se, joka ei milloinkaan avaa tuota ovea eikä salli kenenkään muunkaan sitä avata."

Kirkollista kuluttajavalistusta: perisynti

Jotkin kristilliset käsitteet alkavat tuntua käyttökelvottomilta, minkä vuoksi ne hylätään. Ne saattavat olla unohdettuina vuosisatojen ajan, kunnes ne tuoreesti tulkittuina toimivat taas.

Perisynti on tällainen hyljeksitty sana, joka ansaitsisi taas huomiota. Juuri se voi ilmaista nykyihmisen moraalisia umpikujia. Elämme maailmassa, jossa ei voi olla hetkeäkään aiheuttamatta tuhoa ja turmelusta.

Päällimmäisenä on ympäristökriisi.

Jo hengittämällä me aiheutamme hiilidioksidipäästöjä, ja ruokailu tuottaa niitä lisää. Ruoka kääritään miljooniin muoveihin, ja WC:ssä käyminen on ympäristöhaitta. Yleensä ihminen rakentaa talonsa entisten marjamaiden päälle. Autolla mennään, maanteitä tehdään ja asfaltoidaan. Koti täyttyy tavaroista, joita kukaan ei tarvitse, mutta luonnonvaroja niihin kuluu.

Osaltamme olemme mahdollistamassa sotia, kun iloitsemme puolustusteollisuuden työpaikoista. Pommeja ei olisi, ellei joku valmistaisi niitä.

Kun saa työpaikan, samalla joku toinen jää ilman. Kahden nuoren ihmisen yhteinen onni on kolmannen lemmensuru.

Kun kodinhoitaja viipyy vanhuksen luona tavallista pitempään, jonkun toisen luona on hutiloitava, jotta säästäisi aikaa. Työnteon ja omien lasten välillä on loputon ristiriita. Mummoakin olisi muistettava, mutta päivät loppuvat kesken.

Joka kasvaa ihmisenä, tekee sen todennäköisesti kolhimalla muita tai peräti tallomalla heikompia jalkoihinsa.

Lista on loputon. Olemme liisterissä ja pääsemättömissä. Tätä se perisynti on.

Kaikenlaista tavaraa.

Kaikkea roinaa ei halua heittää pois

Vanhan takkini taskusta löysin rypistyneen paperin, jossa oli tämä sanaluettelo: 
jugurtti, viilit, rasvaton maito, muu maito, mehu, margariini, nakit, lihatuotteet, karjalanpiirakat, pulla, leipä, kirsikkatomaatit, banaanit, mandariinit tai klementiinit, viinirypäleet, perunat, pakastekeitot, kahvi, suodatinpussit, hiutaleet, makeiset, vessapaperi. 

Se ei ollut minun käsialaani.

Päätin säilyttää.

Kun vainajat ovat menneet, he eivät tule takaisin.

Eivätkä kuolleet enää kirjoita. 

Ei uskovainen vaan enemmin myöntyväinen

Moni kristillisen vakaumuksen ihminen vierastaa sitä, että häntä kutsutaan uskovaiseksi. Sanaan liittyy merkillinen, vaikeasti selitettävä sivuvivahde, ikään kuin ajatus, että olisi niin kuin amerikkalainen fundamentalisti, jolle maapallo on 6000 vuoden ikäinen.

Joskus sanat kuluvat niin, että ne on vanhentuneina vedettävä käytöstä. Uskovainen on sitä.

Mikä olisi pätevämpi sana? - Joku käyttää sanaa uskova. Se on kenties hieman parempi. Ainakaan se ei kelpaa yhtä hyvin haukkumasanaksi.

Kristitty tuntuu jo kohtalaisen hyvältä, vaikka siinäkin on ongelmansa. On epäselvää, mitä sillä lopulta tarkoitetaan. Ovathan ne amerikkalaiset fundamentalistitkin kristittyjä, vaikka uskovat suomalaisten mielestä kovin oudolla tavalla.

Olen sympannut sanoja luterilainen tai evlut. Se kertoo pohjoisesta, graniitin harmaasta ja vakaasta elämänasenteesta, joka ei lupaa kohtuuttomia eikä määrittele ihmistä liian tarkasti. Vaikeutena voi olla sanan liiallinen avaruus. Jopa suomalaiset ateistit ovat ainakin jollain prosentilla luterilaisia, kun ovat kerran tässä kulttuurissa eläneet.

Viime aikoina olen miettinyt keksimääni uudissanaa myöntyväinen. Olisikohan siitä laajempaan käyttöön? Sopisiko se kuvaamaan positiivisen asenteen ihmistä, jolle uskovaisuus tuntuu liian aktiiviselta sanalta? Myöntyväinen saattaisi kertoa siitä, ettei oikein muuta voi, kun oma epäusko on ruvennut horjumaan liian usein.

Toistaiseksi en tiedä, mitä mieltä olen. Mietin tässä vielä.

Tulee sekin aika, ettei ole kiire

Koko maailma ei ole kiireinen, ja joskus se on surullista. Liikkeen hitaus voi kouraista syvältä.

Kenttäratsastaja Tuisku Lamberg oli Englannissa suorittamassa kouluratsastuksen osakoetta, kun muutaman sadan metrin päässä sijainneella maastoesteellä tapahtui onnettomuus: "Kyllähän se pysäyttää, kun näkee, kuinka hoito­henkilökunta menee kiireellä paikalle ja palaa hitaasti takaisin."

Rupesin miettimään, olenko ollut vastaavassa tilanteessa. – Ainakin kerran.

Lahden tiellä ambulanssi ajoi pillit soiden ohitseni. Jonkin ajan kuluttua sama auto tuli rajoitusten mukaista vauhtia takaisin. Mustalla autolla ei sitten ole kiire kumpaankaan suuntaan.

Nopeimmat kuolevat ensin.

Valheita ja videonauhureita

Tiedän monen olevan niin täynnä Venäjää, ettei jaksaisi enää yhtään. Siitä huolimatta mainostan Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Se on kooltaankin kohtuullinen, vain parisensataa sivua. Moni on suositellut sitä. Minä suosittelen lisää.

En ole edes puolivälissä, mutta jo nyt nostan esiin kaksi näkökulmaa.

Ensimmäisessä luvussa Šiškin kirjoittaa vakuuttavasti valehtelemisen turmiollisuudesta. Se saastuttaa yhteiskuntaa kuin homesieni. Valehtelija tietää kuulijansa tietävän, että hän valehtelee. Myös kuulija tietää, että valehtelija tietää. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ja tyhjää puhetta vain tulee ja tulee.

Toiseksi Šiškin kirjoittaa siitä, että videonauhuri oli tärkein siihen syy siihen, miksi Neuvostoliitto hävisi kylmän sodan. Panssareita oli yllin kyllin, mutta Hollywood-tartuntaa levittäviä videokasetteja vastaan ei voitu mitään. 

Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen ja rutiköyhään kansaan järisyttävän vaikutuksen. Ihmiset olivat väsyneitä kuulemaan valheita hyväenteisestä tulevaisuudesta. Sen sijaan haluttiin lopultakin elää. 

Kirjan loppuluvut ovat nykypäivän analyysia. Odotan innokkaasti.

Kolme parasta ruokapaikkaa

Toritapaamisessa kävimme ensin läpi jalkapallokisat. Sen jälkeen sain tehtäväksi vuorollani kertoa, mitkä ovat elämäni parhaat ruokailukokemukset. Vastaukset rajoitettiin ulkomaihin.

Tuli mieleen Ruotsista Norrköping. Sinnehän yleensä mennään vain siitä syystä, että jos haluaa ajaa Tukholmasta etelään, Norrköpingiä ei voi kiertää. Niinpä en odottanut ruokapaikasta ihmeellisiä. Ei muuta kuin maha täyteen ja menoksi. Kala-ateria yllätti kuitenkin täysin. Opin jälleen kerran, että parasta ei välttämättä saa sitä etsimällä. Se vain tulee kun on tullakseen.

Toinen kokemus on Pariisista. En muista ruokalajia enkä edes sitä, ruokailimmeko vai olimmeko pienemmällä tauolla. Tarjoilija oli kuitenkin ihmeellisen taitava jonglööri. Hän oli jättikantamuksia kuljettaessaan suoraan sirkuksesta. Edes keittiön ja salin välillä olleet portaat eivät hidastaneet menoa. 

Kolmantena on intiaanitori Perun Cuscosta. Kansanravintola oli ulkosalla telttakatoksen alla, ja väkeä oli paljon. Taisin olla ainoa ulkomaalainen lounasta syömässä, ja ehkä se aiheutti saamani myötätunnon. 

Ruoka oli tavallisen hyvää perulaista ruokaa, yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Oli ainakin perunaa ja lihansuikaleita. Tulin annoksesta aivan täyteen ja olin jo kiittämässä ja lähtemässä pois, kun intiaaninainen kauhaisi kaupanpäällisen. Siitä ei kehdannut lähteä pois. Vieläkään en käsitä, miten sain kaiken ahdettua sisääni.

Perustason ravintola.

Saattaen vaihdettava

Ratapihalla olen lukenut junanvaunun kyljestä melkeinpä runolliset sanat "Saattaen vaihdettava". Hetken miettimisen jälkeen ymmärtää helposti, että tällä varoituksella merkittyä vaunua ei saa päästää rullaamaan vapaasti. Tyhjät vaunut saavat hieman kolahtaa toisiaan vasten, mutta esimerkiksi vaarallisten kuormien kanssa on oltava varovainen. Saattaen vaihdettavaa vaunua pitääkin siirtää ratapihalla veturiin kytkettynä perille saakka.

Entäpä miten on lasten kanssa? Milloin on irrotettava ja sallittava heidän rullata omillaan?

Tietysti raja on joissakin asioissa aiemmin ja joissakin myöhemmin. Ei ole mahdollista, että ennen täysi-ikäisyyden päivää nuoren päätösvalta olisi nolla ja syntymäpäivän aamuna täydet sata.

Jokin viisaus on kuitenkin Juha Miedossa, joka kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan, kun hänen vaimonsa oli kuollut ja hänestä oli tullut kahdeksanvuotiaan yksinhuoltaja: "Minulla tuli siinä samas, kuin taivahalta, selkeä ajatus, että eressä on kymmenen vuoren projekti. Poika on nyt kahreksan, kymmenen vuoren päästä hän on kahreksantoista; sinne hänet pitää saattaa, se on nyt tärkeintä minulle, sen mukahan mun pitää asiani järjestää."

Mustajärven Paten arkinen ylistys

Pate Mustajärven kappale Loput päivät on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Se on vaikuttavimpia lauluja, joita on tehty elämän viimeisinä päivinä tietoisena kuolemansa läheisyydestä. 

Ensimmäisiä kuulohavaintojani Patesta oli Popedan versiointi vanhasta lastenlaulusta Mörri Möykky. Kaverini soitatti sen jonkin kuppilan levyautomaatista. Ympärillä istuneet miehet jaksoivat hyvin kolme soittokertaa, mutta viides oli jo liikaa.

Samoihin aikoihin kaveripiiriini kuulunut 19-vuotias tyttö oli liftannut Popedan keikkabussin kyytiin. Hän kertoi koko bändin olleen mukavia ihmisiä. 

Mustalahden Juhan version Popedan Yöstä saan soimaan päässäni milloin tahansa. On ollut helppo sanoa, että Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Kaikki muut tulevat kaukaa perässä.

Uudemmassa tuotannossa on paljon hyviä kappaleita, mutta menisi tylsäksi, jos alkaisin luetella niitä. Joukossa on myös muutama laulu, joka saa vaihtamaan äkkiä radiokanavaa. Kersantti Karoliina on yksi niistä.

Olen nähnyt Paten livenä vain kerran. 

Vaikuttavinta hänessä on hänen juurevuutensa. Hän on aina ollut kotoisin Tampereen Ikurista. Koskaan hän ei ole kuvitellut itseään suuremmaksi kuin on. Popeda on pysynyt Popedana, kokoisenaan. Aitous on juuri tätä.

Suomalaisista rocktähdistä olisin varmaankin tullut parhaiten toimeen juuri Pate kanssa. Olisimme ymmärtäneet toisiamme jo pelkästä katseesta. Meillä olisi ollut hyvät jutut.

Nuoruuden ystävien ikävä

Tulee surullinen olo, kun katselen lakkiaisaamuna koulun pihalla toisiaan halailevia nuoria. Heillä on edessään koko ihmiselämän vaikuttavin neutronipommi. Kuluu kaksi vuotta, ja he ovat pyrähtäneet eri suuntiin, jopa ulkomaille saakka. Ilman kymmenen vuoden kuluttua koittavaa luokkakokousta he eivät tiedä edes toistensa sijaintia.

Näin he menettävät ihmiset, jotka ovat tunteneet heidän aidoimman persoonansa, kun ammatit ja urat eivät vielä ole leimanneet sitä tapaa, jolla ihminen nähdään.

Koko nuoruuden piiriä ei vain voi kuljettaa mukanaan. On tehtävä tilaa uusille asioille ja ihmisille. Kaksi tai kolme tai ehkä muutaman voi pitää kyydissään. Joillakuilla harvoilla on jokin yhteinen, säännöllisesti kokoontuva kaverijoukko, mutta välttämättä hekin hukkaavat tärkeitä ihmisiä.

Kotona käydessä isä ja äiti vievät aikaa. Myös sisaruksia on ikävä. Ei siinä ehdi rampata kaikkien haluamiensa luona. Kun tavataan aivan sattumalta, sanotaan että nähdään. Tuskin nähdään.

Työelämä vaatii omansa, ja kun tuntee olevansa omien lasten seurassa liian vähän, heidän luotaan ei ilkeä lähteä kavereitaan katsomaan. Kummisuhteet lievittävät, koska ne tarjoavat näkemiselle hyviä ja jopa mukavan pakollisia syitä.

Tšekkiläinen kirjailija Bianca Bellová sanoi sen näin: "Olen aina niin hämmentynyt, kuinka läheisiä ihmiset voivatkaan olla, kuin yhden olennon kaksi puolikasta, ja sitten heidän tiensä erkanevat ja yhtäkkiä, aivan kuin sitä läheisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan, heistä tulee kaksi ihmistä eri kohtaloilla."

Pakanoista ja alkujorinoista

Helsingin Sanomien toimittaja Sanna Ihalainen kirjoitti suorastaan ylistävän puheen virsien tärkeydestä. Hän kiitti esimerkiksi sitä, millainen kulttuurihistoriallinen aarre ne ovat. Suurimman sanomalehden toimittajalta tämä oli harvinainen teksti.

Sen sijaan on enemmän kuin normaalia, että jokainen uskontoon liittyvä positiivinen havainto aloitetaan selittelemisellä. Ihalainen kirjoittaa: "Sanottakoon alkuun, etten ole mikään äärikristitty fundamentalisti. Käyn kirkossa häissä ja hautajaisissa, joskus jouluisinkin. Olen pesunkestävä pakana, kyyninen ateisti ja kaiken tuputuksen sekä pakotuksen kyseenalaistava anarkisti."

Miksei voi mennä suoraan asiaan ilman alkujorinoita? Toisaalta moni aloittaa myös alkoholiin liittyvän puheenvuoronsa: "En ole mikään absolutisti mutta..."

Ihalainen julistautuu myös pakanaksi. Se sopii hyvin, sillä me kaikki suomalaiset olemme pakanoita.

Pakana tulee latinan kielen sanasta paganus, joka tarkoittaa maalaista. Uudessa testamentissa se ei ole haukkumasana, vaan lähinnä tekninen termi, jolla tarkoitettiin ei-juutalaisia erotukseksi juutalaisista. Pakanakristityn käsitteellä viitattiin ennen muuta kreikkaa puhuviin kristittyihin. 

Nykyään pakana on hävinnyt kristillisestä kielestä lähes kokonaan. En kuule sitä missään, en ainakaan niin, että sillä viitattaisiin lähitienoon ihmisiin. 

Kun suomalaisissa kristillisissä piireissä puhutaan omien joukkojen ulkopuolella olevista ihmisistä, käytössä on muita sanoja, joista tavallisimpia lienevät ei-kristitty, ei-uskovainen tai ateisti.

Niin hitaasti kuin mahdollista

 Saksalaisessa Halberstadtin kaupungin eräässä kirkossa esitetään paraikaa yhtä musiikkihistorian erikoisinta kappaletta. Se on amerikkalaisen säveltäjän John Cagen teos ORGAN²/ASLSP. Merkillisen nimen viisi viimeistä kirjainta viittaavat englanninkielisiin sanoihin "niin hitaasti kuin mahdollista".

Teos on nimensä veroinen. Sen soittaminen aloitettiin erikoisvalmisteisilla uruilla syyskuussa 2001. Esityksen on määrä kestää 639 vuotta, joten se tulee loppuun soitetuksi vuonna 2640. Koska kappaletta soitetaan mahdollisimman hitaasti, sama sointu saattaa soida keskeytyksettä useita vuosia. 

Omissa rippikouluissani esitin niin ikään John Cagen musiikkia, mutta helpommin toteutettavaa kappaletta. Sen nimi 4'33" tulee sen pituudesta, neljästä ja puolesta minuutista.

Muuten täysin soittotaidottomana kykenin tähän esitykseen, koska tässä kappaleessa sen esittäjä ei tee mitään, on vain hiljaa ja aloillaan. Ensimmäisen kerran se soitettiin konserttisalissa pianolla, ja se on myös levytetty. Omaa versiotani toteutin luonnossa, pyytämällä ihmisiä kuuntelemaan neljän ja puolen minuutin ajan tuulta ja metsän puita.

Talvella kappale toimii parhaiten järven jäällä, kun yllä on tähtitaivas. Siinä ovat maailman parhaat valotehosteet.

Erehtymättömiä tuomareita ei ole

Äkkiä voisi luulla, että juuri Raamatussa Jumala toteuttaa absoluuttisen tarkasti oikeutta. Tarkemmin katsoen ei siltä vaikuta. 

Raamatun tunnetuimpia veljespareja ovat Jaakob ja Eesau. Heistä nuorempi Jaakob käytti törkeästi hyväkseen vanhan isänsä sokeutta ja huijasi omakseen vanhemmalle veljelle kuuluneen siunauksen.

Kun virhe tai melkeinpä rikos huomattiin, sitä ei koskaan korjattu. 

Eesaun kannalta tilanne oli voi voi, mutta tällä tavoin historia menee. Viipuri on menetetty lopullisesti, eikä intiaaneille voi enää palauttaa kaikkia heidän menettämiään maita. Ei vain voi.

Meneillään olevien jalkapallokisojen keskustelu on typerämpää kuin koskaan ennen.

Tuomiot ovat osuneet kohdalleen paremmin kuin ikinä. Jälkitarkastusten ansiosta täydet kohtuuttomuudet ovat ainakin vähentyneet. Paitsiot tulkitaan aina oikein, kun taas parikymmentä vuotta sitten vääriä tulkintoja saattoi mahtua yhteen otteluun useita.

Somepalstoilla jauhetaan juuri tuomareista, vaikka absoluuttinen totuus ei kuulu pallopeleihin. 

Erityisen kiivaasti väitellään rankkareista, vaikka niistä tulkinnanvaraisia on vähintään puolet. Joku tuomari antaa, joku toinen ei. Sellaista elämä on. Jos tämä sattumanvaraisuus ei miellytä, kannattaa keskittyä matematiikan harrastamiseen. Siellä kolme plus neljä on aina ja ikuisesti seitsemän.

Sitä paitsi jalkapallokentän vääriin tuomioihin on helppo ratkaisu: pitää vain tehdä yksi maali lisää. Siihen on aikaa vähimmilläänkin yhdeksänkymmentä minuuttia.

Se suurenmoinen psykologi

Ihmisen on helppo kertoa itsestään, että on epämusikaalinen tai liikunnallisesti lahjaton. Sen sijaan en muista juuri ketään, joka tunnustaisi olevansa huumorintajuton tai huono ihmistuntija. Ihminen määrittelee huumorin itse, ja oma ihmistuntemus vastaa parhaiten sitä, millaiseksi elämän näkee.

Seuraavassa on kertomus omista psykologisista kyvyistäni tai niiden puutteesta. Kyse on nuoruudenmuistosta, joka liittyy vanhaan kotikaupunkiini.

Tulin tuntemaan jonkin verran tätä perhettä. He asuivat omakotitalossa miellyttävällä asuinalueella. Parhaiten tunsin perheen tytärtä, joka oli suunnilleen ikäiseni. Pysähdyin monesti jutulle hänen kanssaan, vaikka ikinä emme menneet edes kahville. 

Tämän tyttären pikkuveli oli rippikoululaisena opiskeluvuosieni aikaisella leirillä, jossa olin kesätyöntekijänä. Rippijuhlissa kaikki näytti olevan hyvin. Punaisessa tiilitalossa asuivat isä, äiti ja viisitoistavuotias, hyvätapainen poika. Tytär oli jo muuttanut kotoa.

Kukaan ei vihjannut mitään, enkä ainakaan minä huomannut erityisiä.

Kaksi vuotta myöhemmin he olivat juuri se perhe, josta sanomalehti kertoi, että perheenisä oli ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä.

Tapauksesta on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Olen varma, että nykyiselläkään ymmärrykselläni en olisi aavistanut mitään.

Saarnoja on verrattava todellisuuteen

Kun Oscar Romero valittiin Salvadorin arkkipiispaksi, hänestä odotettiin rauhallista keskitien kulkijaa. Hän arvosti järjestystä ja oikein toimitettua messun liturgiaa. Häntä kiinnostivat  perhearvojen ohella huumeiden ja pornografian vastustaminen. Rehelliseksi hänet kyllä tunnettiin. 

Hallitus oli kiristämässä otettaan. Sen joukot ampuivat kovilla tuhansien ihmisten väkijoukkoa kohti. Sitten tapahtui jotain. 

Järkyttyneet ihmiset tulivat uuden, 59-vuotiaan arkkipiispan puheille. Eivät he ihmeitä odottaneet, mutta Romero alkoi kuunnella heitä. Hän käänsi katseensa messun käsikirjasta sorrettuihin ja vainottuihin. Keskitien kulkijasta tuli maahan painettujen ääni. 

Kun hänen sunnuntaisaarnojaan radioitiin, puolet kaupunkiväestä asettui niitä kuuntelemaan, ja maaseudun prosentit olivat vieläkin suurempia. Saarnat kestivät pitkään, saman ajan kuin jalkapallo-ottelu väliaikoineen. 

Romero mainitsi saarnoissaan nimeltä ihmisiä, joita oli surmattu tai muuten vainottu. Pitkin viikkoa hänelle koottiin tietoja siitä, mitä maassa tapahtui. Kaiken tämän hän julkisti sunnuntaina kirkossa. Hänen saarnansa olivat Salvadorissa ainoa uskottava uutislähetys, jota seuraamalla pysyi selvillä siitä, mitä tapahtui. Samalla hän yhdisti todellisuuskuvaukseen evankeliumin sanoman. Ihmiset tunsivat, että kerrankin he kuulivat oikeaa Jumalan Sanaa.

Saarnoilla oli myös kaunokirjallista arvoa, ja niitä on julkaistu suomeksi kirjassa Ihmisen tie. Valikoima Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta.

Romeron puheet ovat esimerkkejä siitä että parhaita saarnoja verrataan todellisuuteen, ei toisiin saarnoihin. Hän maksoi totuuden puhumisesta hinnan, kun hänet surmattiin vuonna 1980.

Alle sekunnin pätkiin pilkottu maailma

Tuttuni opiskeli aikoinaan media-alaa ja erikoistui videoiden leikkaamiseen. Painoin mieleen hänen koulusta saamansa opin, että ihminen ei kykene omaksumaan alle seitsemän sekunnin leikkauksia. Noudatin tätä rajaa leikatessani vaatimattomia videofilmejäni.

Meneillään olevat jalkapallolähetykset rikkovat seitsemän sekunnin sääntöä. Monet otokset eivät kestä epilepsiavaarassaan edes kokonaista sekuntia.

Ihmisten elämänrytmi on tietysti nopeutunut, ja nykyään ollaan kärsimättömiä kestämään hitautta. Kirjat lyhenevät ja elokuvissa pitää tapahtua koko ajan. Viidenkymmenen kilometrin kilpahiihdot ovat väistyneet, ja tilalle ovat tulleet sprinttihiihdot.

Tuttuni opinnoista on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta. Tässä ajassa ihmisen biologia ei ole kuitenkaan muuttunut niin paljon, että kuvien silppuuntuminen olisi perusteltavissa. Silmä on edelleen vain ihmisen silmä, eikä tulkitsemiseen tarvittavan älyn nopeus ole voinut moninkertaistua. Meillä on edelleen aivot, jotka on luotu kävelynopeuksiin.

Jalkapallolähetysten silppuuntumisen vuoksi koosteista ei saa selvää, mitä niissä oikein tapahtuu. Monesti varsinainen maalilaukaus on toisarvoinen sen syntyprosessin kanssa. Siksi pitäisi näyttää muutakin kuin viimeinen potku.

Aivan kuin oltaisiin luotijunassa, jossa maailmaa vilisee silmissä paljon ja nopeasti. Todellisuudessa puut, talot, vedet, vuoret ja sillat ovat yhtä ja samaa puuroa. Mikään ei erotu.

Kielipoliisit eivät yleensä ole kielitieteilijöitä

Kielitieteitä opiskellut toimittaja Maxim Fedorov osuu oikeaan havainnossaan, että hän ei ole tavannut ketään, joka olisi yhtä aikaa kielitieteilijä ja kielipoliisi. Heidän eronsa Fedorov määrittelee niin, että kielipoliisia kiinnostavat virheet ja kielitieteilijää ilmiöt niiden takana.

Ammattilaisten on luonnollisesti tiedettävä, miten päivämäärät kirjoitetaan ja luvut taivutetaan. Amatööreille on kuitenkin sallittava monenlaista, koska kieli kuuluu kaikille ja sitä on voitava käyttää, vaikka ei olisikaan ammattilainen.

Eniten minua kiusaa koukeroinen kieli, josta ei saa selvää. Monesti se on viranomaiskieltä. Sivistyssanojen käyttöä pitäisi välttää, ellei osaa käyttää niitä. Olen juuri törmännyt sanaa glopaali, ja minua se hieman huvittaa , mutta onko silläkään loppujen lopuksi suurta väliä, jos asia tulee ymmärretyksi?

Monilla ihmisillä ei ole ärsytykselleen muita perusteluita kuin, että koulussa on joskus opetettu toisin. Tästä oli kyse, kun nousi kieliraivoa muodon alkaa tulemaan hyväksymisestä.

Kieli muuttuu. Joskus ekaluokkalainen ei oikein sopinut aikuisten suuhun, mutta nykyään sen voi huoleti kirjoittaa koulun tiedotteisiin. Jossain kuulemani eppuluokkalainen tuntuisi kuitenkin asiatekstin keskellä tyylirikolta, toistaiseksi.

Muotisanat kyllästyttävät, mutta elämässä on monenlaista muutakin kiusaa, jota on vain kestettävä. Maailma ei ole koskaan pilkulleen minun toiveideni mukainen. Silti olen iloinen, että huikea on alkanut korvautua uskomattomalla. Onhan se vaihtelua.

Sillat, lossit ja aikasilppu

Hailuodon ja Oulunsalon välille on valmistunut yli kahdeksan kilometrin pituinen silta. Pitkät lossijonot poistuvat, ja hälytysajoneuvot pääsevät paremmin perille. Toisaalta asukkaat pelkäävät, että koulu ja terveyskeskus lopetetaan, kun mantereelle pääsee entistä helpommin. Tilalle tulee lisää roskia ja päiväturisteja.

Korpilahdelle valmistunut Kärkisten silta oli toisenlainen tapaus. Vilkkaamman maailman toisella puolen ei ollut kouluja menetettävinä. Siellä oli vain rantoja, metsiä ja peltoja. 

Kysyin lossin takaiselta asukkaalta, miten silta on muuttanut elämää. "Kiireet ovat tulleet tännekin", hän sanoi. Kirkonkylälle mennessä ei voinut enää turvautua siihen selitykseen, että myöhästyminen johtui lossista.

On kummallista, että täysin ilmeinen ajansäästö tuo todellisuudessa kiireitä.

Puhelimet ja modernit viestimet ovat siltoja, jotka yhdistävät ihmistä maailmaan. Ne ovat tuoneet elämään samanlaisia muutoksia kuin lossien poistumiset.

Monet arjen asiat ovat sujuvoituneet, ja uudet palvelut ovat tulleet saavutettaviksi. Toisaalta perinteinen kanssakäynti on heikentynyt. Elämä on täynnä roskaa, kuten mainoksia, tarjouksia ties millä alennusprosentilla ja öyhöttäviä mielensäpahoittajia.

Ehkä ihmismielen kannalta tuhoisinta on jatkuva keskeytetyksi tuleminen. Aika on pirstoutunut, kun tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on tullut aikasilppua.

Lossin korvannut silta toi maalaiskyläänkin kiireet.

Uutuuksien vääjäämätön eteneminen

Tuntuuko siltä, että uudet ajattelumallit ja käytännöt etenevät aina saman mallin mukaan? Ensin ne täysin torjutaan, mutta vähitellen ne tuntuvat mahdollisilta, kunnes ne ovat lopulta ainoa sallittu totuus.

Amerikkalaisen politiikantutkijan Joseph Overtonin mallia voi soveltaa seuraaviin ilmiöihin ja niiden asteittaiseen hyväksymiseen: Suomi Naton jäsenenä, Suomi ydinsodan mahdollistajana, Suomi EU:n jäsenenä, naispappeus, homoseksuaalisuus, samansukupuolisten avioliitto, tupakoinnin kieltäminen, kannabiksen laillistaminen, turvavöiden käyttöpakko ja ilmastotietoisuus.

Overtonin mukaan ilmiöt vahvistuvat seuraavien askelmien kautta: 
1 Ilmiö on ennenkuulumaton (unthinkable)
2 Ilmiö on radikaali (radical)
3 Ilmiö on hyväksyttävä (accetable)
4 Ilmiö on järkevä (sensible)
5 Ilmiö on suosittu (popular)
6 Ilmiöstä tulee voimassa oleva asiaintila (policy).

Päättelen, että jonkin askelman kohdalla on niin sanottu keikahduspiste, jonka jälkeen kehitystä on mahdotonta pysäyttää. Veikkaan, että useimmiten se on jossain kohtien 3 tai 4 tienoilla, joskus vasta askelmalla 5.

Kehitys voi kulkea myös käänteisessä järjestyksessä. Esimerkkinä olkoon vapaa ja rajoittamaton tupakointi. Kaikkialla leijuvasta hajusta ollaan kulkemassa siihen, että tupakointi on täysin kiellettyä.

Myös helsinkiläisillä on murteensa

Jalkapallon MM-kisoissa on yksi selostaja, jonka kieli eroaa ratkaisevasti muista. Hän on MTV:n Tero Karhu.

Karhun käyttämiä sanoja ovat futis, jengi, passi, duuni, taiminki, matsi, tatsi, häkki, boksi ja tiketti. Vastaavia yleiskielen sanoja ovat jalkapallo, joukkue, syöttö, työ, ajoitus, ottelu, kosketus, maali, rangaistusalue ja kortti.

Karhun sanavarasto ei lainkaan kiusaa minua, hieman huvittaa vain. Se ei ole ainakaan suuri ongelma, koska hänen sanojensa luulisi olevan laajasti ymmärrettyjä ainakin asiayhteydessä.

Joskus kyllä mietin, mikä olisi kansan reaktio, jos selostaja käyttäisi kieltä, jota puhutaan Iisalmen takana. Jaliksesta puhuminen voisi jo tuottaa paheksuvia somekommentteja. Valtakunnallisessa lähetyksessä olisi varminta, että puhuttaisiin hyvää yleiskieltä. Tämä periaate pätee myös sivistyssanoihin.

Kenties Karhu ei ole edes huomannut poikkeavansa avoimella helsinkiläisyydellään muiden selostajien linjasta. Ihmisen on monesti vaikea nähdä lähelle. Kuplan sisällä ei välttämättä huomaa, että ulkopuolella puhutaan eri kieltä.

Monet tamperelaiset nuoret ovat opiskelukaupunkeihin lähdettyään yllättyneitä siitä, että heidät tunnistetaan tamperelaisiksi heidän kielestään, eikä kaikille helsinkiläisille ltule edes mieleen, että he puhuvat murretta. 

Kivittämiset ja musta silmä

Istuin vanhan tutun kanssa kahvilla, kun mustasilmäinen poika tuli vanhempiensa seurassa ovesta sisään.

Silloin sain kuulla koulumuiston:
Olin ekalla tai tokalla luokalla. Oltiin koulun pihalla, ja poikamerkkinen luokkakaveri ryöväsi tytöltä keinun. Minä huusin, ettei niin saa tehdä. Jos jollain on keinu, pitää vain odottaa vuoroa. Ja vielä enemmän. Rupesin ilkkumaan poikaa, että hän vei keinun tytöltä, siis tytöltä. Se oli erityisen raukkamaista.
Silloin poika otti maasta kiven ja heitti minua kohti. Musa osui silmän seudulle. Ei mennyt näkö, mutta mustan silmän siitä sain.
Eikös sitä jossain maassa ole jopa teloitettu ihmisiä kivittämällä? Joten siinä oli hyvä alku. Pienestä kaikki alkaa.

Sanoin lukeneeni, että ainakin Afganistanissa ja Iranissa kivittämällä surmaaminen olisi mahdollista. Kuka tahansa pääsee osallistumaan tuomion toteuttamiseen ilman, että olisi varsinainen pyöveli.

Ja sitten oli se Jeesuksen ja syntisen naisen tapaus. 

Kun jalkapallo jää toiseksi

Olen etsinyt jalkapallosta ja yleensä urheilusta tapauksia, jotka liittyvät ennen muuta ihmisenä olemiseen. Niinpä katseeni on osunut sellaisiinkin lajeihin, joita en seuraa kovin aktiivisesti, kuten alppihiihtoon tai nyrkkeilyyn.

Jääkiekosta osuivat silmiini Mestiksen karsintapelit vuonna 2024. Silloin TuTon valmentajalta Jonne Virtaselta kysyttiin mielipidettä tulevasta "kuolemanpelistä". 

Virtanen vastasi: "Sen verran täytyy korjata, että ei nyt sentään kuolemanpeli. Vaikka tänään oltaisiin hävitty, niin aurinko nousee huomennakin. Noin miljardi ihmistä, koko Kiina, ei niillä ole hajuakaan, hävitäänkö vai voitetaanko." "Kun tässä on ihmisillä ihan oikeasti toisilla elämä kyseessä tuolla jossain."

Meneillään olevissa MM-kisoissa kolumbialaisten ajatukset ovat varmasti muuallakin kuin tulevassa pelissä, kun naapurimaassa Venezuelassa on juuri ollut tuhoisa maanjäristys.

Kisoissa on tehty ainakin kaksi kiinnostavaa elämänvalintaa. Ranskan valmentaja Didier Deschamps jättää yhden kisapelin väliin äitinsä hautajaisten takia. Tilaisuutta ei siirretty nykysuomalaiseen tapaan kisojen jälkeiseen viikonloppuun.

Belgian kenties paras pelaaja Jérémy Doku taas sivuutti yhden ottelun ollakseen paikalla ensimmäisen lapsensa syntymässä. Muu joukkue oli hänen tukenaan. Joukkueen kapteeni Youri Tielemans sanoi, että lapsen saaminen on maailman kaunein asia.

Vähän hävettää pommeista nauttiminen

Hävettää, että tunsin jonkinlaista nautintoa nähdessäni valokuvia mustista savuista Moskovan yllä. Tämä on ihmismielen pirullisuutta tai peräti saatanallisuutta. Kaukaa on helppo katsoa ihmisen kärsimystä. Jos katse tarkentuu lähelle, terve mieli järkyttyy siitä, että pommit aiheuttavat kärsimystä ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse. 

Illalla pelien alettua voin taas sukeltaa jalkapallokuplaan. Katsomojulisteessa englantilaiset vakuuttavat uskoa omaan joukkueeseensa: "Jalkapallo tulee kotiin."

Moskovan savuista Mika Norjavaara laukaisi nasevasti: "Sota on tullut kotiin."

Ja mitä sanoikaan Jeesus Nasaretilainen? - Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Ja mitä sanoikaan Martin Luther King? - Tänä avaruusalusten ja kauko-ohjattujen ammusten aikana on valittava joko luopuminen aseista tai luopuminen olemassaolosta.

Hetkellisesti voi näyttää muulta. Pitkän päälle molemmat ovat oikeassa.

Historia tarvitsee juudaksensa

Pinnallinen ihminen kuvittelee, että Jumalalle pitää sallia vain hygieeniset ja kauniit menetelmät. Unohtuu, että hänen historiansa kulkee myös moraalittomien tapahtumien kautta. Joskus juudakset ovat välttämättömiä perimmäisen hyvän toteuttamiseksi. Elämä ei ole niin suoraviivainen kuin hyvä ihminen mielellään kuvittelisi, eivätkä seuraukset ole aina ihmisen laskettavissa.

Minulla on kaksi arkista esimerkkiä. Ne molemmat liittyvät tupakointiin, joka on kieltämättä huono ja epäterveellinen tapa.

Ensimmäinen esimerkkini on vuodelta 2002, kun Myyrmannin ostoskeskuksen räjähdyksessä kuoli seitsemän ihmistä.

Helluntailaisen äidin teologiaa opiskellut poika toimi Myyrmannissa teollisuusvartijana. Ruokatuntinsa jälkeen hän päätti olla palaamatta suorinta tietä normaalille vartiopaikalleen. Sen sijaan hän meni ensin ulko-oven eteen tupakalle. Siellä polttaessaan hän kuuli, kuinka juuri hänen vartiopaikallaan pamahti ja Myyrmannin ostoskeskus räjähti.

Toinen esimerkki on sodan ajalta. Juha Korpijärvi kirjoitti isänsä kertoneen miehestä, joka oli tiettävästi hänen sukulaisensa.

Tämä mies oli konemiehenä panssarilaiva Ilmarisella. Vuorollaan hän oli saanut nousta yläkannelle tupakoimaan, ja juuri hänen harjoittaessaan pahetta Ilmarinen ajoi miinaan ja upposi. Konehuoneessa ei olisi selviytynyt.

Limot, pihakoivu ja vaivaiskoivu

Moneen juhannukseen en ole nähnyt ulko-ovilla olevia limoja. Epäilemättä niitä on edelleen jossain, mutta minun silmääni ei ole osunut yhteenkään täällä yltyvän kaupungistumisen keskellä. Joskus ne olivat tavallinen näky.

Jopa sana limo on hävinnyt osatusta kielestä. Nuorille pitää erikseen selittää, että sillä tarkoitetaan nuorta koivua, joka tuotiin kaverinsa kanssa ulko-ovelle juhannusta juhlistamaan niin kuin jouluna tuodaan kuusi.

Koivu on maailman kaunein puu. Ainakaan minä en ole nähnyt missään sen kauniimpaa. Valkoinen runko ja vihreät lehdet ovat lumoava yhdistelmä. 

Tuskin on sattumaa, että koivu ja tähti olivat Topeliuksen sadussa ne tuntomerkit, joiden perusteella varhain kotoaan karkotetut etsivät lapsuudenkotiaan.

Erityinen suosikkini on vaivaiskoivu. Kun muut ylvästelijät väistyvät, se kestää tunturin laella, vaikka tuulet kuinka pieksisivät. 

Limosta on pitkä matka tähän.

Elämän ensimmäinen maisema

Elämäni tärkein maisema on se peltoaukeama, jota katselin kotiportailta ensimmäisinä elinvuosinani. Tai sitten voisin mainita mökkirannan Hauholta. Tai sen näkymän, kun tulen reissusta kotiin ja kuljen Pyhäjärveä ylittävää Rajasalmen siltaa. Silloin kysyn itseltäni, kannattiko täältä sittenkään lähteä minnekään; olisinpa pysynyt täällä. 

Tärkeäksi on tullut myös Prahan Linnavuori, josta näkyy koko kaupunki. Olen tuijottanut sieltä alas ja  kuvitellut, kuinka talvella 1917 Kafka kiipesi iltaisin Kultaiselle kujalle kirjoittamaan esimerkiksi Keisarin viestin. Eikä Machu Picchua voi unohtaa.

Ehkä tärkein on kuitenkin se lapsuuden ensimmäinen maisema, kotiportailta katseltu. Ainakaan siellä en ollut vieras, muualta tullut, saati turisti.

Niinpä ymmärrän pohjanmaalaisia, jotka kaipaavat lakeutta, kotimaisemiensa yksitoikkoisuutta. Mitä siitä, että minua ne näkymät eivät innosta. Heille ne ovat rakkaita ja niiden kuuluu olla rakkaita. Ymmärrän niitäkin, jotka kaipaavat Helsinkiin ja lapsuutensa Kallioon, vaikka se kuinka olisi kivikylä.

Omasta maisemastaan Aleksis Kivi kirjoitti ylittämättömän kauniisti: "Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen."

Mökkijarven vastaranta veteen heijastuneena.

Järjestystä ja näennäistä sekasortoa

Harrastepajaksi muuttuneessa autotallissa voi olla kahdenlaista järjestystä. Ensinnäkin on se järjestys, jossa jokainen työkalu on tarkasti harkitulla paikallaan. Ruuvimeisselit on luokiteltu suuruutensa mukaan, eikä sarjasta puutu yhtäkään, ellei jokin meisseli ole tilapäisesti käytössä.

Toinen systeemi on se, että kaikki on hujan hajan, mutta työkalujen omistaja tietää tarkkaan, mistä etsittävä löytyy. Tähän järjestykseen ei pidä päästää siivoojaa, sillä hän vain sekoittaa järjestyksen, joka on syntynyt täysin luonnollista tietä.

On ihmisiä, jotka tietävät näennäisen sekasorronkin keskellä tarkkaan, mitä tehdä.  

Joskus systeemit sekoittuvat kummallisesti.

Kirjat ovat minun työkalujani. Viime vuonna lukemani Ilkka Saaren romaani Rooman alkava auringonlasku on ollut minulta pitkään kateissa. Olen tiennyt, että jossain kotona se on, mutta sitä ei ole löytynyt lehtipinoista eikä sängyn alta, ei mistään. Olen luvannut lainata sen tutulle, mutta toistaiseksi on täytynyt valitella, ettei vain löydy. 

Tänään tarvitsin Ernesto Sábaton kirjaa Sankareista ja haudoista. Kävelin kirjahyllylleni, jossa vallitsee tiukka aakkosjärjestys eli liki ainoa järjestys, jonka olen onnistunut elämässäni luomaan.

Sieltä löytyi Sábato ja siitä vierestä vihdoin myös Saari, aakkostettuna juuri oikealle paikalleen Sábaton naapuriksi.

Vain aakkosjärjestyksessä oleva kirjahylly voi toimia.

Mihin kirjoja lykkäisi?

Raumalla on kaupungille sijoitettuja kirjojen vaihtokaappeja. Yhdessä oli aivan tuore romaani, intiaanikirjailija Tommy Orangen Harhailevat tähdet. Olin jopa harkinnut sen ostamista. Tuntui melkein rikolliselta poimia se ilmaiseksi reppuun.

Kaikki kirjat eivät siirry uudelle omistajalle näin sujuvasti. Suurten ikäluokkien jäämistöt ovat vaikeasti tyhjennettäviä. Liian monella on Linnaa ja Päätaloa jo perinnöiksi saatuina. Linna kestää aikaa, mutta Päätalo on uudelle sukupolvelle toivottoman hidas. Omissa kaapeissani on merkittävää 1900-luvun saksankielistä teologiaa, jota kukaan ei lue senkään takia, että saksaa ei enää osata. Iljettää viedä jätteisiin, mutta muukaan ei auta.

Kirjoja toi tarjota divariin, mutta kirjakauppias on kirjakauppias eikä hyväntekijä. Tuttu ammattilainen kertoi, että sisään ostaessa hän voi tarjota kolmanneksen myyntihinnasta. Toisen kolmanneksen voi laskea menevän firman kuluihin, ja lopulliseksi voitoksi jää viimeinen kolmannes. 

Varmasti hyvämenekkisistä teoksista voi maksaa hieman enemmän.

Sääntönä on, että kirja on myytävä vuoden aikana. Sen jälkeen se ei käy kaupaksi viiden seuraavankaan aikana.

Keltainen kirjasto on hyvän käännöskirjallisuuden laatumerkki, mutta edes sieltä kaikki eivät kelpaa muille kuin keräilijöille. Suosiossa ovat Murakami, Sebald, Calvino, Saramago, Strout, Steinbeck ja Hemingway. Sen sijaan Kemal ja vanhat irvingit eivät kiinnosta ketään.

Aivan uusi kirja, jonka poimin ilmaiseksi mukaani, hyvään kotiin.

Mitä enemmän muistaa, sitä enemmän muistaa

Nykyistä joutoelämääni edeltävänä aikana pidin tärkeänä, että mukana olleet nuoret muistettiin nimeltä ja että kukaan ei ollut "sinä sinipuseroinen siellä".

Usein kuulin valitettavan huonoa nimimuistia. Ainakaan pääni sisällä en hyväksynyt tätä selitystä. Minusta se oli välinpitämättömyyden kaunistelua.

Tietysti jollakulla on heikompi mieleen painamisen kyky kuin jollakulla toisella, mutta suurelta osin ongelmat johtuvat henkisestä laiskuudesta. Jos kyky on huono, sitä on erityisesti vahvistettava, aivan niin kuin selkävaivoja voi helpottaa lihaskuntoharjoituksilla.

Kiusasi myös se, ettei lainkaan ajateltu, millä tavoin muistamistaan voi tehostaa.

Suurimpia virheitä on säästeleminen. Kuvitellaan, että pelkän etunimen mieleen painaminen auttaisi muistamaan edes sen. Totuus on toisenlainen. Opettelemalla enemmän asioita varaa muistialueestaan suuremman lohkon. Hakujärjestelmä osuu kokonaiseen nimeen todennäköisemmin kuin pelkkään etunimeen. Muistiin pätee sama kuin rakkauteen: mitä enemmän muistaa, sitä enemmän muistaa, ja mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakastaa. Kumpikaan ei kulu käytössä, vaan yltyy vain.

Nuorten tapauksissa kannatti painaa nimien lisäksi heidän osoitteensa, sisaruksensa, vanhempansa ja harrastuksensa. Niistä kaikista koostui se riittävän iso lohko. 

Shakinpelaajien tutkiminen vahvistaa näitä havaintoja. On havaittu, että mestarit eivät muista mielivaltaisesti laudalle aseteltuja nappuloita yhtään paremmin kuin muutkaan ihmiset. Sen sijaan he muistavat pelitilanteita, joissa nappuloilla on toisiinsa nähden sellaiset suhteet kuin oikeassa pelissä. Hyvä pelaaja ei ajattele yksittäisiä nappuloita vaan niistä syntynyttä verkostoa.

Viulutunneilta moottorisahoihin

Olen lueskellut eläkkeellä olevan siviilioikeuden professorin Urpo Kankaan kirjaa suomalaisista nimikäytännöistä. Hänellä on aiheesta vankka kokemus, sillä hän on ollut ratkomassa noin 25 000 nimiasiaa.

Kirjassa on yksi erityisen puhutteleva lause: "Lapsi on itsenäinen oikeudellinen subjekti, eikä mikään perheen lisäke."

Kangas osoittaa lukuisin esimerkein, että suomalaisten nimilakien ytimessä on aina lapsen etu. Jo kaksitoistavuotiaan mielipide on ratkaiseva, jos hänen nimeään halutaan muuttaa.

Lapsen erityisyyden kunnioittaminen ei koske vain nimivalintaa vaan koko elämänuraa.

On liian paljon esimerkkejä siitä, kuinka lapsi on jo ennen syntymäänsä valittu jatkamaan perheyritystä tai viljelemään sukutilansa peltoja. Ellei hänellä ole omaa intohimoa tai edes kohtuullista kiinnostusta, lopputulos on surkea. Vanhemmat ovat viisaita, jos he tunnistavat ja myöntävät, että lapsesta ei ole heidän suunnitelmiensa toteuttajaksi.

Muuan kulttuurialalla elämäntyönsä tehnyt isä kertoi huvittuneesti oman elämänsä tarinaa: "Minä kuskasin poikaa viulutunneille. Siitä ei tullut mitään. Nykyään poika korjaa ammatikseen moottorisahoja.”

Pahuuden jakaminen helposti nieltäviin osiin

Erinomaisessa kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria Jonathan Glover osoittaa, että pahuuden voittokulku perustuu ratkaisevasti kahteen asiaan. 

Ensinnäkin julmuus jaetaan pieniin, helposti nieltäviin osiin. 

Yksi kokoaa tehtaassa sytytinkoneistoja, ja toinen valmistaa pommikoneen miehistölle aamiaisen. Eri miehet lastaavat koneen, ja eri miehet käyvät pudottamassa pommin. Jokainen täyttää vain saamansa käskyn, eikä se ole paljon mitään, eihän.

Toiseksi ihminen etäännytetään tuhojensa kohteesta.

Kun kärsimys toteutuu jossain silmänkantamattomissa, se ei niinkään haittaa. 

Läheltä surmaaminen on vaikeaa, joten tapetaan matkan päästä. Miehet pudottavat vaivattomasti palopommeja kymmenien tuhansien ihmisten päälle, vaikka samat miehet eivät onnistuisi surmaamaan pistimellä yhden yhtä ihmistä. 

Irtisanomisia puolestaan helpottaa se, ettei tarvitse olla tekemisissä työttömäksi jääneen eikä hänen perheensä kanssa. Ei joudu kohtaamaan uhriaan aamulla, kun peruuttelee autoa tallista ja lähtee itse työhön.

Sympaattinen huijari

Claude on tämän ajan kenties lupaavin tekoäly, kun taas Claude Khourya on kutsuttu kuokkavieraiden kuninkaaksi. Hän oli huijari, mutta hänelle ei voi olla sympaattisesti hymyilemättä.

Khoury oli Ranskan veikkausyhtiön eläkkeellä ollut virkailija, joka otti tavakseen pyrkiä isoisten seuraan. Niin kuin rikoksia on tehty pukeutumalla duunareiksi ja tunkeutumalla tikkaita kantaen firmojen kriittisiin tiloihin, niin myös Claude Khoury keksi keinot päästä valtionjohtajien seuraan. Hän vain luotti äärimmäiseen itsevarmuutensa ja käveli tyynesti turvallisuusväen ohi.

Niinpä hän onnistui seisomaan valtionjohtajien ryhmäkuvassa Bill Clintonin takana ja poseeraamaan solmiotaan oikoen Ranskan ja Italian presidenttien vierellä. Jonkin päivällisen jälkeen hän oli mennyt kättelemään Senegalin presidenttiä ilmaistakseen arvostuksensa maassa tapahtuneesta kehityksestä. 

Nykyään kokousten osallistujat epäilemättä varmistetaan paremmin kuin 1990-luvun puolivälissä. Uusia valtioita oli silloin niin paljon, että juuri kukaan ei tiennyt, kuka näitä valtioita johti.

Claude Khouryn huijauksissa on kuitenkin jotain ikiaikaista, joka on edelleen voimassa ja kiusallisesti paljastaa ihmismielen turva-aukot. Dagens Nyheterin toimittaja kirjoitti näin: "Hän on oikeaa sukupuolta, oikean ikäinen, hänellä on oikea ihonväri ja hän on oikein pukeutunut."

Ovien kauneus ja monen muun rumuus

Ihmettelin Tallinnan matkalla, kuinka kauniita ovia kaupunki oli täynnä. Otin niistä kymmeniä valokuvia.

Samalla ajattelin sitä, kuinka tasapaksuja tavaroita ja yksitoikkoisia taloja Suomessa myydään mukamas arvotavaroina ja -ympäristöinä.

Vanhojen aikojen ihminen tyrmistyisi nähdessään nykymaailman tuotteistetun tylsyyden.

Mieleeni tulivat juuri Tallinnan ovet, kun pitkästä aikaa selailin Jean Renoirin kirjaa, jonka hän on tehnyt isästään taidemaalari Pierre-Auguste Renoirista (k. 1919). 

Vanhempi Renoir oli jopa sitä mieltä, että modernien rakennusten rumuus ja käyttöesineiden rahvaanomaisuus uhkaavat koko sivistystä: "Totumme niihin siinä määrin, että emme enää huomaa niiden rumuutta. Ja jos joskus tulee päivä, jolloin olemme täydelleen tottuneet niihin, silloin on lopussa myös se sivistys, joka on antanut meille Parthenonin ja Rouen'in katedraalin."

Renoir näkee rumuudessa jopa väkivallan juuret: "Elämä on silloin niin ikävää, että ihmiset tekevät itsemurhia pelkkää kyllästyneisyyttään tai alkavat pelkän huvin vuoksi tappaa toisiaan."

Yksi Tallinnan lukuisista ovista

Laiteriippuvuutta vähentävä laite

Mies on valmis mihin tahansa hankaluuteen, kunhan saa tehdä sen laitteella. Mieliteon yllättäessä hän aina keksii perusteet vekottimen hankkimiseen.

Niinpä voin ylpeänä julistaa, että olen keksinyt ostokselle aivan uuden perustelun: olen hankkinut laitteen, jotta pääsen eroon laiteriippuvuudesta.

Ei riitä, että puhelin on otettava mukaan, kun lähden päiväkävelylle. Kapula on poimittava mukaan yläkertaan kiivetessä, jottei tarvitsi juosta portaita ehtiäkseen vastata puhelimeen. Sieltä yläkerrasta se on taas muistettava ottaa mukaan, kun tulee alakertaan. 

Vähitellen on alkanut tuntua aivan sietämättömältä, että joku on onnistunut kiinnittämään puhelimen käteeni. Haluan itse valita ruumiinosani.

Lopulta ja hieman myöhässä keksin laitteen, jolla voin vähentää laiteriippuvuuttani. Se on älykellopuhelin. Se kulkee aina ranteessani ilman, että sitä tarvitsee ajatella koko ajan.

Joku voi sanoa, että nythän sinä vasta olet puhelimen vanki. "Laite ei ole vain uusi ruumiinosa, vaan se on osa ihoa."

Ei pidä paikkansa. Kellossani soivat vain yksityispuhelut, jotka tulevat perheenjäseniltä ja muutamalta muulta. Niihin on ehkä syytä vastata heti, kun taas muut joutavat odottaa jonkin aikaa, kunnes käväisen varsinaisella kännykälläni. Tiukan paikan tullen olen vastaamatta myös privaattipuheluihin.

Uusi laitteeni ei ollut aivan halpa, mutta vapaudesta kannattaa maksaa.

Pelottava ja vaarallinen ovat eri asioita

Suomen kohuttuna drooniyönä heräsin neljän aikaan aamuyöstä ja vilkaisin uutisia. Suomen viranomaisten julkaisema tiedote kuului sanatarkasti näin: ""Ilmassa liikkuu mahdollisesti vaarallinen miehittämätön ilma-alus, eli drooni klo 3.49."

Päättelin, että tiedotteella oli samanlainen vaikutus minuun kuin sillä viime päivien uutisella, että hai oli surmannut australialaisen miehen. Päänsisäinen todennäköisyyslaskurini raksutti nopeasti tuloksen, että on viisainta jatkaa unia.

Seuraavana aamupäivänä sain tietää, että Suomi oli täynnä jälkikäteen pelästyneitä ihmisiä.

Kaivoin kirjahyllystäni esiin kansainvälisen terveydenhoidon professorin Hans Roslingin kirjan Faktojen maailma. Sen ydinsanomaa on se, että historian aamuhämärissä ihmisiä suojanneet alkukantaiset pelot estivät aikoinaan ihmisiä kuolemasta. Nykyään ne estävät journalisteja menettämästä työpaikkojaan.

Roslingin kirja on ilmestynyt vuonna 2018. Sen mukaan maailman kuolemantapauksista:
* 0,1 prosenttia sattuu luonnonkatastrofeissa
* 0,001 prosenttia lento-onnettomuuksissa
* 0,7 prosenttia murhissa
* 0 prosenttia ydinvuodoissa
* 0,05 prosenttia terroriteoissa.

Näistä kaikista ei koostu yhteensä edes yhtä prosenttia. Jokainen voi arvioida omassa päässään, mikä määrä uutisista käsittelee näitä aiheita.

Juhlien järjestäjälle kannustusta ja lohtua

Konfirmaatiota edeltävinä päivinä kysyin rippikoululaisilta, oliko äiti hermostunut, ja melkein kaikki vastasivat että oli. Kun kysyin samaa isistä, nousi ehkä kaksi tai kolme kättä. Joltakulta oli kuistin remontti kesken.

Tältä pohjalta oli hyvin ymmärrettävää, että nuoret osallistuivat mieluusti leirin jälkeisiin kokoontumisiin. Niistä sai pätevän syyn paeta kodin juhlajärjestelyjä. Kun lähti ajoissa eikä pitänyt kiirettä kotiin palaamisen kanssa, sai järjestetyksi kivasti omaa aikaa.

Monella työpaikalla toukokuu on vuoden kiireisintä aikaa. Ei ole ihme, että kotona kiristää.

Jos nyt jotenkin osaisin lohduttaa ja kannustaa.

Ainakin voin sanoa, että olen ollut mukana lukemattomissa perhejuhlissa. Kertaakaan en ole ollut paikassa, jonka järjestelyt olisivat olleet kelvottomat. Melkeinpä se riittää, että ollaan selvin päin. Joku rippikoululainen esitti aforismin: "Juhla on sitä, että kaikki ovat paikalla."

Perhejuhliinkin pätee, että täydellisyyden tavoittelu voi mennä liian pitkälle ja tuottaa vain epäsopua. Elämä ei kaadu siihen, että tarjoilupöydältä puuttuu jokin herkku tai matossa on läiskä.

Mokien sattuessa voi lohduttautua navajointiaaneilla, jotka tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden virheen muistuttamaan, että vain Jumala on täydellinen.

Lyömättömin on tämä Kare Willbergiltä oppimani ajatus: "Meillä on yo-juhlat eikä asuntonäyttely."

Velkojen perintää

Minulla oli kouluaikoina suht väljästi omaa rahaa käytössä. En saanut sitä kotoa enempää kuin muutkaan, mutta kun en ostanut makeisia, ylimääräiset kolikot pyörivät taskuissani. Muut huomasivat rahatilanteeni ja käyttivät minua pankkina.

Vähän toisella kymmenellä luokkatoverinani oli muuan Pera (nimi muutettu). Hän oli isokokoinen, ja kun siitä huomautettiin hänelle, hän osasi sanoa, että hänen vanhempansa olivat varsin pienikokoisia eikä  hänestäkään tulisi jättiläistä. Hän oli ainoastaan kasvanut nopeammin ja aiemmin kuin muut. 

Siinä ikävaiheessa hänen kokonsa kuitenkin riitti. Luokkamme jalkapallojoukkueessa minä pelasin hyökkäyksessä. Pera oli puolestaan puolustuksessa vastapuolen pelote, sillä hän lanasi vastapuolta suruttomasti kumoon.

Peralla oli muutakin käyttöä. Minä palkkasin hänet perintähommiin. Kyllästyin siihen, että minulle ei maksettu velkoja takaisin, ja niin tein Peran kanssa diilin. Lupasin hänelle osingon perityistä veloista. 

Yhteistyö sujui mutkattomasti. Peran ei tarvinnut pitkään uhkailla käden vääntämisellä, kun maksuliikenne äkkiä nopeutui.

Mikähän tämänkin juttuni moraali on? - En kyllä yhtään tiedä.

Elämässä pitää olla rosoa

Muistan sen hetken, kun avasin laatikon, jonka sisällä oli uutukainen Nokian Communicator. Se vaikutti teknisesti täydelliseltä laitteelta, jossa kaikki oli tarkalleen niin kuin piti. Nykyajan pisteytyksillä se on tietysti alkeellinen laite, mutta tämä ei häivytä muistoani puhelimen lumoavuudesta.

Ihmisten maailmassa täydellisyydestä on lähinnä haittaa. Kauneudesta voi tulla taakka, jonka vuoksi vain pinnalliset ongenonkijat uskaltavat lähestyä. Luotettavammat ihmiset menevät muualle tavallisimpien seuraan, ja sitä paitsi: kun ihmisestä on kyse, lopulta totuus kuitenkin tulee esiin.

Urheilussa täydellisyys on mahdotonta. On jopa korkeushypyn kaltaisia lajeja, joissa voittajakin päättää suorituksensa epäonnistumiseen.

Taiteessa tarvitaan rosoa. Neil Youngia ei haitannut, vaikka hänen livealbumillaan äänittäjä oli painanut nimikkokappaleen Time Fades Away kohdalla äänitysnappulaa liian myöhään. Tämä ei ole ainoa kerta, kun Young on jättänyt levylleen tietoisen virheen.

Jopa klassisessa musiikissa heikkoudet voivat tehdä hyvää. Milan Kundera kertoo nuoruuden aikaisesta musiikinopettajastaan, joka erään oppitunnin päätteeksi saatteli oppilastaan ovelle, pysähtyi ja sanoi: "Beethovenilla on monia ihmeellisen heikkoja jaksoja. Mutta nuo heikot jaksot korostavat vahvoja.   Ne ovat kuin nurmikko: jos sitä ei olisi, ilonamme ei olisi myöskään kaunista puuta, joka kasvaa nurmikolla."

Sähköautot, kasetit ja vimmaiset tunteet

Sähköautoihin liittyy miesten maailmassa suuria tunteita. Kun uskonnosta ei osata puhua, kiivaillaan niistä.

Omasta puolestani olen ollut neutraali. Tietysti on ympäristöperusteita, mutta on syitä, jotka liittyvät käyttötarkoituksiin ja lataamiseen. Myös rahasta on kiinni. Näihin aikoihin saakka sähköauton ostaminen on vaatinut kohtalaisesti varallisuutta, vaikka ajan myötä käyttökulut kääntävät laskelmia toiseen suuntaan. Köyhä ei voi aina ostaa pitkän päälle edullisinta.

Autovalinnan luulisi olevan asia-asiaa. Ei vain ole, niin kuin urheilussa ei ole jonkin joukkueen kannattaminen. Puhuessaan sähköautosta miehet puhuvat elämännäkemyksistään. 

He jatkavat samaa kiistaa, jota käytiin aikanaan magnetofoneista, kun olin kolmentoista vanha. Pojat jakautuivat kahtia, c-kasettien ja avokelojen kannattajiin. Avokelat olivat teelautasen kokoisia, eikä niissä ollut suojakoteloa.

Periaatteessa kiistan voittaja oli selvä. Avokelat olivat suurempia ja siksi musiikin laatu oli parempi, eikä niiden sotkuja tarvinnut selvitellä käyttäen lyijykynää työkaluna. Ainoa haitta oli, että niitä ei voinut ottaa uimarannalle mukaan. Ennen kaikkea oli kyse rahasta. Köyhien oli pakko ostaa kasettinauhureita.

Välitunneilla vähävaraisten lapset yrittivät vimmatusti puolustautua. Raharikkaat olivat tekniikan kannalta oikeassa ja painoivat päälle.

Varakkaissa perheissä oli tällainen.

Pappina ja tyrmättynä

Olin ollut uudessa seurakunnassa tuskin kokonaista kuukautta, ja vanhusten ruokailutapahtumassa oli runsaasti väkeä. Ajattelin, että tällaiset tapahtumat oli käytettävä hyväksi. Niiden aikana pääsi ainakin esittäytymään ja parhaimmillaan saattoi saada jonkin kontaktin merkittävään alkuun.

Niinpä juttelin erään mummon kanssa siihen tapaan kuin rupatellaan ihmisen kanssa, kun vasta aloitellaan tutustumista. Silloin paikalle ilmestyi ovesta toinenkin pappi. Mummo sanoi: "Tuli sinullekin juttuseuraa."

En muista, mitä sanoin vai sanoinko mitään. Tuskin rupesin kertomaan siitä periaatteesta, että jos seurakuntalaisten joukkotapahtumassa on paikalla kaksi pappia, heidän on suorastaan kartettava toistensa seuraa. On varmaan yllin kyllin tilanteita, joissa he voivat käsitellä keskinäisiä asioitaan.

Kovin paljon paremmin ei sujunut ensimmäisellä rippileirilläkään. Vapaa-ajalla leikittiin eräänlaista siirtymäleikkiä.

Kun nuorten ryhmä oli koolla jossain päin pihamaata, menin heidän joukkoonsa. Vähitellen ja yksitellen he siirtyivät muualle ja tekivät uuden ryhmän. Menin taas heidän seuraansa, ja kävi niin kuin edellisellä kerralla. Pian he olivat taas muualla. Näin kierrettiin pihaa.

Minä tuumasin, että siirtyilkää vain. Lopulta te väsytte, mutta minä jaksan. Vielä tulee aika, että sallitte minunkin olla siinä. 

Tuloksellista kuljeskelua kuplan särkemiseksi

Sunnuntain kävelykierros tuotti yhtä ja toista hyvää, pientä ja vähän isompaa. Aloitin mukavista kirkonmenoista, joissa kuulin yhden suosikkiteksteistäni: Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.

Ostin kaksi arpaa ja lähdin kuljeskelemaan kaupungille. Joku moikkatuttu tuli vastaan. Tavalliseen tapaan en mennyt kirkkokahville, vaan istahdin kesän ensimmäisille jäätelöille veden ääreen. 

Viereisellä penkillä istui parinkymmenen vuoden takainen tuttuni äitinsä kanssa. Juteltiin vaikka mistä, kuten nuorten somekäyttäytymisestä ja uusista lakiehdotuksista. Hän oli asioista oikeasti perillä, ammattilainen.

Vielä osuin kirjaston nurkalla yhteen vanhaan tuttuun. Juttu kiertyi Euroviisujen kautta siihen, että hän kertoi kuulemastaan kuvauksesta, millaista usko voi olla: Jonkun usko on suojassa ohuen lasin alla. Kun pintaan tulee pienikin naarmu, viritelmä on pilalla ja vaarassa kokonaan särkyä. Jonkun toisen usko on savimöykky. Vaikka sitä kuinka tökkii ja yrittää särkeä, se ei mene rikki.

Jäljettömiin kadonnut

Elämässä on varmaan kymmenentuhatta kohtaamista, josta olisi voinut tulla jotain isompaa, jos vain onni olisi ollut myötä. Sitten kävi niin kuin kävi, eikä tapahtunut mitään. Katkeamisesta ei välttämättä jäänyt traumaa, vaan enintään lievä uteliaisuus, joka ei koskaan tule tyydytetyksi.

Ylioppilasvuonna menin leipomoon kesätöihin. Siellä oli myös toinen kevään abiturientti, pitkä nuorimies. Emme olleet samalla työpisteellä, mutta niin lähellä kuitenkin, että osuimme puheisiin.

Mietimme leipien kohtaloa. Söikö niitä oikeasti joku vai veikö auto ne takaisin yläkertaan, jossa ne pantiin tulemaan ränniä myöten taas meille?

Vuorojen sattuessa kohdalleen menimme töiden jälkeen kahville. Baarin nurkassa oli levyautomaatti. Hän pudotti kolikon koneeseen ja laittoi soimaan Hectorin laulaman coverin: "Jos halki kaupunkimme kuljet / ilman että silmät suljet / huomaat että sentään / lähes onnellinen oot."

Jos nuorimies kuuntelee sellaista musiikkia, hänessä on jokin tärkeä kohdallaan.

Puhuimme tulevaisuudensuunnitelmista. Olin vaikeasti selitettävistä syistä menossa teologiseen tiedekuntaan. Hänenkin äitinsä oli ehdottanut sitä, mutta hän itse harkitsi venäjän kielen opintoja.

Heinäkuun lopussa kesäpestit loppuivat. Emme juoneet läksiäiskahveja emmekä vaihtaneet yhteystietoja. Lähdin reilaamaan kohti Kreikkaa, emmekä enää tavanneet.

Joskus googlasin häntä. Hän oli pelannut jossain alasarjajoukkueessa koripalloa, ja siinä oli kaikki, mitä sain selville. Seuran kausijulkaisussa hän näytti juuri sellaiselta, miksi hänet muistin.

Hukassa sekä todennäköisyydet että suhteellisuudentaju

Heräsin yöllä sudenhetken aikaan ja vilkaisin tabletilta, vieläkö maailma oli sijoillaan.

Teki mieleni lähteä ulos, koska uutisten mukaan Etelä-Suomen taivaalla liikkui drooni. Kaikkiaan 1,8 miljoonaa ihmistä sai ohjeen pysyä kotona tai hakeutua sisätiloihin. Jos se ei ollut mahdollista, oli mentävä johonkin suojaisaan paikkaan ja tarkkailtava tilannetta.

Mietin todennäköisyyttä sille, että ulkona ollessani jokin drooni osuisi juuri minuun. En keksinyt niin pientä murtolukua. Ennemmin on syytä pelätä kaahareita, jotka ajavat päälle.

En kuitenkaan lähtenyt ajamaan uhmassani etelän niin sanotulle vaara-alueelle. Rupesin nukkumaan.

Aamulla luin, että Meilahden sairaalassa hoitajia olisi perunut droonien takia kokonaisen työpäivän, nykyajan epälotat. Kaksi potilasta peruutti leikkauksensa, koska ei uskaltanut lähteä ulos.

Päivä ei muutenkaan valjennut viisauden täyteisenä. Aamulehdessä oli yli yhdeksän sivua Tapparan mestaruudesta, vaikka se tulee joka kevät niin kuin voikukat pihalle, ainakin melkein. Olen miedosti Tapparan kannattaja, mutta tästä en ole tilausmaksuani maksanut.

Todennäköisyysmatematiikka on hukassa, mutta niin on suhteellisuudentajukin.

Kukaan ei voi säilyttää omaa sukunimeään

Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Tämä oli silkkaa miesvaltaisuutta. Kyseessä oli myös käytännöllinen ongelma, jos nainen oli luonut uran omalla nimellään.

Nykyään miehet tapaavat suhtautua sukunimivalintaan periaatteella: "Minä pidän omani, ja sinä saat tehdä niin kuin haluat."

Melkein puolet pareista valitsee yksinomaan miehen nimen. Heistä useimmat sanovat, että varsinkin lapsiperheessä se on yksinkertaisinta.

Oman syntymänimen säilyttäminen on tasaisen vauhdin taulukolla muuttumassa ykkösvaihtoehdoksi. Vain joka kymmenennellä on kaksoisnimi, ja naisen sukunimeen päätyy perin harva mies, kaksi sadasta.

Joku haluaa eroon nolona pidetystä sukunimestään, ja joku voi suorastaan himoita tulevan puolisonsa hienoa sukunimeä. Muusikkoa voi auttaa, jos hänen nimensä sattuu olemaan Sibelius, ja Kapanen tuntuu jääkiekkoilijalta ennen kuin hän on saanut luistimia jalkaansa.

Moni perustelee sukunimensä säilyttämistä sillä, että haluaa pitää oman nimensä, siis oman. Tämä on väärinkäsitys, sillä omaa ei ole. Vaihtoehtoina ovat puolison nimi ja yleensä isän nimi. Sukunimen tarkoitus ei ole ilmaista yksilöllisyyttä vaan johonkin kuulumista. 

Tätä elämän perussääntöä väistääkseen jotkut ottavat avioituessaan uuden yhteisen nimen. Haluavatkohan he kertoa, että he eivät kuulu mihinkään, vaan ovat "saari elämän suurella merellä"?

Uuden sukunimen keksiminen on taitolaji. Luin joskus Savon Sanomista, että Inkinen ja Husso alkoivat olla Hussinkeja. Ei se ole huonokaan rakennelma, mutta koululaiset varmaan lausuvat sen omalla tavallaan.

Naurun puute kertoo vakavista oireista

Olen lukenut Lauri Viidalta Moreenin ja joskus lainaillut siitä ajatusta: "Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervalastuja suopalona kytevään lemmennälkään."

Jotain muutakin Viita-tietämyksestäni: Juice Leskinen on laulanut, että Lauri Viita antoi hänelle suomen kielen. Olen perillä siitä, että Viidan viimeiset vuodet olivat huonot.

Olemme maantieteellisesti läheisiä. Viita on syntynyt linnuntietä mitaten alta kymmenen kilometrin päässä nykyisestä osoitteestani. Vain järvi on siinä välissä.

Kuitenkin on tunnustettava, että tietämiseni on hataraa, ja niin aloin lukea hänen toisen vaimonsa Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viidasta.

Kirjan puolivälissä havahduin siihen, mitä Meriluoto sanoi miehensä naurusta. Lauri Viita ei nauranut koskaan. Hän saattoi matkia naurua ja sanoa "heh heh". Kun jotain oikein riemukasta tapahtui, hänellä oli korviin asti yltävä leveä hymy, mutta hereä, syvältä purkautuva nauru kuitenkin puuttui.

Meriluoto sanoi tämän olleen oireellista. Hän ei suoraan paljastanut, mihin hän tällä viittasi, mutta tulkitsen hänen ajatelleen, että nauramattomuus oli myöhemmin puhjenneen skitsofrenian ensimmäisiä merkkejä.

Euroviisut, ilmakitarafestivaali

Euroviisuihin kunnolla perehtyneet ovat tietysti olleet selvillä, että kilpailussa käytetään taustanauhoja. Linda Lampeniuksen tapauksen myötä totuus on rävähtänyt kuitenkin niin pahasti silmille, että sitä on vaikea olla huomaamatta.

Kyse ei ole vain musiikkikappaleiden muovisuudesta, vaikka ainakin toistaiseksi ne taitavat olla ihmisen eivätkä tekoälyn valmistamia tuotoksia.

Eikä kyse ole siitä, että laulujen sijasta kilpaillaan spektaakkeleista, joissa vaatteet, vaatteettomuus, vilkkuvalot ja muut tehosteet täyttävät katsojan havaintomaailman. Musiikkia ei oikein huomaakaan. Se on mukana, koska säännöt sitä vaativat.

Kyse ei ole siitäkään, että kokonaisuus muistuttaa värjättyä kananmunaa, josta puuttuu runkorakenne ja joka pysyy koossa vain ulkokuorensa varassa. 

Sen sijaan on kyse siitä, että aitojen soittimien käyttöön on pyydettävä erikseen lupa ja että säännöllisesti tämä lupa on evätty. 

Pisteet kuitenkin Linda Lampeniukselle! Ilmeisesti hän on koko loppukilpailun ainoa esiintyjä, joka soittaa oikeasti. Äänestäisin häntä.

Huijataanko ihmistä, jos hän tietää olevansa huijattu?

Nuorista käyriä ja käppyröitä

Ovatko puheet nuorten kasvaneesta ahdistuksesta sitä ikuista ennen oli kaikki paremmin -ulinaa? – Uusimman Kouluterveyskyselyn mukaan eivät ole.

Rippikouluikäisten ahdistuksen jo alkuaan ilkeät luvut ovat tuplaantuneet vähän yli kymmenessä vuodessa. Enemmän kuin joka kolmas tyttö on ahdistunut. Koronan hellitettyä tuli hetkellinen parannus, mutta sen jälkeen luvut ovat nousseet entistä kovempaan nousuun.

Ahdistuksen kasvua on myös pojilla, mutta luvut ovat huomattavasti siedettävämpiä kuin tytöillä.

Viime vuosina myös nuorten itsemurhaluvut ovat olleet nousussa. Joka kuukausi vähintään kolme ja pahimmillaan neljä nuorta tekee itsemurhan. Rippikouluiän jälkeen poikien itsemurhat ovat huomattavasti yleisempiä kuin tyttöjen.

Prosenttiluvut ovat niin korkeita, että ne eivät laske vain lisäämällä terapeutteja, psykologeja ja kuraattoreita. Heitä ei mitenkään riitä kaikille. Täytyy keksiä jotain muutakin.

Tilastoissa on myös jotain positiivista. Itsemurhaluvut ovat kaikesta huolimatta laskeneet 1990-luvulta, ja tyttöjen kokema seksuaalinen ahdistelu on vähentynyt merkittävästi kolmen viime vuoden aikana.

Nuoret, joilla on ollut kahden viime viikon aikana kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta.

Itsemurhaan kuolleet nuoret

Yksitoistavuotiaaan oikeudet rakentaa majaa

Olen muistellut nimimerkki "Yksitoistavuotiaan" lehtikirjoitusta kahdenkymmenen vuoden takaa. Siinä hän kuvasi ikäluokkansa elämää, jota aikuiset melkein huvikseen tai ainakin ymmärtämättömyyttään rajoittivat. 

Kirjoitus oli tällainen:

Meidän ja varmasti monen muunkin taloyhtiön ongelmana on se, että pihoilla ei yksinkertaisesti saa olla. Pihamme aikuiset ovat kieltäneet lähes kaiken, muun muassa pallon pomputtamisen, sählyn pelaamisen, kirkonrotan, ja kaikki muut pelit ja leikit, joissa juostaan. 

Muistan myös, kuinka muutama vuosi sitten minut ja monet muut naapurin lapset häädettiin hiekkalaatikolta ja liukumäestä. Ja syynä on aina se sama vanha: "Te huudatte liian kovaa!" Olemme kuitenkin tavallisia lapsia tavallisista perheistä. 

Eräänä kesänä ajattelimme rakentaa majan. Vanhemmat pyysivät kaupungilta luvan majan rakentamiseen, ja meille vastattiin myöntävästi. Mutta viikon kuluttua majan valmistumisesta taloyhtiön hallitus määräsi sen purettavaksi. Sille en vieläkään tiedä syytä. 

Aikuiset ovat kiroilleet meille ja ovat joskus jopa uhkailleet meitä kiväärillä ampumisella ja autolla päälle ajamisella. Olisimme mielellämme ulkona, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. 

- - -

Ovatko ajat muuttuneet tuosta? Tietävätkö lapset enää, miten kirkonrottaa leikitään? Kirjoittaja on nykyään kolmenkymmenenyhden ikäinen, ja ehkä hänellä on omia lapsia. Salliiko hän heidän telmiä lasten lailla?

Onpa tämän kanssa miten tahansa, kevään parhaita merkkejä on, että trampoliini on kaivettu naapurin pihalle esiin. Lasten pomppimisen voi nähdä ja tömähtelyn voi kuulla, kun istun sisällä tuolissani ja luen Paulo Freireä, sorrettujen pedagogia.

Näppäriä juhlapäivien siirtoja

Luin juuri HS:n kolumnistin ehdotuksen, että helatorstai voitaisiin siirtää toukokuulta marraskuulle, jolloin on muutenkin ankeaa. En ole varma, oliko kirjoittaja aivan tosissaan vai ainoastaan puoliksi. Ainakaan hän ei ottanut huomioon sitä, että kirkollisesti siirto on täysin mahdoton, koska ajankohta liittyy kiinteästi pääsiäiseen.

Voitaisiin tehdä paljon, jotta kalenteri muuttuisi normin mukaiseen viikkomalliin 5+2.

Helpointa olisi siirtää itsenäisyyspäivä joulukuun ensimmäiseen lauantaihin, koska siinä ei tarvitsisi ottaa huomioon kansainvälisiä suhteita. Sen sijaan vapun siirto lähimpään viikonloppuun olisi vaikeaa, koska sitä vietetään muissakin maissa.

Kansainväliset käytännöt pitänevät myös varsinaisen joulupäivän entisillä sijoillaan, emmekä voi Suomessa yksin päättää, milloin vuosi vaihtuu ja milloin on uudenvuodenpäivä. Pitkäperjantain muuttaminen pitkälauantaiksi vaatisi kielellisistä syistä totuttelua, mutta ensimmäinen pääsiäispäivä on jo valmiiksi sunnuntaina. Pääsiäismaanantaita voitaisiin viettää heinäkuussa. Siihen yhdistettäisiin kesään tyrkytetty kansanvallan päivä, joka ei ole noussut siivilleen.

Toinen joulupäivä on melko tarpeeton, koska kukaan ei jaksa samoja ruokia kolmatta päivää. Pysykööt ihmiset kotona, bensaakin säästyy. Tapanin voisi vaihtaa sinne marraskuulle teemalla "oispa meillä joulu ainainen". Kauppiaat varmaan kannattaisivat.

Ja mitä väliä on tosiasioilla, kunhan vain saadaan jokin järjestys. Tuoreen selvityksen mukaan suomalaisten työaika on sekä viikkotunneissa että vuosittaisissa työpäivissä mitaten eurooppalaista keskitasoa. Kahden arkipyhän poisto tekisi Suomesta Euroopan niukimman maan Irlannin ja Hollannin kanssa.

Kun autoissa oli persoonaa

Vappuna on lähdettävä ulkosalle vanhoja autoja bongailemaan, koska silloin ne ajetaan kevään merkiksi esiin. Jos minulla olisi kunnon autotalli ja enemmän teknistä osaamista, hankkisin museoauton kesäpäivien iloksi. On kuitenkin tyydyttävä niiden valokuvaamiseen. Myös se on hauskaa.

Vanhat autot ovat hyppäys lapsuuden viattomuuteen, kun autoista ei ollut muuta haittaa kuin Mika Waltarin Pariisissa rakastama polttoaineen katku. Kukaan ei tiennyt ilmastonmuutoksesta. Autot olivat sen symboli, että ihminen oli ylittänyt lihasvoimansa ja maailma oli rajaton – niin me luulimme.

Vanhojen autojen avulla voi muistella lapsuutensa ihmistyyppejä. Autoissa oli persoonaa, ja omalla valinnallaan omistaja kertoi itsestään.

Volkswagen oli jo nimensä perusteella kansanauto, ja Opel Kadett oli saman idean kaupunkiversio. Kuplan valtakautta myöhemmin tavalliset tallaajat alkoivat ajaa Ladalla. Moskvitsin omistajat äänestivät SKDL:ää, ja Sitikan hankkijat olivat boheemeja. Ensimmäiset Datsunin ja Toyotan ostajat todistivat ennakkoluulottomuutta ja aavistelivat Euroopan pudotusta.

Mersut olivat rahamiesten autoja, ja Pyhimys-Volvo sopi menevälle poikamiehelle, ajoihan myös Roger Moore sillä näytellessään Simon Templaria. Minillä saattoi kuvitella olevansa yksi lukuisista rallikuskeista, jotka nostivat suomalaisia Monte Carlon yössä maailmanmaineeseen.

Triumph Heraldista oli helppo ottaa kesäksi katto pois.

*    *   *  

36 auton kuvavalikoimani1960- ja 1970-luvuilta.

Tampereen vappuatoja

Eurovisut ja Tuomari Nurmio

Olen viimeksi katsonut Euroviisut, kun Abba voitti. Kisat eivät ole boikotissani, sillä palaan television ääreen, kun alkaa kiinnostaa. Satunnaiset otokseni eli kymmenen minuuttia kestäneet viipymiset TV-lähetyksen äärellä ovat todistaneet, että tämä laji ei ole minun. Musiikki on vierasta makuuni.

Käsitän, että nykyajan Euroviisuissa on kyse ennen muuta spektaakkeleista eikä niinkään musiikista. Juuri tämä lisää vierauden tunnettani. Spektaakkelit ovat perkeleellisesti lumoavaa tyhjänpäiväisyyttä, joka on ymmärrykselle vaarallista. Tiedän kyllä, että tietty määrä turhuutta on suoranainen välttämättömyystarvike, jota minäkään en täysin vältä. Siksi en paheksu Euroviisujen seuraajia. Katsokoot. Tunnen vain, että minun on parasta karttaa juuri tätä lajia, niin kuin joku toinen välttää suolan käyttöä ruoassa.

Fundeerailin näitä, kun kävin katsomassa Tuomari Nurmion keikkadokumentin 13 kylmää laulua. Pohdin, mitä tapahtuisi, jos Nurmio lähetettäisiin Euroviisuihin. Hän tietysti kieltäytyisi, mutta ainahan voi kuvitella.

Valot eivät vilkkuneet Nurmion keikalla, ja soittimet olivat ainoa rekvisiitta. Niitä soitettiin oikeasti.

Esitystekniset kikat ovat olemassa tyhjyyden peittämiseksi. Nurmion musiikki riitti täyttämään koko tilan. Hämmästyttävästi hän on yhtä ajanmukainen ja oman trendinsä huipulla kuin noustessaan pinnalle 47 vuotta sitten.

"Kun sä teet niinku sä haluut, sä oot muoti", filosofoi Remu Aaltonen.

Voisitko kertoa myös sukunimen?

Takavuosien ministerikaverukset Katainen ja Urpilainen kutsuivat toisiaan julkisuudessa Jyrkiksi ja Jutaksi. Vaikutelma oli tekoläheinen. Siinäpä vasta oli kaverusten sisäpiiri, johon muilla ei ollut asiaa.

Ymmärrän, että huumepoliisi ei paljasta nimeään, mutta kun minulle esittäytyy puhelimessa joku veroviraston Sari hei tai vakuutusyhtiön Minna hei, kysyn ensimmäiseksi kuka Sari tai kuka Minna. Myöhempien selvittelyjen takia olisi hyvä tietää, kenen kanssa on asioinut. Teennäisyyden välttääkseen soittaja voisi aloittaa edes tähän tyyliin: "Ulosottovirastosta hyvää päivää." 

Etunimivillitys on levinnyt myös kirkkoon. Mari-piispa on lässyn lässyn -läheisyyttä, joka sopii lasten kerhoihin, mutta aikuisten seurassa on puhuttava niin kuin aikuisille.

Sovellan tässä nimikäytäntöjä vielä itseeni:

Arto saa sanoa milloin vain, mutta paljas etunimi kuuluu valmiiksi tuttujen kanssakäyntiin. Jos ollaan läheisissä väleissä, pelkällä sukunimellä kutsuminen on taas töykeää tai ainakin etäännyttävää. Virallisissa pöytäkirjoissa on aina mainittava sukunimi, mutta tästäkin poikkeamista olen nähnyt.

Lempinimeäni Ate (yhdellä t:llä) saa käyttää, ja ehdot ovat lähes samat kuin Artossa. Ate Köykkä en kuitenkaan suostu olemaan. Jos lempinimen yhteydessä mainitaan sukunimi, sen on oltava genetiivissä Köykän Ate. 

Nimi on intiimi asia, ja se on minulle tärkeä, mutta titteleiden kanssa ei ole tarkkaa. Melkein kaikki kelpaavat, ja sopii, että jätetään kokonaan pois. Kirkolliset sanat ovat muutenkin vaikeita.