maanantai 17. heinäkuuta 2017

Olemme ennakkoluuloisempia kuin myönnämme

Tuorein Aamulehdessä julkaistu kolumnini on ollut mielessäni pitkään. Sitä kirjoittaessani ajattelin, että varmaan joku käsittää tämänkin väärin. Ymmärtämättömiltä lukijoilta ei voi koskaan välttyä. Ajattelin heidän kommenttiensa uhalla kuitenkin sanoa jotain siitä, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme, vaikka juuri itsessään sitä ennakkoluuloisuutta ei kernaasti myöntäisikään.

Aakkosten etupäässä ja ehdokaslistan yläreunassa olemisen on todettu lisäävän vaaleissa saatua äänimäärää. Muutenkin ihmiset ovat eriarvoisia sukunimensä perusteella. Nimi paljastaa aatelisuuden ja todennäköisen kansallisuuden ja vaikuttaa yleiseen tunnettavuuteen. Niinpä voisi olla tasa-arvon kannalta hyväksi, jos työhakemuksissa lainkaan ei tulisi esiin ihmisen nimi.

Kun ajatus merkitään Ludwig Wittgensteinin nimiin, kuulija ottaa saman tien hatun päästään. Jos vastaava ajatus yhdistetään Jokiseen tai Lahtiseen, vaikutus ei ole yhtä vahva. Edelleen olen varma, että arkkipiispa Kari Mäkinen tunnettavuus on kärsinyt ratkaisevasti hänen vaatimattomasta sukunimestään, johon kaiken lisäksi yhdistyy ikäluokassaan kovin tavallinen etunimi. Toista olisi, jos hän olisi edeltäjänsä tavoin Iisakki Rothovius.

Sanotaan mitä sanotaan, mutten jaksa uskoa, että Jurkan sukunimestä ei olisi tiettyä etua Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Jonkun kolmannen Kaurismäen olisin valmis uskomaan olemattomilla suosituksilla lahjakkaaksi elokuvaohjaajaksi.

Urheilunkaan maailma ei ole vapaa sukunimien magiasta. Jos Conferation Cupissa Saksaa edustanut keskikenttäpelaaja Can olisi ollut nimeltään Schweinsteiger, olisin seurannut häntä huomattavasti tarkemmin kuin nyt seurasin. Tai ketä kiinnostavat korealaiset jalkapalloilijat? Paitamyyntiä ei avita se, että he ovat melkein kaikki Kim-nimisiä. Sen sijaan japanilainen Keisuke Honda tuntuu heti kohtalaiselta pelimieheltä.

Erityisen sääliksi käy Tytti Tuppuraista; eihän puoluejohtaja nyt vain voin olla Tuppurainen eikä Tappurainen, tai jos kaikesta huolimatta on, etunimen pitäisi olla Elisabet tai Margareetta. Myös toinen Tytti, Isohookana-Asunmaa, olisi voinut harkita, kannattiko poliittisen uran kannalta sittenkään ottaa itselleen yhdistelmänimi.

Andy McCoy on kieltämättä paljon rokimpi kuin Antti Hulkko. Pitää olla poikkeuksellisen lahjakas muusikko, jos onnistuu kurkun kakistelua muistuttavasta nimestään Neil Young huolimatta pääsemään maailmanmaineeseen.

Taitavana kielellisten sävyjen tuntijana Pentti Saarikoski ymmärsi nimiin liittyvää taian. Erässä runoilijoiden kokouksessa hän pilkkasi ruotsalaista Bernt Rosengrenia: ”Hei Rosenkvist, mikä se nimi nyt olikaan, Rosenblatt, Äppelgren, Grenros, miten se oli?” Kuinka vähäinen onkaan kirjailija, josta ei muisteta hänen nimeään. Ei häntä löydä edes kirjastosta. Nimien väärin muistamisella pilkkaamisen Saarikoski oli oppinut säveltäjä Seppo Nummelta, joka oli kutsunut maailmankuulua kollegaansa Karlheinz Stockhausenia Stockenbögeliksi ja Bockenpauseniksi.

Kolumni Aamulehden sivulla

Ei kommentteja: