Valittuja blogejani viime vuodelta

Viime vuonna kirjoitin 150 blogitekstiä. Omasta mielestäni tärkeimpiä olivat seuraavat kymmenen:

Koulun vessa on yksinäisen turvapaikka: tekstin lähtökohtana oli kammottava uutinen nuorten yksinäisyydestä ja yksinäisyyden tuottamasta häpeästä. 

Tyttö oli muna: kovapintaisuus voi olla ihmisen hätäratkaisu koossa pysymiseksi.

Omilla somelinjauksilla sisällissotia vastaan: Vastustan estoja ja kuplautumista omiin sisäpiireihin. Ketään ei pitäsi estää sillä perusteella, että hän on eri mieltä. Pitää olla vaarallinen tai poikkeuksellisen ärsyttävä.

Ohjeita Dostojevskin aloittamiseen: annan vinkkejä siitä, miten Dostojevskin kanssa kannattaisi edetä.

"Minä tulin uskooon" ei lainkaan sovi luterilaisen suuhun: suomalaisissa on paljon piiloluterilaisuutta, jota emme itsekään huomaa.

Miten sitä Raamattua on muokattu: Sensuroitu Raamattu on vuoden hittikirjoja. Kerron käsitykseni siitä. 

ADHD: ainoa vuodenaikarajoitteinen käytöshäiriö: Kapinoin ADHD-määritelmän epämääräisyyttä vastaan. Ei lapsi ansaitse leimaa sen perusteella, että on tavallista vilkkaampi eikä viihdy pulpetissa.

Lasten ja vanhempien suhteessa on vaiheensa: Meillä kaikilla on isä ja äiti, monilla on myös lapsia. Nämä suhteet etenevät elämässä omaa rataansa. Tästä jutusta voi tarkistaa, mitä vaihetta kukin menee.

Hurjia paljastuksia: kaihdan omasta elämästä kirjoittamista, mutta joskus lipsahtaa.

Uskomisen lisäpöytäkirjat: yritän kannustaa niitä, jotka haluavat pitää kristillisestä uskosta kiinni, vaikka joidenkin asioiden kanssa tekee tiukkaa.

Sivuutettuja tapahtumia, sattumuksia ja huomioita vuodelta 2023

Tässä on valikoima vähälle huomiolle jääneistä sattumia, tapahtumia ja havaintoja vuodelta 2023. Elämä on edelleen muutakin kuin sotaa ja velkakriisiä.

* Suomen hinatuin auto on BMW. Kakkosena on Audi.
* HJK:n jalkapallolupauksen Topi Keskisen lapsuudenkodin olohuoneessa sai pelata jalkapalloa. Äidille terveisiä!
* Kirjansa alkupuolella äidinkielen opettajat Kinnunen ja Rytisalo ihmettelevät virallisen opetusohjelman sanaa "merkitysneuvottelu". Eivät koskaan keksineet, mitä se tarkoitti. 
* Suomi lahjoitti yhdeksän pelastusajoneuvoa Ukrainaan. Siis "lahjoitti". Mitäpä siitä, että ne olivat loppuun ajettuja.
* Pahoinpitelystä syytetyt vartijat sanoivat, että he olivat vain halunneet tarjota "isällistä opetusta". Tapahtui isäinpäivän tienoilla.
* Neljäs kesäkuuta muuan suomalainen pikkupoika meni mummonsa kanssa metsään muurahaisia katsomaan.
* Koumbiassa neljä lasta joutui lento-onnettomuuden takia omin nokkineen keskelle viidakkoa. Ikää oli 11 kuukaudesta 13 vuoteen. Alkuperäiskansojen osaaminen pelasti heidät. 
* Sekä Tampereella että Janakkalassa kiellettiin vapaaehtoisia tekemästä latuja. Yleisölle osoitetut ladut "kuuluvat kuluttajaturvallisuuslain piiriin".

Aika monen linkin takaa löytyy tarkempaa tietoa.

Kaikkea pitää maistaa – ei toimi

On varmaa, että monien kotien joulupöydässä vanhemmat ovat lapsia maanitellessaan jälleen turvautuneet jokaperheen käyttösanastoon: "Pitää ainakin maistaa."

Ehkä olen väärässä, mutta en ole edes kuullut tapauksesta, että joku lapsi olisi tämän vaatimuksen jälkeen innostunut vastenmieliseksi arvaamastaan ruoasta ja pyytänyt saada ison annoksen lisää. Maistaminen vain vahvistaa ennakkoluuloa.

Varhaisiin ikävuosiin kuuluu tietty itsepäisyys. Kun lapsi on ennalta päättänyt jonkin ruoan olevan pahaa, mikään ei muuta hänen käsitystään. 

Joskus aikuisena mieli voi sitten muuttua. Silloin voi tietoisesti opetella syömään jotain outoa ruokalajia, ja makutottumukset vaihtuvat myös itsestään. Lapsena minä nypin rosollista kaikki sipulit pois, kun taas aikuisena rosolli on sitä parempaa, mitä enemmän sitä sipulia on.

Kukaan presidenttiehdokkaista ei tunnustaudu rikkaaksi

Suomessa on melkeinpä mahdotonta tunnustautua rikkaaksi. Tämän voi päätellä presidenttiehdokkaiden vastauksista Helsingin Sanomien kysymykseen: "Oletko rikas?" Haastattelun perusteella voisi esittää jatkokysymyksen, mistä alkaa rikkaus.

Mika Aaltola: ansio- ja pääomatulot Suomessa 158 000 euroa. "Kuulun Suomessa tietysti hyvätuloisiin tienesteiltäni."
Sari Essayah: ansio- ja pääomatulot Suomessa: 114 000 euroa. ”Olen aina ollut tyytyväinen omaan elämäntilanteeseeni."
Pekka Haavisto: ansio- ja pääomatulot Suomessa 163 000 euroa. "No, tulen hyvin toimeen."
Jussi Halla-aho: ansio- ja pääomatulot Suomessa 124 000 euroa. ”En ole rikas, mutta olen toki hyvätuloinen."
Harry Harkimo: ansio- ja pääomatulot Suomessa 188 000 euroa. ”En rikas ole, mutta tulen hyvin toimeen." 
Olli Rehn: ansio- ja pääomatulot Suomessa 289 000 euroa. ”Olen suhteellisen hyvätuloinen suomalaisessa yhteiskunnassa.”
Alexander Stubb: ansiotulot Suomessa 14 000 euroa. Ei pääomatuloja. EU-yliopiston maksama bruttopalkka on 18 490 euroa kuussa. ”En haluaisi määritellä rikkautta vaurauden kautta. Rikkaus on sitä, että elämä on merkityksellistä."
Jutta Urpilainen: pääomatulot Suomessa 3 000 euroa. EU-komissaarin kuukausittainen peruspalkka on noin 25 500 euroa. ”Olen hyvätuloinen mutta en rikas."
Li Andersson kieltäytyi haastattelusta.

Kukaan ei turvautunut myöntävän kiertelevään ja lisäksi todenperäiseen vastaukseen: "Ainakin maailmanlaajuisesti ajatellen olen rikas."

Joulusaarna, 131 sanaa

Millaisia neuvoja tarvitsi, kun Betlehemissä otti vastasyntyneen syliinsä? – Tue lasta niskan puolelta. Pitele varovasti mutta rennon hellästi. Se ei rikkoonnu rakastavasta otteesta. Varmista kuitenkin ettei niska retkahda.

Ohjeet ovat ikiaikaisia. Niskapuolelta vastasyntynyttä tukevat kädet läpäisevät ihmiskunnan historian. Reitti on Jorvin sairaalasta Aleppon raunioiden kautta Betlehemin tallipihaan ja edelleen Neandertaliin saakka. Yksi nikama hukassa ja koko selkäranka katkeaa. Yksi tukkeentunut verisuoni, ja samassa on elämä poikki.

Mehän kaikki olemme alkuperältämme vauvoja Jumalaa myöten.

Ihmiselämä on kuin kotelostaan kuoriutuva perhonen tai vastasyntynyt kissanpentu silmiä vailla. Haurasta oli elämä myös nuoren Marian sylissä ja kätilönä toimineen Joosefin käsissä.

Tämä elämänkuva antaa suunnan, mistä Jumalaa ja elämän pyhyyttä kannattaisi etsiä. Uusi testamentti oli uudenlainen perintösäätämys. Sotajoukkojen Jumala väistyi, ja sijaan hiipi pieni ja hento voima, joka ei käskenyt eikä komentanut, vaan sai ihmisen sisältä väräjämään.

.

Itse ottamani valokuva Vammalan keskustan näyteikkunasta.

Turisti seurasi tulivuoren purkausta hymyssä suin

Uutiskuvissa haastateltu turisti hymyili tyytyväisyyttään, kun kertoi islantilaisen tulivuoren purkauksesta. Televisiosta katsellen näky oli kieltämättä komea. Olen varma, että minäkin olisin lumoutuneena kiivennyt näköalapaikalle ja ihastellut maan sisuksista purkautuvan tulen kauneutta.

Haittoja ajatellessa olisin puolustautunut sillä, että kukaan ei ole kuollut eikä edes loukkaantunut. Samalla olisin työntänyt taka-alalle tiedon siitä, että moni on joutunut evakuoiduksi ilman tietoa siitä, milloin voi palata kotiin.  Lisäksi islantilaisilla on pelko ja huoli.

Törpöimmät kadottavat onnettomuuspaikalla kaiken häveliäisyytensä. Uhreja kuvataan ja ikkunasta kurkistellaan, jotta saataisiin aineistoa omalle kauhistumiselle ja meheville jutuille.

Epäilen, ettei kukaan ole täysin vapaa tästä uteliaisuudesta. Syrjäisen silmä huvittuu onnettomuuksista. Dostojevski on miettinyt asiaa paljon. Tämän voi päätellä siitä, että hän on kirjoittanut ilmiöstä ainakin kahdessa kirjassaan.

Riivaajat: "Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme onnettomuudessa on aina jotain, joka huvittaa syrjäisen silmää - olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa."

Keskenkasvuinen: "- - en ollenkaan tuntenut sitä pienoista mielihyvää, jota jokainen ihmisolento aina tuntee onnettomuuden kohdatessa jotakuta hänen lähimmäistään, silloin kun joku vaikkapa vain taittaa jalkansa tai tahraa kunniansa tai suorastaan menettää jonkun rakkaimmistaan tms."

Itsesuojeluvaisto ja rekkaan törmääminen

Minulla ei ole asiasta tieteellistä tutkimustietoa, johon voisin viitata. En myöskään tiedä, mihin liikenneonnettomuuksia tutkinut poliisi havaintonsa perusti. Joka tapauksessa hänen kertomansa vaikuttaa uskottavalta.

Tämän poliisin mukaan rekkaa päin ajavat itsemurhakuljettajat aina vähentävät nopeuttaan ennen lopullista törmäystä. Näin he eroavat rattiin nukahtaneista. Epätoivoisinkaan ihminen ei rohkene kaasuttaa ennen osumaa. Viimeisellä hetkellä kuitenkin kaduttaa tai iskee epävarmuus.

Ehkä kumoamaton itsesuojeluvaisto selittää sitäkin, miksi monet itsemurhayritykset niin sanotusti epäonnistuvat.

Enhän minä tätä tiedä. Kunhan vain tuumailen.

Käytännön pila keltaisen liivin avulla

Auktoriteettiin ja koskemattomuuteen tarvitaan vain univormu tai keltaiset liivit. Rosvot ovat päässeet työhaalareissa ja tikapuilla varustautuen monessa firmassa paikkoihin, joihin ulkopuolisella ei muuten olisi pääsyä.

Tästä syntyi toiminta-ajatus, kun odottelimme Rovaniemellä auton pakkaamista junaan. Keltaiseen heijastinliiviin pukeutunut kaverini kävi ulkosalla tarkastelemassa tilannetta. Hän näytti niin erehdyttävästi VR:n mieheltä, että joku jonottaja jo raotti auton ikkunaa nähdessään hänen tulevan. 

Ideamme mukaan hän alkaisi liivissään järjestellä jonottavia autoja parempaan sommitelmaan. Ensin hän käskisi kuljettajia muuttamaan yhden jonon kolmeksi rinnakkaiseksi jonoksi. Sen jälkeen hän komentaisi niistä keskimmäisen kulkusuunnan vaihtumaan, koska vaunuun noustaisiin pakittamalla. Vielä järjestystä muutettaisiin niin, että dieselit ja bensa-autot olisivat omana jononaan. Sähköautot otettaisiin ekologisista syistä keulille. 

Ennen VR:n oikeiden miesten saapumista ehdittäisiin pahoitella väärää informaatiota ja kertoa, että alkuperäinen järjestys olisi sittenkin oikea. 

Jos toiminta herättäisi jossakussa lievää epäilyä, massauskollisuus olisi tukena. "Tuntuu tyhmältä, mutta kun muutkin." Siinä menisi puoli tuntia liivimiehen käskyjä totellessa. 

On ideoita, jotka ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuta. Tämä oli niitä.

Vain poliitikkojen ikivanhoja yo-todistuksia muistellaan

Ilta-Sanomat teki taas juttua presidenttiehdokkaiden ylioppilastodistuksista. Joskus aiemminkin olen nähnyt, että poliitikkojen lukiosaavutuksia on nostettu esiin. Taisivat olla ministereiden tulokset viimeksi käsittelyssä.

Politiikan huippu on havaintojeni mukaan ainoa paikka, jossa vanhoilla yo-arvosanoilla tuntuu olevan yleistä kiinnostusta.

Itse olen tarvinnut ylioppilastodistuksen arvosanoja vain pyrkiessäni yliopistoon. Muuten muistan, että yhden ainoan kerran joku ihminen on halunnut tietää, millaisin tuloksin aikanani kirjoitin. Kaikenlaista muuta on kyllä udeltu.

Huvittavana tapauskertomuksena sopii muistaa, että taloustieteen nobelin voittanut suomalainen Bengt Holmström reputti aikanaan ylioppilaskirjoituksissa. Eivät tainneet vanhemmat silloin uskoa, mitä pojasta vielä tulisi.

Vuoden henkilö Taylor Swift

Useimmat ihmiset löytävät musiikilliset suosikkinsa alle kahdeksantoista iässä. Tämä pätee myös minuun. Silloin löysin esimerkiksi Neil Youngin, jota olen kuunnellut enemmän kuin ketään muuta muusikkoa. Hieman päälle kahdenkymmenen iässä minuun osui Tuomari Nurmio. Virolainen Arvo Pärt on kovin toista lajia, ja häneen törmäsin vasta vuonna 1991.

Mitä pitemmälle elämä on edennyt, sitä harvemmin tulee uusia kiinnostuksen kohteita. Adelen ääni kosketti ja pakotti ottamaan selvää. Aivan viimeksi Kaurismäen Kuolleissa lehdissäkin esiintyvät Maustetytöt on herättänyt sympatiaa.

Mitä sitten olisi ajateltava Taylor Swiftstä, jonka Time on valinnut vuoden henkilöksi. Kai hänessä on jotain erityistä.

Suosion salaisuus ei paljastunut minulle. Muutamia kappaleita kuunneltuani sijoitin hänet arvoasteikkoni ryhmään C. Se tarkoittaa, etten heti vaihda autoradioni kanavaa, en vielä toisenkaan kappaleen jälkeen, mutta kolmannen kohdalla rupean jo vakavasti miettimään, tulisikohan sieltä jotain muuta

Uskomisen lisäpöytäkirjat

Olen kiusaantunut niistä uskon ihmisistä, joille ei riitä tavallisen ihmisen tavallinen usko. Ikään kuin laaditaan lisäpöytäkirjoja, jotka olisi omaksuttava sen jälkeen, kun on kerran kallistunut uskomisen suuntaan. Omasta puolestani olen pitänyt uskontunnustusta hyvänä mittarina. Se on paras tarjolla oleva kooste kristinuskon ydinasioista. Jos jotain asiaa ei siellä mainita, siihen voi jättää uskomatta ja olla hyvällä omallatunnolla kristitty. Olen aivan varma siitä, että ainakin uskontunnustuksen uskon täytyy riittää. Sekin on jo melkoinen annos. Tämän perusajatuksen pohjalta kristityn ihmisen ei tarvitse uskoa:
- Saatanaksi nimettyyn persoonalliseen pahaan.
- riivaajiin ja muihin henkiolentoihin
- aivan kummallisiin ihmetekoihin
- ihmeparantumisiin
- enkeleihin
- tietynlaiseen seksuaalimoraaliin
- kansallisuusaatteeseen, ei edes silloin kuin sitä kutsutaan isänmaallisuudeksi

- Israelin valtioon
- johonkin poliittiseen suuntaukseen tai jonkin toisen suuntauksen torjumiseen
- tietynlaiseen teoriaan maailmankaikkeuden synnystä
- aivan kaikkien raamatuntapahtumien historiallisuuteen
- Raamatun erehtymättömyyteen (toisaalta minua väsyttää myös sellainen nykymuoti, joka ei näe Raamatussa mitään muuta kuin inhimillistä erehtyväisyyttä; ei se niinkään mene)
- tietynlaiseen elämäntapaan 

En kiellä ketään uskomasta edellä olevaan listaan. Sanon vain sen, ettei sen avulla ketään saa sulkea kristillisen uskon ulkopuolelle. Mukana voi olla niukemmallakin asialistalla.

Ei leikkaa, ei viilaa, ei tee mitään

Jokainen muutto pulpahduttaa esiin tavaraa, jota ei enää tarvitse. Jos kapine on ollut kymmenen viime vuotta käyttämättä, se tuskin ilahduttaa tulevaisuudessakaan.Kaapeissa on tyhjentyneitä pattereita ja vaatteita, jotka eivät mahdu päälle. Entäs toimivaksi oletettava VHS-nauhuri, johon sopivia kasetteja ei ole tallessa? Ja toimimattomat kynät ovat joka kodin riesa.

Omaa ryhmäänsä ovat melkein toimivat laitteet. Olen ollut tekemisissä HP:n tulostimen kanssa, johon saattoi syöttää paperia vain yksi kerrallaan. En ollut ainoa ongelmasta kärsinyt, koska netissä myytiin ongelman ratkaisuksi tarjottua lisäosaa, jonkinlaista rautaa. Saman merkin toisen mallin sai sammumaan vain repimällä virtajohdon seinästä.

Kun Lahdesta ajelee Kouvolan suuntaan, tien viereen autioitunut Kymiring herättää perimmäisiä kysymyksiä siitä, kuka teki kannattavuuslaskelmat ja millaisilla olivat seinälle heijastetut kalvot, joilla perusteltiin moottoriradan rakentamista.

Myös mielipiteet voivat mennä epäkuntoon. Eräs äiti kuvasi käsitystensä muuttumista: "Jos lapsilukumme olisi jäänyt kolmeen, pitäisin itseäni edelleenkin hyvänä kasvattajana. Neljäs pakotti muuttamaan erinomaisia käytäntöjäni."

Entäs kynsileikkuri, joka ei ole koskaan kelvannut mihinkään. Kynsiä se ei kykene leikkaamaan, ja viilaa siinä ei ole.

Hullun töissä meni viisi vuotta

Edes voitetusta ja oikeutetusta sodasta ei pitäisi tuntea ylpeyttä. Viisaita asennoitumisia ovat vain häpeä ja pohjaton murhe. Meneillään olevan erikoisoperaation kaltainen sota on häpeäksi sen aloittajille. Puolustautujille se on syvä murhe, mutta kummankin ylpeys on turmiollista ja vaarallista. Onpa sodan laatu mikä hyvänsä, siinä joutuu osallistumaan ihmiskunnan yhteiseen hulluuteen.

Ensimmäinen suomalainen esimerkkini on oma äitini, entinen pikkulotta ja normaalisti sukupolvensa tavoin isänmaallinen ihminen. Hän menetti sodassa veljensä. Tämä kuolema oli hänen suuri tragediansa, josta hän ei ikinä päässyt eroon. Kuitenkaan hän ei ikinä sanonut, että olisi ollut ylpeä antamastaan uhrista. Veljen tullessa puheeksi läpitunkematon harmaa nousi hänen kasvoilleen. Ääni oli kostea, vaikka kyynelten sammio oli jo ammennettu tyhjäksi.

Toinen esimerkki on vanha kerrostalonaapuri. Meillä oli pihalla vierekkäiset autopaikat, ja siksi tulimme hyvin tutuiksi. Varsinaisesti sodasta puhumatta hän ensin ihmetteli muodiksi tulleita kuulapyssyleikkejä, joista oli tehty maksullista harrastustoimintaa. Hän moitti myös silloisia puolustusministereitä, jotka olivat hänen mielestään sotahullujen pompoteltavina.

Kun aikaa kului, hän alkoi puhua omista sotamuistoistaan. Hän ei ollut rintamalla, mutta hän sanoi omista tehtävistään, että kyllä nekin sotimisesta kävivät.  Hänen tehtävänsä oli kuljettaa rekalla ruumiita koti-Suomeen. Pahimpina päivinä tuhat miestä kuoli tai haavoittui. Haju oli kesäkuumalla kauhea, eikä autoa voinut pysäköidä, ellei samalla ottanut huomioon tuulen suuntaa. Lappeenrannan läpi sai ajaa vain yöaikaan.

"Niissä hullun töissä meni viisi vuotta ja paras nuoruus", hän sanoi. Kiitosta tai arvostusta hän ei anonut eikä olisi niitä huolinut, ja siksi hän ne minulta sai.

Sikapossu seimen äärellä

Olen taas harjoittanut hiljaista ja kaunista kapinaani. Olen tehnyt jotain sen hyväksi, että olisi muistoja, jotka kestävät sähkökatkoksen, patterien loppumisen ja akun tyhjenemisen. Yritän pitää voimissaan ikivanhaa kertomusta, joka on ratkaisevasti syvällisempi kuin uudet muovitarinat. Majapaikkojen ulkopuolelle jäävät matkalaiset muistuttavat vaikkapa niistä Manchesterissa yöpuulle asettuvista miehistä, joilla on koira suojanaan muttei kattoa päänsä päälle. 

Ensimmäisen adventin aattona retkeilin Vammalaan Marttilankadulle. Sieltä valikoitui joulukorttien kuvaksi moderni seimiasetelma. 

Olen suosinut seimissä klassista tyyliä, mutta tällä kertaa hellyin sikapossuun. Historiallisesti ajatellen se on viimeisiä eläimiä, joita oli syntynyttä Vapauttajaa tervehtimässä. Sikaa pidettiin saastaisena eläimenä, jota ei katsottu hyvällä. Kuitenkin juuri tästä syystä se sopii hyvin joulukuviin. Se muistuttaa siitä, että käsitykset likaisuudesta ja saastaisuudesta tulevat muuttumaan. On aika katsoa maailmaa uusin silmin.

Käsittämättömiä lukunopeuksia

Paavo Väyryseltä on jäänyt elämään hänen kertomuksensa siitä, että hän olisi lukenut Keminmaan kirjastossa olleen Dostojevskin tuotannon yhdessä viikonlopussa. Kirjaston valikoimissa on ollut ainakin neljä suurromaania ynnä Kirjoituksia kellarista, Muistelmia kuolleesta talosta, Pelurit ja Kaksoisolento. Omassa kirjahyllyssäni niistä kertyy leveyttä 44 cm. 

Myös taloustieteilijä Sixten Korkman on melkoinen kyky. Hän lukee joka aamu kannesta kanteen The New York Timesin, Financial Timesin, Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Dagens Nyheterin. Lisäksi hän vetäisee päivässä noin sata sivua tietokirjallisuutta ja selailee analyysejä jakavaa Project Syndicatea. Tämä suoritus mahtuu vielä ymmärrykseeni.

Sen sijaan professori Sulevi Riukulehdon annosmääriä en enää käsitä. Hän kertoo lukeneensa tänäkin vuonna yli neljäsataa kirjaa, eikä häntä voi pilkata pinnallisesta selailusta, koska radiohaastattelu todistaa, että hän on lukemisistaan hyvin perillä. Lukunopeushan ei vielä todista mitään. Oleellista on omaksumiskyky.

Hämmästelen, mistä huippukykyjen lukemisiin tulee se luotijunien nopeus. Minä joudun matelemaan resiinan vauhdilla vain pari seisakkeenväliä kerrallaan. Paraikaa lukemani Keskenkasvuinen eteni alkusivuillaan töin tuskin kolmekymmentä sivua päivässä. Sittemmin vauhti on hieman kasvanut. 

Hitautta vaativien romaanien parhaita esimerkkejä ovat olleet Volter Kilven Alastalon salissa ja Juan Rulfon minimalistinen Pedro Páramo. Kummankin päiväannos jäi viiteentoista sivuun. Kevyitä dekkareita menee ehkä pari yössä, mutta täysin uusia asioita käsittelevän tietokirjallisuuden päiväannos voi jäädä kymmeneenkin sivuun.

Järjellä ja uskolla on omat alueensa

En ole kohta kohdalta Lutherin kanssa aina samaa mieltä, mutta mielestäni hänen perusajatuksessaan on sikäli itua, että maallisissa asioissa ihmistä hallitkoon järki. Viisas jumalankieltäjä on ruhtinaana parempi kuin uskovainen hölmö. Jumalasuhteessa taas hallitkoon usko, mutta hallitkoon se vain siellä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirkkoon mennessäni tai Raamattua lukiessani sysäisin järkeni kokonaan sivuun. Äly on Jumalan lahjoista suurimpia.

Järkeni avulla tunnistan jalkojen pidennyksiä tarjoavat henkiparantajat huijareiksi. Historialliset tiedot auttavat minua ymmärtämään, ettei kristillisen tai raamatullisen avioliiton käsitettä ole olemassa, tai jos on, se on rannaton, rajaton asia alkaen siitä, että Vanhan testamentin patriarkoilla oli useita vaimoja.

Järki kuitenkin joutuu sivuosaan varsinaisessa jumalasuhteessa, siinä mikä "koskee ihmistä perimmäisellä tavalla" niin kuin Paul Tillich sanoo. Rakkauden, taiteen ja uskon maailma on omansa. Puolison valinnassa ei ole ratkaisevaa apua tietokoneen suosituksista, eikä maalauksen vaikuttavuutta voi perustella valon aallonpituuksilla, joita sen pinta heijastaa. Soitossa on desibelinsä ja hertsinsä, mutta musikaalinen nautinto ei ole kuvattavissa niiden avulla.

Jumalan läheisyydessä on puolestaan suostuttava unohtamaan logiikat ja numerojärjestelmät. Muuta tietä ei ole. Sori. Enhän menisi moottoriveneellä seuraamaan vesilintujen keväistä pesintää.

Sympatiaa Iivo Niskaselle ja tunteiden ilmaisulle

Sain kuulla, että Iivo Niskanen olisi käyttäytynyt epäasiallisesti tultuaan toiseksi Rukan hiihtokilpailuissa. Kommentoijien mukaan hänen raivostunut reaktionsa oli "lapsellista, typerää ja noloa". 

Kun sitten katsoin Niskasesta videonpätkän, tuntui siltä kuin minut olisi huijattu avaamaan klikkiotsikko, ja ehkä olikin. Eihän tuossa ollut mitään ihmeellistä.

Niskanen kävi velvollisuudentuntoisesti onnittelemassa voittajaa, mutta sitten naamio murtui eikä pettymys enää pysynyt sisällä. Hän paiskasi sauvansa lumeen, poimi ne ylös ja jatkoi matkaa. Palkintojenjaossa hän oli jo täysin tasapainossa.

Niin käy suomalaisen miehen, joka elää muotitotuuden mukaan ja alkaa ilmaista tunteitaan.

Niskanen ei käyttäytynyt väkivaltaisesti, ei särkenyt mitään eikä edes puhunut loukkaavasti. Jospa sallitaan suomalaiselle miehelle tunteiden ilmaisua edes tämän verran.

Hampurilaisravintolaan on pestattu ranskalainen kokki

Olen miettinyt, millaiseen seurakunnan toimintaan voisin osallistua, jos minulla ei olisi sitä ammattia kuin sattuu olemaan.

Pispalan kirkolla tarjotaan nyt lauantaina hienoja asioita. Sinne voisin hyvinkin lähteä. Tapahtumiin on vapaa pääsy, ja niistä voi valita haluamansa.

Iltapäivällä esitellään kirkon uutta, kunnostettua pihaa, ja lopuksi se siunataan käyttöön. Tämä tapahtuma ei kiinnosta minua pätkääkään, ja suoranaisesti vastenmielistä on, että päälle tarjotaan piirakoita ja teetä. Siis teetä. Piirakat sopivat, mutta teetä en juo ikinä. Se on pahaa. Tästä eteenpäin tapahtumapäivässä kiinnostaa kuitenkin kaikki.

Ylen hieno toimittaja Risto Nordell (ohjelmasta Riston valinta) luennoi aiheesta ”Kirkkomusiikkia Jumalan kunniaksi ja sielun ravinnoksi”. Nordellin jälkeen on konsertti, jossa pianisti Hannu Alasaarela soittaa Bachin Goldberg-muunnelmia. 

Illan elokuvana on Bergmanin 81 minuuttia kestävä Talven valoa. Sen nimi on varsinainen käännöskukkanen, sehän pitäisi suomentaa Ehtoollisvieraiksi. Elokuvaa alustaa pappi ja toimittaja Niilo Rantala.

Jotain ohjelmasta puuttuu, jotta kattaus olisi täydellinen. Missä on kulttuurielämään oleellisesti kuuluva jalkapallo? Vaarana olisi, etten lähtisikään Pispalan kirkolle vaan jäisin kotiin katsomaan Valioliigaa. Lisäisin ohjelmaan myös seuraavan aamun kirkonmenot. Nekin ovat kulttuuria ja hyvin toimitettuina osuvat johonkin oleelliseen.

Ohjelmaa tarkastellessa tuntuu kuin hampurilaisravintolaan olisi hankittu ranskalainen kokki.

Myllykoskella palauttelin uskoani ihmiskuntaan

Prahan kirjakaupat tekivät vaikutuksen pari viikkoa sitten. Aivan keskustassa, vanhan kaupungin torilla oli Karoliinisen yliopiston kirjakauppa, jonka valikoima oli kouraisevan hyvä. Oli pöydät notkollaan tšekin kielelle käännettyjä klassikoita, joiden suomentamisesta ei ole toivoa.

Prahassa oli monia muitakin kirjakauppoja, jotka saivat parahtamaan: olisipa tällaista Suomessa. Meillä Tiimari on mennyt konkurssiin, mutta sen liikeidea tuntuu siirtyneen kirjakauppoihin. Kirjat ovat tehneet niissä tilaa pahvi- ja muovitavaralle. Helsingin keskustan kirjastoksi kutsutussa Oodissa on kaikki muuten hyvin, mutta kirjat ovat sivuosassa. On saatu komea kirjasto, joka ei ole kirjasto.

Kesä toi lohtua, kun kävin Ruoveden Vinhassa, joka on aivan oikea kirjakauppa.

Tämän viikon anoppilareissulla ymmärsin käydä paperitehtaansa ja samalla sydämensä menettäneellä Myllykoskella. Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan yhteydessä on siellä kirjakauppa, galleria ja kahvila. On myös Reuna-niminen kustantamo. Kaikesta huokuu, että toiminnasta vastaavat ihmiset rakastavat ja ymmärtävät kirjoja.

Kaukaa maailmalta ja nyt myös Suomen rajoilta kantautuu uutisia, jotka saavat epäilemään ihmiskunnan tulevaisuutta. Myllykoskella palautuu usko ja optimismi. Aseilla voi ehkä saavuttaa tasapelin, mutta ihmiselämän voitot saadaan rauhan teoilla. Kirjat auttavat.

Olli Sarpo esittelee Myllykoskella ihan oikeaa kirjakauppaa

Elämää ei juuri voi pidentää, mutta leventää voi

Joskus elämä tuntuu niin monipuoliselta ja kiinnostavalta, että hyvä olo täyttää mielen.

Keskiviikkona vanhat kaverit tulivat Tampereelle. Porukalla käytiin teatterissa katsomassa Molièren Saituri. Kulttuurin nälkä ei siitä vielä tyydyttynyt, ja niin torstaina oli vuorossa Sara Hildénin taidemuseossa korealaisen Lee Bullin näyttely. Illalla oli kotona kisakatsomoa, kun Suomi voitti jalkapallomaaottelussa Pohjois-Irlannin suvereenisti 4 - 0.

Perjantaina kävin antamassa viikoittaisen shakkiopetukseni parille pikkupojalle. Sitten sain vanhalta tutulta viestin, kiinnostaisivatko pienet kyntöhommat; edellisestä kerrastahan oli kulunut jo neljätoista vuotta. Vastasin, että ilman muuta kiinnosti, ja niin ajoin pellolle. Hyppäsin Massikan pukille ja musta multa alkoi nousta esiin. Kääntyvässä maassa on samaa kauneutta kuin meren aalloissa.

Lauantaina poikkesin vanhemmalla pojalla ja sain seurata, miten hän koodasi äänentoistoon liittyvää applikaatiotaan. Kävin kaupassa ja hain terkkarista rokotuksen, jota ei tarvinnut jonottaa yhtään. Odotussalin sohvalla keskustelin hankalista osoitteista, jotka voivat ratkaisevasti viivyttää ambulanssin tuloa.

Illalla meille tuli yövieras, joka lähti aamulla kädentaitomessuille vaimon kanssa. Minä olin estynyt.

Oli rokotteinen olo, eikä minusta ollut kirkkoon lähtijäksi, vaikka se kirkko onkin paras tapa sunnuntain aloittamiseksi. Kuuntelin kirkonmenot radiosta ja niiden päälle mukavasti nukahdin.

Iltapäivällä avasin Dostojevskin. Koko maailmassa ei ole sen parempaa luettavaa.

Marraskuussa tarvitsen Dostojevskia

Marraskuussa tekee taas mieleni lukea Dostojevskia. Vuorossa on Keskenkasvuinen, hänen suurista romaaneistaan vähiten arvostettu ja samalla ainoa, jonka olen lukenut vain kerran. Ensimmäisen kerran Dostojevski vavahdutti minua ollessani viidentoista vanha, vaikka varsinaisesti hän teki vaikutuksen vasta seitsemän vuotta myöhemmin.

Kouluaikojeni aamunavauksista suurin osa oli selkeästi uskonnollisia. Laatu oli kehnoa, mutta yhden kerran osui kohdalleen. Meidän sinänsä täyspäinen uskonnon opettajamme luki Dostojevskin kertomuksen siitä, kuinka Kristus ilmestyi Sevillan kaupungin torille ankarimman inkvisition aikaan. Ihmiset tunnistivat hänet heti ja riensivät hänen luokseen, mutta pian tulivat myös sotilaat, jotka veivät hänet tyrmään kansan seuratessa hiljaa vierestä. Yöllä vangin luo tuli kirkon korkea-arvoinen kardinaali. Kuulemani aamunavaus päättyi kardinaalin kysymykseen, jonka hän esitti Kristukselle: "Miksi olet tullut meitä kiusamaan?"

Se osui siihen huomioon, jossa piilevää totuutta olin kenties alkanut aavistella ja jonka olen elämän myöhempinä vuosina todeksi havainnut. Kristuksen seuraaminen ei näytä tuovan erityistä onnea, rauhaa ja kaikenlaista hyvää. Kärsimys, levottomuus, epäonni ja syrjäytyminen ovat vähintään yhtä hyviä merkkejä Jumalan mielen mukaisesta elämästä kuin elämän tasapaino ja ihmisten suosio. 

Nuoruuden kamppailuissaan kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti Kristuksesta: "Hän on särky minun hampaassani, kipu minun vatsassani; hän on kolotus ja kaipaus ja kivistys ja ikävä ja nälkä ja kaikki, mikä estää minua olemasta onnellinen."

Nykylapsen 238 lelua

Vuonna 1927 syntynyt isäni sanoi leikkejäni katsellessaan, että hänellä itsellään oli ollut vain yksi puuhevonen ja siltäkin oli ollut jalka poikki. Tätä hän ei kertonut kadehtien eikä päivitellen, hän vain totesi aikojen muuttuneen.

Olen juuri lukenut, että keskimääräisellä brittilapsella olisi 238 lelua. Suhtaudun lukumäärään varauksellisesti. Avoimia kysymyksiä on paljon: Ovatko luvussa mukana ensimmäistä puruleluaan jäystävät vauvat? Lasketaanko jokainen legopalikka erikseen? Voiko legokokoelman laskea yhdeksi, vaikka siitä voi rakentaa kymmeniä erillisiä leluja? Ovatko tietokonepelit leluja? Miten pallot luokitellaan? Niinpä brittilapsen 238 lelua vaikuttaa mielivaltaiselta lukemalta.

Nykylapsia ei pidä kadehtia, vaikka lastenhuoneen tavaraa on paljon. Mikä lelujen määrässä voitetaan, se ympäristön monipuolisuudessa hävitään. Skandinaaviseen nykytyyliin sisustetussa kodissa lapsen maailma on tehtävä muovirojulla. Saako olohuoneessa pelata edes palloa? "Kun aikuiset näkevät sotkua, lapset näkevät mahdollisuuksia", kirjoittaa Rutger Bregman.

Vielä minun lapsuudessani oli autiotaloja, autonromuja, heinälatoja, siivoamattomia rojuläjiä ja laitteita, jotka sai auki. Sääliksi tulee lapsia, joiden ulkoleikkeihin on tarjolla vain EU:n turvasäännösten mukaisia leikkikenttiä, kaikkialla samanlaisia. Turvahiekka on pehmeää, mutta se ei opeta varomaan.

Teleskooppimailalla isällisiä opetuksia

Isäinpäivä on saarnaavalle papille hankala päivä. Toisaalta pitäisi puhua pyhäksi annetusta tekstistä, joka on sijoitettu kirkkovuoden paikalleen kenties vuosisatoja sitten, ja toisaalta olisi otettava huomioon se isäinpäivä. 

Tänä vuonna yhdistettävinä olisivat olleet perhejuhla ja raamatullinen pelkojen teema: "Eikö kahdella kuparikolikolla saa viisi varpusta? Silti Jumala näkee jokaisen niistä. Samoin on jokainen hiuksennekin laskettu. Älkää siis pelätkö." – Kai siitä voisi saarnan rakentaa.

Aamun lehtiä lukemalla olisi saanut erilaisen aasinsillan: Väkivallasta syytetyt järjestyksenvalvojat ovat juuri olleet oikeudessa. Syytteen mukaan he ovat lyöneet viidentoista ikäistä poikaa kuusitoista kertaa teleskooppimailalla jalkoihin: yksi lyönti jokaiselle ikävuodelle ja kerta kiellon päälle. On suihkutettu kasvoille oc-sumutetta, ja on teljetty käsirautoihin ja lavastettu huumerikoksen tekijäksi.

Syytetyt valvojat puolustautuivat sillä, että heidän aikeensa oli pelotella ja tarjota "isällistä opetusta". Siinä sitä on isäinpäivää.

Myös vartijat lienevät oman elämäntarinansa uhreja. Mitä mahtaa kertoa se, että isällinen opetus merkitsee teleskooppimailalla lyömistä? Näille kavereille ei olisi helppo saarnata rakastavasta, taivaallisesta isästä, jonka sydäntä riipaisi, kun hän näki hulttiopoikansa tulevan kotiin: "Hän juoksi poikaa vastaan, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä." 

Oppia ja elämää ei voi erottaa toisistaan. Dogma ja moraali kuuluvat yhteen. Hyvästä elämästä seuraa hyviä opetuksia, ja kelvottomat opit tuhoavat elämää.

Lahjaksi saatu kello

Olohuoneen seinällä oli kello, joka ei mitenkään sopinut muuhun sisustukseen. Se oli kuitenkin mummoltani saatu lahja, joten se oli pantava esille. Oli olevinaan moraalinen pakko. Kiusallinen ristiriita tuli ratkaistuksi sillä, että kello sai päälleen lapun, jossa luki "lahjaksi saatu kello". Vieraille se tarjosi hyvän pontimen selittää outoa sisustusvalintaa, ja mummon yllätyskäynnillä se olisi ollut nopeasti poistettavissa.

Oikeasti lahja ei ollut puhdas lahja. Mummo oli sanomattomasti pidättänyt itselleen oikeuden valvoa seinäkellon käyttöä. 

Pahimpia lahjatavaroita lienevät taulut, jotka kenties sopivat mummolan seinälle, mutta eivät nuoren perheen skandinaavisen niukkaan sisustukseen. Edes kehysten vaihtaminen ei pelasta tilannetta.

Anton Tšehovilla on poikkeuksellisen paljon silmää arkielämän yllätyskäänteille. Novellissaan Taiteen tuote hän kertoo lääkäristä, jolle hänen kiitollinen potilaansa lahjoitti suurikokoisen kynttelikön. Lääkäri toppuutteli lahjan antajaa, koska jalustan alastomat naiset olivat liian riettaita hänen odotushuoneeseensa. Kynttelikkö jäi kuitenkin lääkärille. Hän lahjoitti sen edelleen tuntemalleen asianajajalle, joka niin ikään piti kynttelikköä itselleen sopimattomana. Seuraavaksi lahjan sai komedianäyttelijä Šaškin. Häntä neuvottiin myymään kynttelikkö vanhoilla pronssiesineillä kauppaa tekevälle muorille, ja niin lahjaesine muuttui kauppatavaraksi. 

Novellin lopussa muori tuli lääkärin luo kynttelikön kanssa. "Tohtori avasi suunsa, tahtoi sanoa jotakin, mutta ei virkkanutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut."

Käytännön ratkaisu

Seitsemänkymmenluvun alussa kaksi Turkuun opiskelemaan tullutta tyttöä oli vuokrannut yhteisen yksiön. Vuokraaja oli kuitenkin huijari, joka oli vain ottanut vastaan ennakot. Milloinkaan hän ei saapunut avainta luovuttamaan. 

Tytöt istuivat kerrostalon portaissa, kunnes menivät talonmiehen luo siinä toivossa, että vuokraaja olisi jättänyt avaimen sinne. He kysyivät ovensuun naiselta talonmiestä, ja nainen joutui moneen kertaan toistamaan, että hän oli talonmies. Avainta ei ollut.

Kuullessaan tyttöjen tilanteen nainen komensi omat poikansa olohuoneeseen ja antoi tytöille heidän huoneensa. Mies, telakalla töissä ollut levyseppähitsaaja, tuli kotiin paljon myöhemmin. Opiskeluvuosien ajan talonmiehen perhe oli varakotina tytöille, jotka saivat lopulta omankin asunnon. Huijatuksi tulemisesta alkanut suhde oli voimassa vielä kymmeniä vuosia myöhemmin. 

Jokaisessa on vikansa

Nuorten kanssa käymistäni lukemattomista keskusteluista muistan erityisesti kaksi, jotka molemmat käytiin saman pyöreän pöydän äärellä.

Toisella kerralla keskustelimme sukulaisista. Sovittiin, että arvioitaviksi otettiin oma perhe, isovanhemmat, sedät, enot, tädit, serkut ja serkkujen vanhemmat ja vähälukuisten sukulaisten tapauksessa myös pikkuserkut. Kysymys kuului, olivatko he kaikki niin mainiota sakkia, ettei heissä olisi ketään sellaista, jota ei mielellään tunnustaisi sukulaisekseen. Kukaan ei ilmoittautunut.

Toisen kerran mietittiin vikoja, joita itse kullakin oli. Sovittiin, että mitään todella merkittävää tunnustusta ei tarvittu, pienet viat riittivät. Edelleen sovittiin, että juttua ei leviteltäisi pöytäseuramme ulkopuolelle. Kaikilta löytyi jotain. Kahdella oli outo implantti peukalon taitteessa, yksi rohkea tunnusti muhkuranenänsä, yhdellä oli keppisormet, toisella ressukkapeukalo. Jollakulla oli leuassa lovi ja toisella jalkoina suurikokoiset melat. Mainittiin myös pitkä isovarvas, joka oli herättänyt alakoulun opettajassa hilpeyttä, kun oppilas oli sattunut jumppatunnilla jonon päähän.Kaikilta löytyi.

Jonon ensimmäinen, joka jäi ilman

Jalkakäytävällä oli jotain vetistä ja tahmeaa, joka toi mieleen klassisen adventtisohjon. Radiokin muistutti kirkkovuoden vaihtumisesta, kun partiolaiset mainostivat adventtikalenteriaan.

Oikaisin Aleksanterin kirkkopuiston läpi. Siellä mutkitteli pitkä jono, jolle tuuheat puut tarjosivat näkösuojaa. Minä olen niitä onnellisia, joiden ei tarvitse liittyä leipäjonoon. Sain mennä ohituskaistaa ja miettiä näiden ihmisten tarinaa, joista näin vain selät. Valkoihoisia tuntuivat olevan. Kielistä kuulin suomea ja ukrainaa.

Jäin miettimään kuulemaani lausahdusta: "Riittääköhän meille? Kerran olin se ensimmäinen, jolle ei enää ollut."

On etsittävä välttämättä ja turhaan

Uskon maailmassakaan ei pidä luottaa siihen, että hiiri tulisi makaavan kissan suuhun. Sen tähden tarvitaan ponnistelua, kuten rukousta, Raamatun tutkimista, jumalanpalvelusta ja lähimmäisten palvelua. Näiden osalta ei saa välttää kalliita kuukausieriä, korkeita osamaksuja eikä ylivelkaantumista.

On suurenmoinen oppi, että etsi Jumalaa kaikesta sielustasi ja voimastasi, ole valmis antamaan kaikki ja maksamaan siitä korkein mahdollinen hinta. Kulje elämän syvissä vesissä ja siellä kasva suuren ymmärrykseen. Kun olet tämän tehnyt, tiedät kulkeneesi tien, jonka varrelta armo löytyy. Näin on säädetty.

Vasta lopuksi huomaat, että tie on ollutkin turha ja että armo yllättää sinut sieltä, mistä et ikinä tajunnut sitä löytäväsi. Kaiken aikaa se on ollut likempänä kuin ikinä olet kuvitellut, mutta sen ymmärtääksesi on pitänyt käydä kaukana. Se on ollut lähellä, lähempänä kuin sinä itse. Sinun silmäsi eivät vain nähneet, mitä oli vieressä tai peräti sisälläsi.

Avaimen löytyminen on elämän arkista onnea

Minulle on kerrottu ajasta, jolloin avaimenperään kannatti merkitä nimensä ja osoitteensa. Ihmiset tiesivät palauttaa hukkaan joutuneen avaimen, ja varkaat tiesivät, ettei kannattanut vaivautua, koska mitään varastamisen arvoista ei kuitenkaan ollut.

Nykyään salasanan hukkaaminen sekoittaa elämän. Edes omimpiin asioihinsa ei pääse ilman sitä. Vastaavasti en muista onnellisempaa ihmistä kuin sen kuudentoista vanhan tytön, joka pakahtui ilosta löytäessään pimeältä pihalta kotinsa, koulunsa, skootterinsa ja mummolansa avaimet.

Onneksi teknisiin ongelmiin on tarjolla myös teknisiä apuja. Kaksi vuotta sitten luin Tekniikan maailmasta jutun, joissa kerrottiin avainnippuun kiinnitettävistä napeista (tägeistä). Niiden avulla löytyy hukassa oleva avain tai vaikkapa lompakko. Menin oitis kauppaan. Ostoshetkellä napit maksoivat 35 euroa kappaleelta, mikä tuntuu ostettaessa ehkä isolta summalta, mutta hädän hetkellä olemattoman pieneltä.

Viime sunnuntaina huomasin Helsingin Espalla, että lompakko ei ollut omalla paikallaan povitaskussa. Pysähdyin, katsoin puhelimesta ja näin kartalta, että lompakko oli nappeineen ollut kahdeksan minuuttia aiemmin osoitteessa Sofiankatu 2. Ei hermostuttanut yhtään. Olin varma, että sieltä se löytyisi, ja löytyikin.

Toisen kerran olin kotona ja ihmettelin, mihin avaimeni olivat joutuneet, eikä muuta kuin soittamaan. Nappi alkoi piipittää, ja avaimet löytyivät eteisessä olleen saappaan sisältä.

Tämä on elämän arkista onnea.

Avainnipussa oleva nappi voi pelastaa päivän.

Mielenrauhaan kannattaa vähän investoida

Olen kertonut nuorille kyllästymiseen saakka sitä, kuinka najavointiaanit tekevät jokaiseen käsityöhönsä tahallisen virheen muistaakseen, että vain Jumala on täydellinen. – Mutta on minulla toinenkin navajojuttu:

Vanha navajointiaani ratsasti pitkän matkan kauppa-asemalle. Siellä hän ensin teki ostoksensa ja sitten maksoi ne, mutta kotiin tullessaan hän huomasi, että maksua vastaava rahasumma oli jostain selittämättömästä syystä hänen ostostensa seassa.

Seuraavana päivänä se navajo palasi kauppa-asemalle, tai oikeastaan hän oli jo odottamassa kauppiasta, kun tämä tuli aamulla avaamaan liikettään. Navajo antoi rahan, ja kauppias ihmetteli. Hän sanoi arvostavansa rehellisyyttä, mutta halusi tietää minkä takia intiaani oli päättänyt tulla takaisin.

Navajo sanoi, että hänen rinnassaan oli kaksi pikku miestä. Toinen oli erittäin paha, ja toinen oli hyvä. Se rinnassa oleva paha pikku mies käski pitää rahan, ja se hyvä käski palauttaa sen. Paha sanoi, ettei kauppias ollut huomannut virhettä. Hyvä taas sanoi, että kun se raha nyt vain ei ole sinun.

Lopuksi navajo sanoi: "Tähän tapaan ne pikku miehet riitelivät rinnassani koko yön. Mutta ensi yönä minä haluan nukkua."

Sahaa soittava kulkuri, taiteilija

Siitä lokakuisesta keskiviikkoillasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Seurakuntatalon pihaan ilmestyi vanha ukko, jonka pyöräntarakalla oli teltta, makuupussi, vaihtovaatteet ja soittimia, kuten saha. Ukko näytti hampuusilta tai kulkurilta tai jätkämieheltä tai ainoastaan vanhalta äijältä, ei siitä oikein saanut selvää.

Hän kyseli lähitienoilla asuvaa tuttuaan, josta hän muisti vain sukunimen ja jonka luo hän aikoi yöksi. Pienen tutkinnan jälkeen ei selvinnyt kenestä oli kyse. Sanoin sitten, että hän voi tulla meillekin kotiin yöksi, ja niin mentiin illan päätteeksi yhtä matkaa. Polkupyörä pantiin varastoon. Reppu ja kaikki muut tavarat vietiin sisälle. Siinä hän nukkui patjalla meidän olohuoneessa, mutta ennen nukkumista ehdittiin jutella.

Mies soitti sahaa. Hänen elämäntapanaan oli ajella pyörällä ympäri Suomea ja Eurooppaakin. Välillä hän meni johonkin sairaalaan, vanhainkotiin tai kouluun ja pyysi, että saisi pitää ruokapalkalla konsertin. Rahaakin sai antaa, mutta ateria riitti. Hän kertoi pyöräilleensä Jugoslaviaan saakka ja pitäneensä Italiassa kirkkokonsertin. Aamulla kahdeksan aikaan hän otti sahansa esille meidän olohuoneessa ja antoi osaamisestaan näytteen. Ohjelmistossa oli suomalaista kansanmusiikkia. Sitten mies lähti. 

Tuntia myöhemmin läheisen koulun rehtori soitti ja kyseli ukosta, joka oli kuulemma ollut luonani yötä ja tarjoutui nyt konsertin pitoon. Sanoin, että kyllä hän ainakin soittaa osaa.

Iltapäivällä otin puhelun koululle ja kysyin, miten oli mennyt. Rehtori sanoi, että lapset olivat tykänneet kuin hullu puurosta. 

Sellaista ei tapahdu enää.

Hemingwayn kalanruoto ja muuta symboliikkaa

John Bunyanin Kristityn vaellus, Jonathan Swiftin Gulliverin retket ja George Orwellin Eläinten vallankumous kuuluvat maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin allegorioihin. Kirjailijat ovat itse tarkoittaneet nämä teokset allegorioiksi. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 ilmestynyt Vanhus ja meri on toista lajia.

Vartija-lehden kuuden liuskan esseestäni selviää, millä tavoin Hemingwayn romaani on toisenlainen. Kirjoitan kalanruodosta ja muista symboleista, kirjailijan katolisuudesta ja tietoisesta vaikenemisesta eli ns. jäävuoriteoriasta, jonka mukaan vain kahdeksas osa sanotaan muun jäädessä pinnan alle. Otsikkona on ”Hemingway loi allegorian torjumalla sen".

Essee on luettavissa täältä.

Ideoita alkoholin kotiinkuljetukseen

Ensi vuonna alkoholia voidaan ehkä toimittaa kaupoista kotiinkuljetuksena. Alaikäisten hankinnat torpattaneen jo ostettaessa, mutta miten estetään päihtyneelle myyminen? Kysymys on "haasteellinen" niin kuin moni muukin asia näinä nykyisinä aikoina, mutta alkoholi saa suomalaisessa ideat porisemaan.

Jos saunajuomat kuljetetaan robotilla, ratkaisu on nokialais–suomalaisen perinteen mukaisesti tekninen. Robottiin liitetään alkometri. Jos se piippaa punaista, robotti palauttaa pullot kauppaan, jonne se on muutenkin menossa. Lisäksi säädetään laki, joka kieltää muita kuin itse käyttäjää puhaltamasta mittariin. 

Kun Wolt-kuski on tuomassa saunajuomia, tilanne on astetta "haasteellisempi", mutta ratkaisuja on tähänkin:
1) Vastaanottaja vakuuttaa kirjallisesti, että hän käyttää sisällön vasta seuraavana päivänä ja silloinkin vain sillä ehdolla, että sattuu olemaan selvä.
2) Pullojen sisältö kaadetaan maahan.
3) Saunajuomat lahjoitetaan naapurille.
4) Kuski vie lastinsa takaisin kauppaan.
5) Kuski pitää juomat itse ja saa saman tien palkallisen vapaapäivän. Jos vakaumus tai henkilöhistoria pakottaa pidättäytymään nautinnosta, kuski oikeutetaan myymään sisältö selväksi tulkittavalle asiakkaalle riittäväksi katsottavaan hintaan. Kuski saa pitää rahat.

Omasta puolestani kannatan viidettä vaihtoehtoa, koska siinä kuskia kivasti kannustetaan kontrollityöhön.

Vaari konttasi lattialla

Tutulta kuulin, että heidän perheensä vaari konttasi lattialla ja leikki lastenlasten kanssa. Tämä huvitti muita, koska vaari oli aina ollut pitkä ja iso mies, nuorena koripalloa harrastanut. "Mitäs siinä naureskelette", vaari sanoi, "ei kaksivuotiaan kanssa muuten voi leikkiä. On mentävä samalle tasolle. Ne on lattialla ja jos niiden kanssa leikkii, niin on itse mentävä sinne."

Ilmeisesti vaari kiukustui vain leikillään, mutta joka tapauksessa muiden oli pakko ymmärtää, että muu tekniikka ei käynyt. Kaksivuotias  oli tyytyväinen, niin kuin olisi saanut parhaan kaverin lähelleen.

Aikuiset ja kaikki isot ihmiset ovat aina ylempänä kuin lapset. Sieltä ne katsovat maailmaa. Aikuisten on keksittävä mitä kokoerolle tehdään: joko niin, että aikuiset nostavat lapsen yläilmoihin, tai sitten niin, että ne tulevat itse sieltä korkeuksistaan alas.

Tämä tapaus tuli mieleeni, kun pysähdyin miettimään evankeliumeissa usein toistuvaa tietoa: "Jeesus istuutui ja opetti." 

Pelaaminen opetti mutta vei vähän liian pitkälle

Pasianssi, Civilization, Need for Speed, Pro Pilkki ja Sim City ovat tietokonepelejä, joita olen pelannut pitempään kuin kokeiluluontoisesti. Civilization oli kiinnostavin, koska se tuntui kertovan siitä, miten rakennettiin toimiva yhteiskunta. Se oli lastenkasvatuksen kielellä "kehittävä".

Tärkein pelini on ollut Football Manager. Siinä valitaan jokin todellinen seura valmiine pelaajalistoineen ja rahavaroineen. Sitä ryhdytään sitten manageroimaan. Voi hankkia Mbappen, Messin tai Pohjanpalon, jos rahaa riittää ja jos pelaajat suostuvat tulemaan. He käyttäytyvät kuin ihmiset. He ovat tyytymättömiä peliaikaansa, loukkaantuvat ja väsyvät, tai sitten he ovat liekeissä. 

Jokaiseen otteluun valitaan kokoonpano ja tarkka pelitaktiikka. Valmentajan valta on managerin valtaa: voi antaa ohjeita, kannustaa ja moittia, muuttaa taktiikkaa ja tehdä vaihtoja, mutta pelaajat pelaavat.

Opin ainakin sen, että joukkueessa pitää olla avauskentällisen lisäksi joukkueellinen hyviä varapelaajia, sillä muuten pitkä kausi ei onnistu. Eivätkä kaikki voi olla supertähtiä. Tarvitaan myös duunareita. Jos kentällä on yksitoista Lionel Messiä, kaikki pelit hävitään.

Kiinnostavaa oli, mutta minun oli lopetettava pelaaminen. Liian monesti havahduin siihen, että kello oli aamulla 5.30 ja olin turhaan yrittänyt katkaista joukkueeni tappioputkea. Potkut uhkasivat minua, manageria. Olin huolestunut, vihainen ja väsynyt, ja päivä oli edessä.

Olen vaihtanut nettishakkiin. Siinä osaan pitää itseni paremmin kurissa.

Valitettavat siviiliuhrit, sotilaista ei niin väliä

Ihmisten puheita kuunnellessa ja otsikoita lueskellessa tuntuu siltä, että siviilien kuolema on erityisen tuomittavaa, mutta sotilaiden hengellä ei ole niin ratkaisevasti väliä.

Kun kuudentoista ikäinen poika auttelee kotonaan peltotöissä, hän on vielä lapsi ja erityisen myötätunnon kohde. Vuoden kuluttua kaikki muuttuu äkisti, kun hänet otetaan pakko-otolla armeijaan hänen mielipidettään kysymättä. Hänet puetaan univormuun, lastataan kuorma-auton lavalle, ja samassa hänen elämänsä ja kuolemansa on toissijainen asia. Hän on ennen muuta tykinruokaa, ja hänen kohtalollaan on merkitystä lähinnä vain silloin, kun arvioidaan sotatoimien etenemistä. 

Jotain merkitystä luulisi olevan myös sillä, kuoleeko jo kolmenkymmenen ikään päässyt mies vai onko kuolematta. Ehkä hänellä oli elämästä jotain unelmia, ja ainakin hänellä on äiti (isä on ehkä kuollut tykinruokana). Ehkä hänellä on jossain vaimo ja lapsia, sittemmin leski ja orpoja

Kappalainen, pappiperkele ja muut pappien tittelit selitettyinä

ASESSORI Älä edes yritä painaa mieleen. Titteli kuulostaa komealta, mutta mitään hyödyllistä tekemistä siihen ei liity.
ARKKIPIISPA Suomen kirkon ykkösnimi, jolta ensimmäisenä kysytään, kun halutaan tietää kirkon kanta. Virassa on kuitenkin enemmän arvovaltaa kuin varsinaista valtaa. Arkkipiispa ei nimittäin ole muiden piispojen pomo, ja hän voi käskeä vain oman alueensa pappeja.
KAPPALAINEN Tätä titteliä kannoin aika pitkään, ja koko ajan se hävetti minua. Palkka on vähän parempi kuin tavallisella seurakuntapastorilla. Usein muistelen sitä, kuinka Tukholman kirkkoherra meni pyytämään kuninkaalta siirtoa pienen maalaisseurakunnan kappalaiseksi viran käytyä liian raskaaksi. Kuningas katsoi linnan ikkunasta kaukaisuuteen todeten: "Niin, kukapa meistä ei haluaisi olla kappalainen..."
KIRKKOHERRA Esimerkiksi Aamulehti käyttää todenmukaisempaa ja samalla sukupuolineutraalia ilmausta "seurakunnan johtava pappi". Se kertoo asian. Työhön kuuluu paljon kokouksia ja hallintoa. Homma kiinnostaa ketä kiinnostaa. Valtaa siinä on.
LÄÄNINROVASTI Jotkut kirkkoherrat nakitetaan ylimääräisiin hallintohommiin, joilla ei juuri ole merkitystä, mutta on turhaa juoksemista ja kahvitarjoiluja.
PAPPI Yleisnimitys, joka merkitsee samaa kuin pastori, mutta sana ei sovellu nimen eteen.
PAPPIPERKELE Riippuu tilanteesta ja sanojasta, ilmaiseeko titteli vihaa vai rakkautta, inhoa vai ihailua. Kun olen jalkapallokentällä tehnyt maalin, on ollut suloista kuulla vastapuolen puolustajilta: "Pappiperkele..."
PASTORI Alkuaan paimenta tarkoittava sana, jota sopii käyttää aina, kun ei tarkkaan tiedä, mikä olisi oikein.
PIISPA Suunnilleen hyvinvointialuetta vastaavan alueen (hiippakunta) johtaja. On noloa, että piispat ovat alkaneet vetää päähänsä pannumyssyn kaltaisia tötsiä. Siinä menee katu-uskottavuus.
ROVASTI Vanhalle, höpertyvälle papille myönnettävä arvonimi. Oman tittelini olen ottanut huumorilla. Olen tuntenut olevani jonkinlainen epärovasti ja sillä tavoin rovastiksi parahultaisen sopiva.
SEURAKUNTAPASTORI Vähän aikaa olin tällainen. Se on juuri sitä mitä titteli kertoo. Kaikista virkanimityksistäni se on ainoa, joka tuntui osuvan tarkasti kohdalleen

TEOLOGIAN MAISTERI Tällaisiksi valmistutaan yliopistosta.
TEOLOGIAN TOHTORI Ei edellytä pappeutta, mutta usein ne ovat pappeja. Tittelistä on ollut yllättävän paljon hyötyä. Ensinnäkin sen turvin kelpaa professoreiden pöytäseuraan. Eiväthän ne tavallista tohtoria vielä paljon kuuntele, mutta pöytäseurakin on kiva juttu. Toiseksi tohtorina voi mennä hiukset kampaamattomina ja nuttu nurin minne tahansa, koska tohtoreita pidetään vähän hassuina olentoina.
TUOMIOROVASTI Väittävät että sana ei tule lainkaan tuomiosta vaan latinan kielestä. Enpähän tiedä. Asiallisesti kyseessä on hiippakunnan (hyvinvointialueen) ykkösseurakunnan kirkkoherra, joka voi tarvittaessa tuurailla piispaa.
VIRALLINEN APULAINEN Tällä tittelillä nuoret papit aikoinaan aloittivat uransa, niin minäkin. Piti kummasti nöyränä. Näitä ei enää ole.
YLIMÄÄRÄINEN APULAINEN Oli alimmaisista alimmaisin pappi. Näitäkään ei enää ole.
 

Älä tule pilaamaan minun mökötystäni

Monilla on kokemuksia lapsuuden mökötyksistä, kun joku aikuinen sai pelleilemisellään tai vaikkapa kutituksellaan murjottamisen vaihtumaan nauruksi. Kyllä harmitti. Onhan se sietämätöntä, jos joku tulee pilaamaan oman huonon tuulen.

Kerronpa viime talven kokemukseni aikuisten maailmasta. 

Olin lukenut valtakunnallisista tilastoista, että Juvan kunnassa on koulukiusaamista vähemmän kuin missään muualla Suomessa. Tuumasin, että juvalaisista olisi hienoa, kun jossain toisaalla heidät pantaisiin positiivisesti merkille. Juvastahan ei tiedetä paljonkaan. Se on kaukana ja jossain idässä, ja joku muistaa Juvan Urheilijat.

Etsin juvalaisten Facebook-sivut, en kunnan virallisia, vaan ne joilla ihmiset kertovat, ilmoittavat ja kysyvät tavallisia asioitaan. Kirjoitin sinne, että koulukiusaamisen torjumisessa olette Suomen parhaita. Onneksi olkoon!

Palaute yllätti. Minua ei kiitelty, vaan päinvastoin moitittiin tietämättömyydestä. Joku muisteli omia ankeita kouluaikojaan, ja joku todisti, että kyllä kiusaamista on nykyäänkin. Huonosti ovat asiat. Melkein hävetti, kun olin uskaltanut sanoa. Tunsin puhuneeni sopimattomia, kun rohkenin kehaista jostain, mikä oli vain tilastollisesti todistettu.

Urheilu on oopiumia kansalle

Aamulla olimme saaneet lukea, että Israelin tapahtumat olivat räjähtäneet kasvoille ja käsille. Me kaikki kolme olimme kiinnostuneita yhteiskunnasta ja maailmantapahtumista.

Sanallakaan emme viitanneet ammuttuihin ohjuksiin emmekä kostonkierteeseen. Me vain istuimme katsomossa ja seurasimme jalkapalloa. Ja Ukrainasta nyt puhumattakaan. Puhuimme Valkeakosken Hakasta, Tampereen Ilveksestä ja HJK:sta. Valmentajaspekulaatiot olivat esillä. Muistettiin myös Prestonia, joka oli aikanaan perustamassa Englannin liigaa, mutta joka ei nykyään pelaa edes Valioliigaa.

Illalla tulin kotiin. Näin taas otsikot, ja mieleeni pulpahti se mitä kirjailija Pentti Saarikoski kirjoitti aikoinaan urheilusta: "Minä pidän urheilua mielettömänä touhuna, mutta voitot silläkin alalla ovat tuiki tärkeitä. Ei että olisin kansallismielinen mutta näen mielelläni iloisia ja innostuneita ilmeitä ympärilläni. Unohtuvat tylsät uutiset, miten monta tonnia pommeja vietnamilaiset saivat niskaansa eilen ja miten ammattiyhdistysliike eheytymistään eheytyy. Siinä urheilun merkitys."

Rukous on tehokkaimpia menetelmiä siihen, että saa työnnettyä ratkaisemattomat ongelmat mielestään Jonkun Toisen huoleksi. Aina se ei riitä. Tarvitaan myös jotain, mikä kääntää pään hetkeksi aivan muualle. Urheilu on oopiumia kansalle.

Mitä kaikkea lapsuudessa opetettiinkaan

Lähihistorian tutkiminen auttaa ymmärtämään, kuinka nopeasti käsitykset muuttuvat. Aika monelle lienee yllätys, että vuonna 2000 vain 36 % suomalaisista kannatti nyt jo itsestään selvänä pidettyä parisuhteen rekisteröintiä. Joku pitää kehitystä sietämättömän hitaana, mutta minun mielestäni se on ollut sittenkin melko nopeaa. Tämä on tietysti makuasia, toiset ovat malttamattomampia kuin toiset.

Välillä selailen vuoden 1944 Pikku jättiläistä, joka oli epäilemättä lapsuuteni tärkein kirja. Siinä oli kaikki, mitä pienen ihmisen tarvitsi tietää maailmasta. Öisin säilytin sitä tyynyni alla, mikä ei tehnyt kirjalle hyvää. Kannet irtosivat. Vähän hirvittää, millaisia asioita luin tuolloin kaksikymmentä vuotta vanhasta kirjasta.

Elettiin aikaa, jolloin Saksa oli suosiossa ja Neuvostoliitto epäsuosiossa. Eri maiden lippuja esitelleellä värisivulla oli Saksan hakaristilippu. Kirja meni tapahtumien edelle kertoessaan, että "Saksan kesäkuussa 1941 aloittama kansojen ristiretki, johon Suomikin on menestyksellisesti osallistunut, paljasti Stalinin tuhoamisaikeet ja aiheutti Neuvosto-Venäjän täydellisen kukistumisen". Stalinin aikeet menivät ehkä kohdalleen, mutta sodan kulkua koskeneet ennustukset eivät lainkaan.

Televisiota osattiin ennakoida jollain tavoin. Kerrottiin, että oli olemassa lukuisia järjestelmiä kuvien tai tapahtumain siirtämiseksi äänen ohella radioteitse, vaikka koneet olivat vielä liian kalliita. Uskallettiin kuitenkin luvata, että lähitulevaisuudessa kuvalähetys tulisi yleiseksi joka maassa.

Nuorimies frakkiostoksilla... ja äiti

Tuttuni oli hankkimassa frakkia pojan vanhojenpäivää varten. Päiviteltiin siinä kadulla, että aiai niin se aika menee. Onneksi on poika, hän sanoi. Tytön kanssa mietittäisiin loputtomasti, onko mekko hyvä. Vielä olisi kampaukset ja meikkaukset ja kaikki.

Rippikoulun vanhempainillassa esikoisten isät ja äidit esitelmöivät lastensa rajoista aavistamatta sitä, kuinka lopuillaan heidän valtansa on. Seitsemäntoistavuotiaita ei enää pitele mikään, sillä ne menevät minne menevät. Neuvoja he ottavat vastaan vain, jos niitä erikseen kysyvät.

Kotoa muuttamisen jälkeen vanhempia ei paljon ajatella. He ovat terveitä ja pärjäävät kyllä. Kotona on tietysti kiva käydä, kun äiti tarjoaa ruokaa. Tämä ihmiselämän lyhyt vapauden aika sallittakoon heille. Pian he kuitenkin huomaavat, että vapaus on vain patsas New Yorkin satamassa.

Nopeimmat perheen perustajat tarvitsevat isovanhempien palveluja, mutta muuten isää ja äitiä ajatellaan vasta heidän täytettyä seitsemänkymmentä. Silloin he joutuvat tarkkailulistalle. Vierailujen jälkeen jo ulkoportailla keskustellaan, että "missä kunnossa se on". Vähitellen huoli muuttuu epätoivoksi, kun jokainen poislähtö on vanhuksen heitteillejättöä. Ahdistavinta on puhua siitä, kuinka "mun mielestä sä et enää pärjää kotona".

Tuttuni muisteli Maaritin laulua että lapset ovat lainaa vain. Kyllä. Niin ovat vanhemmatkin.

Usko alkaa, kun selitykset loppuvat

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist on ateistiväen suosikki. Hänen uskonnonvastaisuutensa on terävää ja asiallista, ja se on otettava vakavasti. Joskus näkyy, ettei hän kuitenkaan täysin ymmärrä, mistä on syvimmältään kyse. Siitä on esimerkkinä hänen ajatuksensa: "On totta, että tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä yhtään mitään." Lausumasta olisi pääteltävissä, että uskonnollisella kielellä ei olisi tämän vuoksi lainkaan arvoa.

Enqvistiä vastaan voi kysyä, pitäisikö uskon sitten selittää jotain? Onko vain sellaisella arvonsa, joka selittää? Onko Sibeliuksen Finlandia selitys jostain? Ja jos se ei ole, niin katoaako sen arvo sen siliän tien? Tai kun äiti ottaa lapsensa syliin ja sanoo, että minä rakastan sinua, niin onko se jonkinlainen selitys? Entä Eino Leinon Nocturne? Onko edes 3+3=6 jonkinlainen selitys? Tai ovatko papin lausumat kastesanat? 

En voi mitenkään ajatella, että uskoa tarvittaisiin selitykseksi ihmisten kysymyksiin. Ei Kristus tullut maailmaan sitä varten. Ei hän puhunut maailman synnystä, eikä hän ollut avaruustieteiden asiantuntija, ei edes lääketieteen. Niinpä kristillinen usko ei tee kenestäkään tietäväisempää kuin muut, eikä Raamattua ole annettu sen tähden, että sen pohjalta vastailtaisiin ihmisten kysymyslistoihin. 

Aivan päinvastoin: usko alkaa sieltä, missä selitykset loppuvat.

Kaurismäen Kuolleet lehdet

Ensinnäkin: Kuolleet lehdet on siitä hyvä elokuva, että se mahtuu puoleentoista tuntiin. Se riittää tarinan kertomiseen. Se on ihmisen mitta, mitä todistaa sekin, että se on jalkapallo-ottelun pituus. Niillähän olisi aikanaan ollut valta päättää siitä, mitä halusivat, ja ne valitsivat mielestään sopivan pituisen ajan.

Toiseksi: on hienoa nähdä elokuva, jossa on oikeita duunareita. Kuvataan ravintolan tiskureita, tehdastyöläisiä, rakennusmiehiä ja nollatuntisopimuksella työtä tekeviä kaupan myyjiä, joiden suurinta juhlaa on pieni pullo kuohuviiniä. Kaupankassoista ei ole puhuttu sen jälkeen, kun pilkattiin pääministeriä siitä, että hän oli joskus nuorempana tehnyt sitä työtä.

Kolmanneksi: Aki Kaurismäki onnistuu luomaan oman maailmansa. Valkokangasta katsoo silläkin silmällä, mikä on lavastuksen sanoma: tuollainen radio, sähköhella ja puhelin. Tarkoin harkittu musiikki kuljettaa tarinaa. Muuten maisemat muistuttavat jostain Kaurismäen nuoruusvuosista, mutta radiosta kuuluvat Ukraina-uutiset tuovat elokuvan tähän päivään. Olen varma, että tästä elokuvasta tulen muistamaan myös ne uutiset. Ehkä juuri ne paljastavat sodan mielettömyyden paremmin kuin mikään muu, mikä tästä sodasta on sanottu.

Jussi Vatanen ja Alma Pöysti olivat hyviä. Ei ole heidän vikansa, että minulla oli Pellonpäätä ikävä ja hieman myös Kati Outista.

Elämäni vuosiluvut

Olen miettinyt,  mitkä vuodet ovat sellaisia, että muistan ne numeroidensa puolesta erityisellä tavalla. Mitkä niistä ovat sellaisia, että niiden perusteella elämä jakautuu aikaan sitä ennen ja sen jälkeen?

Tällainen lista syntyi:
1957. Syntymävuosi on tietysti ihmisen tärkein vuosi. 
1963. Kennedy kuoli. 
1964. Menin kouluun, ja meille tuli sininen volkkari.
1966. Englanti voitti jalkapallon maailmanmestaruuden ja minä aloitin jalkapallon.
1968. Tšekkoslovakian miehitys. 
1970. Brasilia voitti Pelén johdolla maailmanmestaruuden.
1971. Oppikoulun neljäs luokka. Jostain syystä muistan, että tuolloin olin neljännellä, ja se oli jonkinlaista lapsuuden loppua.
1974. Volkkari vaihtui keltaiseen Kadettiin.
1976. Ylioppilaskevät, Primulan leipomon kesätyöt, ensimmäinen reilimatka, Helsinkiin muutto, opiskeluiden alku, eka järkkäri, Virenin neljäs kultamitali.
1978. Toinen reilimatka.
1979. Uusi aalto. Tuomari Nurmio.
1980. Puolan reissu ja Gdanskin lakot. Keltainen Kadett vaihtui punaiseen. 
1981. Etelä-Amerikan reissu Andeille. Kekkonen luopui.
1982. Jämsänkoski. Aloin hoidella papin hommaa. Ensimmäinen kirja.
1985. Sivari.
1986. Tšernobyl. Pirkkala.
1989. Opelit vaihtuivat Tojoihin.
1991. Toinen Meksikon matka.
1995. Litmanen voittamassa Mestareiden liigaa. Suomi voitti jääkiekkofinaalissa Ruotsin.
2011. WTC.
2017. Väikkäri.
2020. Korona.
2021. Joutoväkeen siirtyminen.
2022. Ukrainan sota.

Lista ei ole yksyhteen sen kanssa, mikä elämässä on ollut tärkeintä. Jotkin tapahtumat ovat vain jääneet vuosilukujensa puolesta mieleen, kuten jääkiekon kulta 1995. Autojen vaihdot eivät muuten olisi merkittäviä, mutta niiden perusteella on helppo ajoittaa tapahtumia ja aikakausia. Vastaavasti järkkärin hankkimisvuosi auttaa valokuvien ajoittamisessa. Sama pätee digijärkkäriin, mutta sen hankintavuosi ei ole muistissani, vaikka ehkä syytä olisi. 

Kaikki perhe-elämään viittaava on siivottu pois. Minulla on sellainen linjaus. Linjaaminenhan on muotia nykyään. Monet muut tärkeät asiat jäävät listaamatta siitä syystä, että ne eivät muistissani yhdisty suoranaisesti vuosilukuun: muutto Tuusulasta Järvenpäähän, Dostojevskista järkkyminen, PC:n hankkiminen, Neuvostoliiton kaatuminen, Internet, EU:hun liittyminen ja Euron tulo. 

Listastakin näkee, että elämän suuri vuosi on ollut 1976. Siihen mahtuu koulun loppuminen, kokonaan uusi elämänvaihe ja matka, jonka jälkeen maailma pieneni. Tuosta vuodesta minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, iloisia ja kipeitä muistoja. Kahdeksantoista iässä ihminen kai elää kaikkein vahvimmin. Lapsuus on takana, alkaa seistä omilla jaloillaan, ja tärkeitä asioita tapahtuu ensimmäisen kerran. Uutuudenviehätyksestähän ei tässä korkeassa iässä enää pääse nauttimaan.

15-vuotias mopopoika, 98-vuotias vanhus ja Nocturne

Ikimuistettavimpia hetkiäni on ollut, kun istuin nuotiopaikalla alhaalla näkyvää järvimaisemaa katsellen. Seuranani oli viidentoista ikäinen poika, joka kotioloissa haisi aina kaksitahtibensalta, kun hänet tapasi. Yhtäkkiä hän alkoi lausua ulkomuistista Eino Leinon Nocturnea: "Ruislinnun laulu korvissani / Tähkäpäiden yllä täysi kuu. /Kesäyön onni omanani. Kaskisavuun laaksot verhouu."

Toisen kerran Nocturne teki minuun vaikutuksen nähdessäni, kuinka 98-vuotias oli laulanut sen tuolissaan istuen. Oli hänen syntymäpäiväjuhlansa.

Vasta jälkimmäisen esityksen äärellä syvennyin runon lintuun, ruislintuun. Ruisrääkkähän se on, ääneltään heikonlainen tai melkeinpä sietämätön. Varmasti Eino Leino tunsi sen ja tarkoituksellisesti kirjoitti sen runoonsa.

Ruisrääkän laulusta ei saa kaunista mielikuvaa, kun sitä ajattelee kaikesta muusta erillään. Vaikutelma kuitenkin muuttuu, kun siihen yhdistetään tähkäpäät, täysi kuu ja kaskisavut. Syntyy mielikuva siitä, että kesäyön onni on omanani.

Samoin on... enpä sanokaan missä. Keksi rinnastuksesi itse.

Alkoholi ja usko saavat suomalaisen selittelemään

Kiittelemässäni Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjassa osuin tällaisiin ajatuksiin: "Kuka muistaa ukrainalaisteinien ominaisuuksia sitten, kun heidät on merkitty kaatuneiden luetteloihin? En ole erityisemmin uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen silti, että tämä hulluus loppuisi pian."

Sitaatti on tyylipuhdas esimerkki siitä, kuinka suomalaisen täytyy selitellä, jos vähänkin horjahtaa uskomisen puolelle. Ettei vain epäiltäisi jostain hengellisestä tunteesta. Erityisen halukkaasti pönkitetään julkisuuskuvaa sillä tiedolla, että on kirkosta eronnut; niin kuin se mukamas olisi pääsykortti vakavasti otettavan eliitin piireihin. Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin.

Jos tätä selittelyä laajentaa muille elämäalueille, voi syntyä vaikka seuraavanlaisia lauseita:
* En kuulu mihinkään puolueeseen, vaikka kävin äänestämässä.
* En ole vegaani, vaikka otin lounassalaatin.
* En ole rasisti, vaikken valitsisi Glen Kamaraa maajoukkueen avauskentälliseen.
* En ole hindu, vaikka kävin joogaamassa.
* En ole alkoholisti, vaikka ostin pullon keskiolutta (tosin jotain tällaista selittelyä kuulee silloin tällöin).
* En ole sovinisti, vaikka naisten nyrkkeily on vastenmielistä katsottavaa.
* En kannata tehometsätaloutta, vaikka liian lähellä taloa kasvava puu olisi mielestäni kaadettava.
* En ole kommunisti, vaikka rikkaiden veronalennukset arveluttavat.
* En ole anarkisti, vaikka kävelen punaisia päin, kun missään ei näy autoja.

Kuolleiden lasten muistopäivä

Kun Meksikon Acapulcossa poistuu turisteja täynnä olevalta rantakadulta ja kävelee kaksi tai kolme korttelia ylöspäin, huomaa turistien kadonneen ympäriltään eikä taskuvarkaitakaan tarvitse enää pelätä. Kun edelleen kävelee ylämäkeä riittävän pitkään, kujat kapenevat ja asfaltti loppuu. Kun vieläkään ei luovuta, vaan kapuaa vuoren ylärinteille, tulee niille paikoille, joissa asuvat kiipeämiseen totutetut köyhät kojuiksi kutsuttavissa kodeissaan. Google Maps ei nimeä katuja, mutta siellä voi nähdä kyltin, jossa lukee Lainsuojattomien lasten katu (Calle de los hijos desperados). Yksikään katukyltti ei ole pysäyttänyt minua yhtä vahvasti. Tuijotin sitä pitkään.

Tunnustan, etten muista aivan kaikkia vanhuksia, joita olen ollut hautaamassa joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Heitä on liian paljon, ja monesti lapset ovat vain mielessään kiitelleet, kun mummo tai pappa on vihdoin päässyt sinne, mihin on toivonutkin pääsevänsä.

Mutta jokaisen siunaamani lapsen ja nuoren kyllä muistan. Sillä tavoin heidän vanhempiensa tuska on pysäyttänyt, eikä heitä ole voinut lohduttaa sanoilla, että aika hoitaa ja että se menee kyllä ohi. Ei mene.

Tänään vietetään kuolleiden lasten päivää.

Huokauksia luokasta

Varsinkin kaikkien alojen asiantuntijoiden olisi luettava Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta. Molemmat ovat sekä tunnettuja kirjailijoita että lukion äidinkielen opettajia, Rytisalo Kuusamosta ja Kinnunen Turusta. Kirjan sisältönä on tekijöiden kirjeenvaihto, joka alkaa Ukrainan sodan syttyessä ja päättyy tämän vuoden huhtikuussa. Tänä aikana Rytisalo vaihtaa vapaaksi kirjailijaksi, mutta Kinnunen jatkaa opettajana.

Kirja ei lainkaan keskity niihin ongelmiin, jotka ovat somekirjoittajien mielestä päällimmäisiä. Ei puhuta väkivallasta eikä siitä, että opettajia ei nykyään kunnioiteta. Tunnustetaan kyllä, että lukutaito, keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat heikentyneet, mutta itse nuoria ei moitita. Rytisalon mielestä nuoret ovat "ihania", ja Kinnunen kaipailee yläkoulun puolelle, jotta voisi kulkea heidän kanssaan seiskaluokalta ylioppilaaksi saakka.

Aikanaan paljon hoettua ja jo parodiseksi muuttunutta sanontaa lainaten "vika on järjestelmässä". Opetushallituksessa ja muissa ylätason rakenteissa ajetaan muutoksia muutosten vuoksi ja hatarin perustein. Vaaditaan uusien teemojen käsittelyä, entistä tarkempaa raportointia ja kuraattorin ammattitaitoa, vaikka äidinkielen opettaja on koulutettu ennen kaikkea suomen kielen ja kirjallisuuden osaajaksi. Vaatimusten kasvaessa kukaan ei osoita, mistä saadaan niihin aikaa. Palkka ei kasva, vaikka ylimääräinen työ lisääntyy.

Kaikki oleellinen ei mahdu tähän lyhyeen blogitekstiin. Niinpä kirja kannattaa lukea itse. Teoksen kokonaisuus osoittaa, että olin oikeilla jäljillä kahdeksan kohdan ohjelmassani, jonka Yle nosti esiin. Ammattikoulun ongelmiin tämäkään kirja ei puutu, nehän eivät kiinnosta ketään. 

Jääkiekko-ottelussa havaitsin myös jääkiekkoa

Edellisen kerran olin jääkiekko-ottelussa vähän yli kymmenen vanhana. Siitä pelistä jäi mieleen legendaarisen Pekka Marjamäen laukaisuharhautukset ja hänen kaksi maaliaan.

Viime viikolla olin Tampereen uudella areenalla. Paljon oli muuttunut. Tapparan maalilaulu on komea, mutta muuten jäähallin musiikki oli kanavanvaihtomusiikkia, ja sitä oli niin paljon, että ajoittain epäilin olevani diskossa enkä jääkiekko-ottelussa. Cheerleaderit keikuttelivat itseään katsomon kapeilla käytävillä, eikä heidän merkityksensä ole minulle koskaan selvinnyt. Jos menen katsomaan tanssityttöjä, menen katsomaan tanssiesitystä. Jäähallilla seuraan mieluummin jääkiekkoa. Aika ajoin kamera suunnattiin yleisöön, jota oli ilmeisesti opetettu esittämään tanssiliikkeitä, kun kamera osuu kohdalle. Nekään eivät kiinnosta. Mainoskatkot olivat kaikkein tympeintä pakkoseurattavaa.

Toisinaan pääosassa oli jääkiekko. Kokonaisuutena tuntui kuitenkin siltä, että olisi katsellut joulukuusta, jossa on niin paljon koristeita, että kuusi ei näy alta.

Olen viime vuosina katsonut jääkiekkoa vain televisiosta, ja siihen verrattuna Tapparan ja Pelicansin peli tuntui päättömältä kohellukselta. Ehkä se paranee loppuvuodesta, tämähän oli vasta avauskierros.

Kun seuraavan kerran menen jääkiekko-otteluun, menen katsomaan alasarjan peliä, jossa näkyy oman kylän poikia. Tai ehkä jossain alkeellisemmassa hallissa voisin katsoa myös SM-liigaa, kun siellä ei voi leikkiä tekniikalla eikä suurella screenillä. Tai sitten voisi kiinnostaa keskellä talvea järjestetty ulkoilmapeli. Niiden makkarantuoksuista suosiota en ihmettele ollenkaan, kun tämä on tällaiseksi mennyt.

Koulun vessa on yksinäisen turvapaikka

Viime aikojen pysäyttävimpiä lehtijuttuja on ollut Hesarin artikkeli, jonka mukaan huomattava määrä nuoria piiloutuu välitunneiksi vessaan, jottei yksinäisyyden häpeä näkyisi. Niinpä vessojen ovia on suljettu. En tiedä, haittaako tämä lukitseminen enemmän vessahätäisiä vai yksinäisiä. 

Myös kännykän räpläämisessä voi olla kyse yksinäisyyden peittämisestä. Sen avulla voi antaa vaikutelman tai parhaimmillaan todisteen siitä, että edes jossain muualla on ystäviä.

Ehkä yksinäisyys voisi olla se avain, josta lähdettäisiin avaamaan koulukiusaamisen ongelmia, joihin ei ole keksitty ratkaisua. Ehkä apu tulisi siitä, että puututtaisiin ennen muuta yksinäisyyteen luomalla yhteisöllisyyttä arjen keskellä eikä vain toimintapäivän sosiaalisissa harjoitteissa. Jos yhteisössä kukaan ei tunne olevansa yksin, kiusatuiksi itsensä tuntevat ovat vähissä.

Ihminen kestää melkoisen määrän loukkaavia sanoja ja tekoja, jos hänellä on riittävästi ystäviä ympärillään. Yhdestäkin kaverista on apua, ja pahinta on se, että on joka päivä ja kaiken aikaa suljettuna kaikkien muiden ulkopuolelle.

Aikuistenkaan maailma ei poikkea näistä elämän peruslaeista. Kammottavinta on, kun tiedät varmasti olevasi oikeassa eikä kukaan asetu puolellesi ja kun ne toiset ovat osanneet puhua ulkopuolisen asiantuntijankin sinua vastaan. Nehän ovat taitavia siinä. Tai jos ne eivät aktiivisesti toimi, ne kääntävät passiivisesti katseensa pois ja ovat istuutumatta samaan pöytään. Pakollisen vieruskaveruuden aikana ne haluavat puhua muusta.

Kantarelli vain kanttarelli?

Suhtaudun myötämielisesti suomen kielen asiantuntijoiden suosituksiin. Olen hyväksynyt, että ilmaisusta "alkaa tekemään" tuli sallittua, ja viime aikoina olen huomannut, että joskus se on lipsahtanut omastakin suusta. 

Kaikki asiat eivät ole yksiselitteisesti kyllä tai ei. Muutama vuosi sitten kysyin Kielitoimistolta yhdyssanaongelmaani. Onko "korkeanpaikankammoinen" oikein vai pitääkö sanat kirjoittaa erikseen? Puhelinääni ei osannut heti sanoa, mutta lupasi kysyä kavereiltaan ja soittaa takaisin. Vastaukseksi tuli, että kysymys oli vaikea vastattavaksi. Pituus puoltaa pilkkomista, mutta yhteen kirjoittamistakin saattaa perustella. Vastauksen pohjalta tein mitä tein.

Näin syksyllä on hyvä tietää, että ”kanttarellin” sijasta suositellaan muotoa "kantarelli". Tässä olen eri mieltä, koska kukaan ei lausu sanaa yhdellä t:llä. Pentti Saarikoski ei ole oikeakielisyyden auktoriteetti, mutta silti on kiinnostavaa, että hän kirjoittaa "kanttarelli". Olen Penan kanssa samassa veneessä. 

Minun on vaikea omaksua myös sitä suomen kielen lautakunnan suositusta, että puolueiden nimet kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, kun ei tarkoiteta virallista, puoluerekisteriin merkittyä nimeä. Pitäisi kirjoittaa "Suomen Keskusta", mutta muuten "keskusta". Tästä tulee sotkua. Jokin aika sitten luin historian professorin mielipidekirjoituksen, joka oli otsikoitu "En pidä keskustan kohtaloa sinetöitynä". En huomannut heti lukea allekirjoituksesta nimeä ja titteliä, ja niin luulin kirjoituksen viittaavan Helsingin kaupunkikeskustaan. Vasta tekstin puolivälissä oli lause, joka korjasi erehdykseni. 

Myös adjektiivi ”vihreä” altistaa väärinkäsityksille, joista päästäisiin, jos puolueesta käytettäisiin kaikissa tilanteissa isoa alkukirjainta.

Ajan puute ei ikinä ratkea

Juhani Rekola kirjoitti vuonna 1952: "En ole kahdeksana vuonna Helsingissä tavannut kuin yhden ihmisen, joka ei olisi valitellut, että työtä on liian paljon ja liian paljon menoa. Tuo yksi oli eräs pitkäaikaisvanki Helsingin keskusvankilasta." - Siis vuonna 1952.

Sittemmin kiireen ja ajan puutteen ratkaisemiseksi on tehty paljon. Kulkemista on nopeutettu. Vielä Rekolan sanojen aikoihin asfalttitiet olivat harvinaisia, ja autot olivat mitä olivat. Kun Tekniikan maailma koeajoi aikanaan hyvin yleisen Moskvits Scandinavian, sen kiihtyvyyttä nollasta sataan ei onnistuttu mittaamaan, koska testaajat eivät löytäneet kyllin pitkää suoraa. Junat eivät enää kolkkaa kiskoja pitkin höyryn voimalla vaan kiitävät, ja valtameret ylitetään lentäen. Tässä kaikessa säästyy aikaa.

Kodinkoneet ovat helpottaneet elämää ja vähentäneet kotiaskereiden määrää. Vuonna 1958 edes joka kymmenennessä perheessä ei ollut jääkaappia. Vuonna 1971 vain joka sadannessa perheessä oli astianpesukone, ja samoihin aikoihin Suomessa oli juuri siirrytty viisipäiväisen työviikkoon.

Tietokoneiden mukana poistuivat kirjoituskoneisiin liittyneet lyöntivirheiden vaivat. Internetin aikana tiedonhaku on niin nopeaa, ettei sitä aina edes huomaa.

Paraikaa odotetaan, että tekoälyn ansiosta voidaan taas sivuuttaa vaivalloisia työvaiheita. Jokohan nyt päästään siihen elämäntuntoon, että kiirettä ei ole? Kesken päivän voi mennä ongelle tai ottaa hyvän kirjan lukeakseen, vaikkapa Ivan Gontšarovin Oblomovin.

Seinäkirjoitus Tampereelta.

Romaninaisen tarjoama lohdutus

Kuolema on musta, julma ja armoton. Sitä ei voi peruuttaa. Kun se on kerran osunut, siihen voi vain sopeutua, ja joskus sopeutuminen on mahdotonta, sillä en tiedä onnettomampaa ihmistä kuin omaa lasta hautaan saatteleva isä tai äiti. 

Samalla kuolemaan voi liittyä kauneutta, jota ei löydy muualta. Viimeisellä hetkellä pidetään rakkaan kädestä kiinni, ja lopulta ollaan ehkä helpottuneita, kun pitkä taistelu on päätynyt. 

Muistelen esimerkiksi muuatta mummoa, joka kuvaili sitä miten hän huokaili miehensä sairauden aikana: "Ensin rukoilin että paranna. Sitten rukoilin että tapahtukoon sinun tahtosi, ja lopuksi rukoilin että kiitos."

Joskus kauneus tiivistyy kuvaksi, jonka muistaa koko ikänsä. Tällaisen näkymän edessä lumouduin jokin aika sitten, kun vanha romaninainen otti syliin kolmekymmentä vuotta nuoremman valkolaisnaisen, joka oli juuri menettänyt isänsä. Siinä syleilevillä käsillään lohdutti.

Terveisiä eduskuntaan. Olisittepa nähneet tämän.

Mitä papit oikein tekevät?

Yksi elämäni kiinnostavimpia vuosia on ollut se aika, jonka olin päihdehoitolaitoksen pappina. Se avasi näkymiä suomalaiseen helvettiin ja auttoi ymmärtämään monenlaisia riippuvuuksia. Sain vahvistuksen sille ajatukselleni, että alkoholisti ei ole yhtään pahempi ihminen kuin kukaan muukaan. Joskus hän voi olla jopa kiltimpi kuin muut, kun tietty kovuuden palikka puuttuu.

Usein laitosjakso alkoi kaksi viikkoa kestäneellä katkaisuhoidolla. Sen aikana aivot selkenivät ja sankimmat höyryt hälvenivät. Yksi hyvä keskustelu syntyi juuri katkaisuhoidosta tulleen miehen kanssa, kun olin läheisellä huoltamolla juomassa iltapäiväkahvia. Mies tuli samaan pöytään ja kertoi huomanneensa, että talossa oli pappikin. Varsin myötämielisesti hän kysyi, mitä pappi oikein tekee. 

En epäröinyt vastausta hetkeäkään vaan sanoin: 

– Eikös siinä ole yhdelle ihmiselle ihan riittävästi, että hän on pappi. Pitäisikö vielä tehdäkin jotain?

– Voihan sitä noinkin ajatella, sanoi mies hetken harkittuaan. – Onhan se tuokin mahdollista.

Lapsi ei ehkä toivo nimeä, joka on vau!

Uusia etunimiä ollaan jälleen lisäämässä kalenteriin. Tätähän tehdään säännöllisin väliajoin. Uusia nimiversioita ilmaantuu, ja Suomen kansainvälistyminen tuo vaihtoehtojen tarvetta. Ihmisten makukin vaihtelee. Viitisenkymmentä vuotta sitten Onnin, Toivon, Voiton, Rauhan ja Helmin kaltaiset nimet olivat täysin epäsuosiossa, mutta eivät ole enää.

Tuore Kotiliesi otsikoi: "Vau, mitä uusia miesten nimiä pian lisätään kalenteriin!" Oli huutomerkki ja kaikki.

En kuitenkaan usko, että lapset yleisesti innostuvat siitä, että heidän nimensä on vau! Olen ollut havaitsevinani, että heidän mielestään on päinvastoin mukavaa, jos jossain on joku kaima. Toisaalta voi olla kiusallista, jos kaimoja on samalla luokalla kovin monta. Lapsi on mielellään erityinen, mutta kun on liian erityinen, muuttuu oudoksi, ja voi olla rasittavaa, että nimen sanoessaan herättää ihmetystä.

Ainakin minua kiusaa, jos arkiset ja jokapäiväiset asiat ovat vau! Nimi saa olla sopivasti erilainen, jottei se aina huku massaan, muttei sen tarvitse olla liian outo eikä ainutlaatuinen. Vierastan aamuradion toivotuksia, että olisipa teillä tänään mahtava maanantai. En jaksa sellaista elämän ilotulitusta, ja jos joku autokauppias haluaa myydä minulle, hänen ei kannata mainostaa, että tarjolla oleva auto kääntää muiden ihmisten päät. Ainakaan silloin ei tule kauppoja. On niitä tietysti toisenlaisiakin ihmisiä, mutta vähemmän ainakin tällä seudulla, jossa Popeda kerää stadionin täyteen, tavalliset kaverit Tampereen Ikurista.

Kun raamatunlause lentää häränpyllyä

Paraikaa keskustellaan oikeutta myöten Raamatun siteeraamisesta. Se on kuitenkin paljon mutkikkaampi kysymys kuin ensin arvaakaan.

Viikonvaihteen visailukysymyksenä sopii kysyä, kuka sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" 

Kysymys ja siihen tuleva vastaus osoittaa, että Raamatun lainaamisessa pitää olla varovainen. Ellei lue tekstiä lainatun kohdan ympäriltäkin, koko ajatus voi lentää häränpyllyä. Raamatun sanojen kirjaimellinen lainaaminen ei vielä takaa, että ihmisellä olisi jumaliset mielessään. 

Esimerkkisiteerauksen pohjana ovat kauniit psalmin sanat, ja olen kirjoituttanut ne moneen rippiraamattuun. Matteuksen evankeliumissa sanojen siteeraaja on kuitenkin itteperkele, kun hän on ruvennut Jeesusta kiusaamaan.

Miehisiä tunnustuksia olutlasin äärellä

Istuttuani omalla paikalla kaksi tuntia menin junan ravintolavaunuun. Siellä oli viisi ihmistä, yksikseen istuva nainen ja neljä miestä. Heistä kaksi oli vahvistanut ääntään oluella, eikä heidän juttujaan tarvinnut edes salakuunnella. Siinä Make ja Jape paljastelivat elämänsä suuria salaisuuksia. Muutamia irtolauseita jäi mieleen:

– Jos minuakin kouluaikana olisi enemmän tutkittu, niin varmaan ne olisivat löytäneet jonkin ADHD:n tai mitä niitä on.
– Oot sä Jape ikinä ymmärtänyt naisia? Mä en ole. Tiedätkö minkä takia ei voi? Sen takia kun ne ei ymmärrä miehiä.
– Jape, me ollaan huonoja puhumaan. Mutta just sen takia me ymmärretään toisiamme. Säkin olet huono puhumaan.
Tämän päälle Make ja Jape heittivät yläviitoset.
– Vuosien varrella ihminen muuttuu. Minäkin olen muuttunut. Nykyään ei nouse penkistä sataakahtakymmentä. Ei tällä elämällä ole enää tarkoitusta.

Härskiintyneitä sanoja

Vuoden 1912 lehti-ilmoituksessa haettiin Vaasan kaupungin vaivaistalolle tottunutta houruinhoitajaa. Tämä on paraatiesimerkki siitä, kuinka ajan myötä jotkin sanat härskiintyvät käyttökelvottomiksi. Nykyään kenenkään mieleen ei tulisi käyttää sanaa vajaamielinen, vaikka voisi olla aika sillekin, että kehitysvammainen korvattaisiin jollain toisella käsitteellä.

Neekeristä luopuminen oli minulle alkuaan tuskallista kahdesta syystä. Ensinnäkään siinä ei minun korvassani ollut mitään alentavaa. Se oli samalla tavoin neutraali sana kuin afrikkalainen. Toiseksi moniin näkemyksiini syvällisesti vaikuttanut kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King käytti sitä ainakin kirjojensa suomennoksissa. Oli mahdotonta ajatella, että hän olisi halveksinut niitä ihmisiä, joiden oikeuksien puolesta hän taisteli. Kingistä huolimatta sanaa on nykyään mahdotonta käyttää. Samalla minua on ihmetyttänyt, miksi yhä puhutaan intiaaneista Kolumbuksen väärinkäsityksen pohjalta. Heillähän ei ole mitään tekemistä Intian kanssa.

Koko ajan on tarkistettava omia sanavalintojaan. Vielä seitsemäntoista vuotta sitten puolustin eskimon käyttöä kielitieteilijöiden näkemyksiin perustuen, mutta kolme vuotta sitten aloin vakavasti horjua hyvin perustellusta näkemyksestäni. Samoin on käynyt mustalaisen kanssa. Enemmän kuin kymmenen vuotta sitten kuulin romaniystävältäni, että sitä sanaa sopi käyttää, jos siihen liittyi aito kunnioitus. Nykyään kuitenkin puhun järjestelmällisesti romaneista. 

Kukaan ei enää sano opettajatar tai kirjailijatar. Lakimies on ollut helppo vaihtaa juristiksi. Niinpä ihmettelen, miksi kummassa joku vänkää kirkkoherran tai eduskunnan puhemiehen puolesta, vaikka johtava pappi ja eduskunnan puheenjohtaja ovat olemassa. Sana henkilö on kuitenkin ikuisessa boikotissani.  Keksin aivan mitä tahansa sen välttämiseksi. Se on pelkkää paperia ilman lihaa, luuta tai tunnetta.

Kolmannen pahoittelun jälkeen odotan tuloksia

Olen ollut saamassa vakuutusyhtiöltä huomattavan summan rahaa. Viimeiset tositteet lähetin tammikuussa, eikä korvattavuudesta ole ollut erimielisyyttä. Vihdoin toukokuun alussa otin yhteyttä ja kysyin, milloin summa maksettaisiin.

Puhelut olivat joka kerta sitä tuttua flipperipeliä, jota käydään isojen organisaatioiden kanssa. Painellaan erilaisia näppäimiä "palvelun parantamiseksi". Soittaja tuntee olevansa kuula, jota pompotellaan sinne tänne. Musiikki soi, ja "puheluunne vastataan mahdollisimman pian". Tosin peli saattaa päättyä siihenkin, että "tällä kertaa emme ehtineet vastata puheluunne, kiitos teille". Kun lopulta saa jonkun kiinni, äänellä ei ole nimeä, tai enintään hän on "Hanna" tai "Sari".

Toukokuussa ystävällinen virkailija pahoitteli viivästymistä ja lupasi laittaa asiaa eteenpäin. Toisella soittokerralla kesäkuussa puhelu oli samanlainen. Kolmannen kerran soitin elokuun alussa, eikä siitäkään seurannut lupailua ja ystävällistä pahoittelua kummempaa.

Ajauduin kriisiin. Periaatteenani on ollut, että asiat hoidetaan asiallisesti eikä kenellekään olla ilkeitä. Tällä kertaa tämä taktiikka ei vain toiminut. 

Oli muutettava menetelmää. Vakuutusyhtiön vaihtamisella en voinut uhkailla, koska yhtiö ei ollut omani. Lietsoin itseni vimmaan. Neljännellä soittokerrallani en sentään huutanut, mutta ääneni oli kireä. Virkailijan pahoitteluihin vastasin, että ne eivät enää kiinnosta. Haluan rahaa. Rahaa! Haluan minulle kuuluvat rahat tililleni. 

Olin tosissani, ja koko loppupäivän olin jotenkin myrkkyä täynnä. Vielä samana päivänä tuli vastaus, että maksumääräys on annettu. Samalla sain selityksen sille, miksi jotkut asiakkaat ovat jo ensimmäisellä soittokerralla vihaisia ja ilkeitä. Ovat kai tottuneet siihen, että mikään muu ei kuitenkaan auta.