Pahuuden mitta ja itäisen maan suuri johtaja

Näinä päivinä pahuus kirjaimellisesti vyöryy ihmisten päälle pommeina ja tulvavesinä. Törmäsinkin kysymykseen, onko koko maailmassa ketään pahempaa kuin itäisen maan suuri johtaja. Nopeasti voisi vastata, ettei taida olla, mutta pohjia myöten tarkastellen tämäkään ei ole aivan selvää. Pahuudelle kun ei ole mittayksiköitä, se ei asetu metreihin eikä kilogrammoihin. Edes uhrien lukumäärä ei ole yleispätevä mitta.

Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski luo maailmankirjallisuuden vaikuttavimman pirun. Hänen pirunsa on vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies, joka saa Ivan Karamazovin ihmettelemään, miksi niin merkittävälle miehelle on ilmestynyt niin tyhjänpäiväinen saatana.

Dostojevskin jälkeen on huomattu pahan arkipäiväisyys. Kirjailija Vasil Grosman sanoo väkivaltakoneiston hyväksi toimineista pettureista: "Tiedättekö, mikä koputtelijoissa ja ilmiantajissa on kaikkein katalinta? Heissä oleva pahako? Ei! Kaikkein kammottavinta on hyvä joka heissä on, kaikkein surullisinta on se että he ovat täynnänsä ansioita, hyveitä. He ovat rakastavia, helliä poikia, isiä, puolisoita... He ovat kykeneviä hyvyyden, työn urotekoihin."

En ole voinut unohtaa lapsuudenkaveriani, joka repi kärpäseltä siiven irti ja katsoi, miten uhri räpiköi kardemummaputkilossa. En voi ymmärtää niitä bussin kanssamatkustajia, joista yksikään ei vastannut pyyntööni eikä halunnut etsiä paperia, jolla olisin tyrehdyttänyt nenäverenvuotoni. Tekemättä mitään he sallivat verenvuodatuksen. Tai miten arvioisin helsinkiläistä psykiatria, joka murhasi vaimonsa? Onko tuhat murhattua tuhat kertaa suurempi rikos kuin yksi murha? Onko ylipäällikkö isompi syyllinen kuin se sotilas, joka kiskaisee padosta tulpan irti? Entäpä se keskituloinen suomalainen, joka sallii sen, että köyhiltä viedään heidän apunsa "tässä taloudellisessa tilanteessa"?

Näitä pohdiskellessa itäisen maan suuri johtaja asettuu uusiin mittakaavoihin. Ehkäpä hän ei ole yhtään kummempi kuin se vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies. Ehkäpä poikkeuksellista on vain hänen mahtinsa ja vaikutusvaltansa rajattomuus.

Laihdutuskeino tämäkin: pelaa shakkia

Shakilliset saavutukseni ovat vaatimattomat. Peli on kuitenkin tuottanut paljon ajateltavaa. Sen äärellä olen pohtinut esimerkiksi sitä, millä tavoin ihmisen älyllinen toiminta liittyy ruumiinkuntoon. Tätä puolta eivät ymmärrä edes kaikki tieteentekijät, jotka liikkuvat aiheen liepeillä.

Tiede-lehden kysymyspalstalla kasvatustieteen professori Minna Huotilainen vastasi laihtumista koskevaan kysymykseen. Hän vertasi ristisanojen tekemistä ja shakkia toisiinsa ja sanoi, että kummassakaan harrastuksessa ei voi laihtua. Jo Wikipedian lukeminen olisi auttanut. Sieltä olisi selvinnyt, että Kasparovin ja Karpovin välisen MM-finaalin aikana Karpov laihtui kymmenen kiloa. Yleisellä tasolla tiedetään, että lyhyemmissä turnauksissa pelaajien paino putoaa neljä tai viisi kiloa. 

Kilpashakkia pelataan äärimmäisessä paineessa. Toisen pelaajan lisäksi vastassa on kello. Välillä on ratkottava vaikeita tilanteita jopa kymmenen siirron ajan niin, että kuhunkin siirtoon on aikaa vain viisi sekuntia. Toisaalta yksittäiset turnauspelit kestävät kokonaisuudessaan neljä tai viisi tuntia ja turnaukset viikon tai enemmän.

Oma erikoislajinsa on kirjeshakki, jonka suomalainen maailmanmestari Pertti Lehikoinen käytti kuusi ja puoli vuotta kestäneessä finaalissa tiukimmillaan 17 tuntia päivässä useiden kuukausien ajan. Mukana oli melkoista dramatiikkaa. Eräänä aamuna Lehikoinen heräsi normaalisti, otti päivittäisen insuliiniannoksensa ja unohtui tutkimaan kiinnostavaa asemaa. Aamiainen jäi väliin, ja verensokeri laski vaarallisen alas. Maailma alkoi pyöriä ympärillä, ja hän vajosi tajuttomuuteen. Hän heräsi 4½ tunnin kuluttua siihen, että oma tytär oli sattumalta tullut käymään.

Prahasta näyteikkunan shakkinappuloita, joilla ei kuitenkaan voi kunnolla pelata.

Ateistikin kimpaantuu väitteestä ettei ole mitään pyhää

Puolalaisen aforistikon Stanislaw Jerzy Lecin mukaan ateistitkin suuttuvat siitä väitteestä, ettei olisi mitään pyhää. Esimerkkejä pyhän tunteen yleisinhimillisyydestä on helppo keksiä.

Koraanin polttaminen vaikuttaa jopa sotilasliittojen koostumukseen, ja toisaalta ateistit kavahtavat sitä, että ristisymboli tulee pilaamaan heidän alueitaan, jotka he haluavat pitää tyhjinä uskonnollisista symboleista.

Kaikkein kummallisinta on suhtautuminen valtakunnan lippuun. Oman maan kamaraa pidetään niin pyhänä, että sitä ollaan valmiita puolustamaan oman henkensä uhalla, mutta samalla lipun laskeminen maahan on saastuttanut sen ja on ollut ankarasti kiellettyä. Myös sateenkaarilipusta on tullut erityinen kangas, jota tuskin on sopivaa laittaa minkä tahansa likapyykin sekaan.

En osaisi heittää Raamattua paperikeräykseen, vaikka itse esineessä ei pitäisi olla mitään pyhää. Oleellisiahan ovat sen sisältämät sanat. Tavallistenkin kirjojen huono käsittely tuottaa minulle tuskaa, jos satun sitä näkemään. En ole tottunut siihenkään, että ruokaa heitetään pois.

Erityistä suojelusta ansaitsevia ja lähes pyhiä esineitä ovat mummon lahjoittama kello, kihlasormus tai syntymäpäivälahjaksi saatu koru. Tiettyjä tilanteita ei saa halventaa naurulla, kuten todistusten jakoa, ansiomerkkien luovutusta, presidentin esittelyä tai sotilasparaatia.

Jos näinä kevään viimeisinä päivinä oikein haluaisi rietastella, tuore ylioppilas voisi pyytää luokkatovereiltaan kirjoittamaan nimmarit ylioppilaslakin valkoiselle pohjalle. Hämmennys olisi suuri, ja kimpaantumista voisi havaita.

Ajan suunta

Joskus lapsena minua huvitti filmi, jossa ihmiset kulkivat takaperin ja kaikki tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Toukokuussa kuollut englantilainen kirjailija Martin Amis versioi tätä ideaa teoksessaan Ajan suunta. Romaani ei ole vain vitsi, vaan lukiessani sitä aloin miettiä maailmankaikkeuden peruslakeja.

Amisin tarina alkaa kuolinvuoteelta ja jatkuu tajunnan vähittäisenä selkiytymisenä ja lääkäreiden ilmestymisenä vuoteen ympärille. Idea toimii kirjallisesti tehokkaammin kuin lapsia huvittava elokuva. Syy lienee ennen kaikkea siinä, että romaanissa kertojan tajunnallinen näkökulma on vastakkainen kuin tapahtumien. Jatkuvasti hän ihmettelee, miten on mahdollista, että tulesta syntyy mitä tahansa ja että vesi putoaa ylöspäin.

Maailmankaikkeuden lait ovat kummallisia. Tapahtumien tulkinta riippuu täysin siitä, mihin suuntaan aika kulkee. Ilman aikaulottuvuutta sammuminen on samaa kuin syttyminen, lopettaminen on aloittamista, hyvän tekeminen kärsimyksen tuottamista ja syntymä lapsen sullomista hänen äitinsä sisään.

Amisin romaani on täynnä riemastuttavia arjen kuvauksia: Mies valuttaa kaljusta päästään hoitoainetta pulloon, täyttää sen, myy aineen apteekkiin ja saa siitä rahat. Potilas tulee melko terveenä sairaalaan, koko ajan hänen kuntonsa heikkenee, kunnes hän joutuu vuoteeseen, saa tippapullot suoniinsa, hänet viedään leikkaussaliin, ja sieltä hän tulee kuolemankielissä ulos, ja lopuksi hänet toimitetaan ambulanssilla sairaalasta pois, vaikka hän mitä ilmeisimmin tarvitsisi apua.

Vuonna 1997 nuoret alkoivat ottaa puhelimen kioskireissuilleenkin

Tämä kolumni on julkaistu kirkollisen nuorisotyön Villi-lehdessä syyskuussa 1998. Näiden ajatusten mukaan elettiin pitkään, mutta lopulta oli tunnustettava tappio. Yhtenä syynä olivat ne vanhemmat, joiden mielestä heidän oli saatava nopea yhteys nuoreensa ympäri vuorokauden. Kaikki eivät olleet heidän kanssaan samaa mieltä, mutta heitä oli kuitenkin niin paljon, että vanhempien yhtenäinen linja ei ollut mahdollinen.

Nuorison kännykkäkulttuurista kertonut juttu pysäytti viime vuoden heinäkuussa. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin: "Lotta ja Saara ovat 14-vuotiaita, ja heidän kännykkänsä soivat taukoamatta: kotona, koulussa, puistossa, kaupassa, kellarissa ja ratikassa." "Jos menen kahden minuutin keikalle kioskille, otan kännyn mukaan ja soitan Lotalle." Puoli vuotta myöhemmin ilmiötä ei tarvinnut ihmetellä lehdistä lukemalla, kun sama muoti oli ehtinyt myös Tampereen seudulle. Uudet asiat nousevat Suomenlahden rannikolla maihin ja etenevät sieltä leveänä aaltona Jäämerta kohti.

Leiriläisille jaettavaan varusteluetteloon on nykyään kirjattava tieto, että mukaan ei oteta matkapuhelimia. Muuten kukaan ei osaisi keskittyä siihen aikaan ja paikkaan jossa ollaan juuri nyt. Istuessaan laiturilla Lotta toimittaisi Saaralle pyyntöä että viitsitkö tulla sieltä yläparvelta, ottaa pyyhkeen mukaan ja mennään sitten uimaan. Lauantain iltanuotion katkaisisi tekstiviesti siitä, mitä reaaliaikaisesti tapahtuu kaupunkibileissä, kuka on juonut liikaa ja kuka on kenenkin kanssa ja vieläkö Lotan poikakaveri on tallella. Onko hengellinen elämä mahdollista enää vain luostarin hiljaisuudessa, josta on muiden ihmisten alituinen läsnäolo erityissäädöksin suljettu pois?

Kiellot ja pakkokeinot eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet kapinaa, vaikka toisinkin voisi luulla. Seurakuntaa ei ole syytetty ahdasmielisyydestä, suvaitsemattomuudesta eikä vanhanaikaisuudesta. Päinvastoin nuoret ovat olleet samaa mieltä siitä, että elämässä tarvitaan vyöhykkeitä, joissa Säkkijärven polkka ei soi. Nuorten yhteiset tunnelmat kokosi muuan iltahartautta pitänyt poika, joka lausui viikkokausiksi mieleeni jääneet sanat: "Äänen voi tehdä kuka tahansa, mutta hiljaisuuteen tarvitaan kaikki."

Kännyköiden ongelmat nähtiin jo vuonna 2001

Tällä tavoin kirjoitin kirkollisen nuorisotyön Villi-lehden kolumnissani vuonna 2001:

Joku pohjoissuomalainen pappi valitti, että rippikoululaiset pelaavat hänen oppitunneillaan kännykän matopeliä. En ymmärtänyt ongelmaa. En käsitä sitäkään, miten on mahdollista että rippikoululaisilla yleensä on mukana omat kännykät. Eikö leirikeskuksen puhelin riitä välttämättömien asioiden hoitamiseen? Eikö jo varusteluetteloita jakaessa voi sanoa siitä, että leirille lähtiessä myös seurakunnan vastaavat leirityöntekijät jättävät puhelimensa kotiin? Eivät kai hekään koko aikaa toimita omia asioitaan, vaan keskittyvät yhdeksi viikoksi nuoriin.

Kaiken uhalla kirkon täytyy muistuttaa siitä, että kaksituhatta vuotta myöhemminkin "usko tulee kuulemisesta". Ihminen voi kohdata Jumalan vain siinä määrin kuin hän on valmis luopumaan omasta lörpötyksestään ja hölinästään. 

Niinpä rippikoulun eteen on rakennettava äänettömyyden meluvalli. On osoitettava tie siihen hiljaisuuteen, jonka puute on sveitsiläisen filosofin Max Picardin mukaan muuttanut ihmistä enemmän kuin mikään muu ilmiö. Vain oman mielen syvyydessä voidaan ratkaista suuret kysymykset, ja sinne päästään kulkemalla elämän hiljaisten eteisten läpi.

Meluvalli on rakennettava silläkin uhalla, että jokin iltapäivälehti nostaa taas otsikoita: "Seurakunta kielsi rippikoululaisilta kännykät." Vain meluvallien suojassa voidaan pelastaa kristillinen sanoma uusille sukupolville.

Mutta jos nuoret hylkäävät meidät. Jos he kääntävät selkänsä pois. Siihen en usko. Yksi rippikouluviikko on riittävä aika sen ymmärtämiseen, että ihminen voi elää vähän aikaa ilman modernia viestintätekniikkaa. Voimme kertoa nuorille, ettei matkapuhelin ole syntiä, mutta siitä huolimatta jatkuva levottomuus särkee ihmismielen. Kyllä nuoret tajuavat, että äänillä rikotaan maailmaa. Ultraääni voi surmata elävän olennon. Sen avulla murskataan myös sappikiviä.

Olen sitä mieltä, että varauksellinen linjamme oli oikea. Siitä huolimatta hävisimme tämän taistelun ja jouduimme tyytymään vaatimattomiin torjuntavoittoihin.

"Minä tulin uskooon" ei lainkaan sovi luterilaisen suuhun

Emeritusprofessorin Miikka Ruokasen uusin kirja Miten uskoa kun ei voi uskoa sai minut muistamaan, miten olen oikein ymmärtänyt kristillisen uskon tiettyjä peruskysymyksiä. Jokin oleellinen tiivistyy siihen ajatukseen, että hengellisessä julistuksessa usein kuultu lause "Minä tulin uskoon" ei lainkaan sovi luterilaiseen suuhun. Se riistää Jumalalle kuuluvan kunnian ihmiselle itselleen.

Ongelmana ei ole äkkikääntymys. Elämä voi muuttua nopeasti kuin leimahdus. Ihminen voi rakastua ensi silmäyksellä niin, että jalat putoavat alta, ja tieteellinen oivallus voi mahtua yhteen sekuntiin. 

Pikakäännöksen mahdollisen rajuuden sijasta ongelmana on se, että lauseessa "Minä tulin uskoon" ihmisestä tulee elämänvalintansa päätekijä. Hän itse tekee jotain tai on tekemättä. Luterilaisuuden mukaan ihmisellä on valinnanvapaus suhteessa ympäristöönsä, mutta jumalasuhteessaan hän ei päätä yhtään mitään. Hän voi vain ottaa vastaan. Hän ei voi käännyttää itseään epäuskosta uskoon vaikka haluaisi tehdä niin, sillä usko ei ole ihmisen oma kyky tai saavutus. Jos se olisi sitä, ihminen voisi kiitellä Jumalan sijasta itseään. Ihmisellä on se määrä uskoa, jonka Jumala on hänelle antanut.

Niinpä jumalasuhteen ratkaiseva käänne olisi ymmärrettävä toisin. "Usko tuli minuun" on luterilaisesti sanottu. "Minut tuotiin uskoon" olisi vaihtoehtoinen, kelpo ilmaus. Astetta hengellisemmin mutta kenties syvällisemmin voisi sanoa näin: "Usko vuodatettiin minuun."

Kieltämättä tämä luterilaisuuden kova ydin on epämuodikasta puhetta näinä nykyisinä aikoina, kun itsensä toteuttamisesta on tullut korkein hyvä ja ihmisen minäitte pitää kaikkialla ylintä valtaa. Omavaraiselle ihmiselle lahjan vastaan ottaminen on vaikeaa, mieluummin hän nauttisi omia suorituksiaan seuraavasta palkinnosta. 

Välillä asiat parantuvat ihan itsestään

Olen tehnyt elämässäni kymmeniätuhansia nettisivuja. Tärkeimpiä ovat laaja rippikoulujen oppimateriaalipaketti ja nuoren seurakunnan nettisivut osoitteessa www.seuris.net. Niistä jälkimmäisen uusin versio ei tosin ole minun työtäni.

Olen askarrellut sivuja kaiken muun ohessa. Niinpä minulla ei ole ollut aikaa viimeisen päälle hiottuun ulkoasuun. Sen sijaan olen panostanut sivujen logiikkaan ja käytettävyyteen. Ylimpänä periaatteenani on, että käyttäjä löytää helposti sen, mitä hän etsii.

Matkan varrella olen saanut huvittavaakin palautetta. Puuhasteluideni alkuaikoina minuun otti yhteyttä yliopistolla tietojenkäsittelyä opiskellut nuori, josta sittemmin on tullut osaava ammattilainen. Hän kiitteli tekemiäni sivuja yleisellä tasolla, mutta neuvoi tekemään linkkejä, joilla pääsee joustavasti eteenpäin ja taaksepäin. Ensin ajattelin vastata, että juuri niinhän olen koettanut tehdä, mutta sitten aavistin että hän on käväissyt sivuilla vain häthätää niitä sen kummemmin pohtimatta.

Jonkin ajan kuluttua hän otti uudestaan yhteyttä ja kertoi, että nyt sivut toimivat hyvin ja että kaikki linkit ovat kohdallaan. Tälläkin kertaa olin reagoimatta. Jätin kertomatta, että hänen yhteydenottojensa välillä en ollut tehnyt rakenteelle yhtään mitään. Ne olivat parantuneet itsestään vain sen ansiosta, että hän paneutui niihin entistä paremmin.

Kestää aikansa, että omaksuu läheisensä kuoleman

Helatorstai on kirkkovuoden suurista juhlista vähiten tunnettu. Olen aiemmin kirjoittanut sen syvällisestä merkityksestä, mutta tällä kertaa sanon jotain hieman sivusta.  

Nooan aikainen vedenpaisumus kesti Raamatun mukaan 40 päivää, ja saman ajan Jeesus oli erämaassa ennen julkisen toimintansa alkua. Israelilaisten erämaavaellus puolestaan kesti 40 vuotta. Helatorstai taas päättää pääsiäistä seuraavan 40 päivän jakson, jonka jälkeen Kristus lakkasi ilmestymästä oppilailleen ja nousi heidän nähtensä taivaaseen.

Tämä raamatullinen tausta on vaikuttanut siihen, että ortodoksikirkossa toimitetaan 40 päivää kuoleman jälkeen erityinen muistopalvelus, panihida. Taustalla on ajatus, että tämän ajan vainaja on asuinsijoillaan jotenkin läsnä, kunnes hän siirtyy pysyvämmin kuolleiden maailmaan. 

Ortodoksien liturginen käytäntö täsmää hyvin arkipäivän psykologian kanssa. Heti kuoleman jälkeen on vaikea omaksua ajatusta läheisensä lopullisesta poistumisesta. Sitä ei oikein ota tosissaan. Tulee mieleen, että hänelle pitäisi soittaa jotain asiaa, mutta sitten tajuaa, että eipä tässä soitetakaan. Vihdoin ihminen suostuu tajuamaan, että kuollut on oikeasti kuollut. Havaintojeni mukaan tämä tajuaminen ajoittuu noin neljänkymmenen päivän päähän kuolemasta. Silloin alkaa myös ihmisen suru.

Ajatus askelmallisesta kuolemasta ei ole vain kristillinen ilmiö. Näin voisi päätellä siitä, että tansanialaiset merut erottavat toisistaan ne kuolleet, jotka ovat vielä jollain tavoin läsnä ja ne jotka ovat kokonaan poissa. Heidän kielessään on kaksi sanaa kuolleille. Elävien lähellä vielä vaikuttavat ovat ”eläviä kuolleita”, kun taas etäämmälle siirtyneitä kutsutaan ilmaisulla ”kuollut kuollut”.

Kunhan vain saa tehdä laitteella

Pikkupoikana poimin äitienpäiväksi sinivuokkoja. Voikukat tuottivat laskuvarjosotilaita puhallettaviksi, mutta siinä olivatkin lapsuuteni merkittävät kukat. Lisäksi opin tunnistamaan valkovuokon, leskenlehden, kielon ja päivänkakkaran. Kukkakaupan ja puutarhan lajikkeista ruusu tuli tutuksi.

Koulussa kerättiin kahtena kesänä kasveja. Äiti patisteli koko alkukesän ja lopulta patisteluidensa tuloksiin pettyneenä keräsi itse täyteen vaadittavan kokoelman, jonka esityskuntoon saattaminen jäi sentään minun vastuulleni. Koulun biologian opetuksen tulokset olivat kohtuuttoman huonot ja kertovat siitä, kuinka vähän äitien ponnisteluja arvostetaan. Vain leinikit jäivät mieleen ja niiden lisäksi jonkin kukan latinankielinen, suomalaispoikien korvissa rivolta kuulostanut nimi. Tosin en muista siitäkään, mikä se kukka oli suomenkieliseltä nimeltään.

Vuosien varrella osaamiseni ei ole karttunut, mutta vihdoin sisäinen insinöörini on herännyt eloon. Niin kuin hyvin tiedetään, suomalainen mies on valmis mihin tahansa epämukavuuteen, kunhan saa tehdä sen jollain laitteella. Löysin puhelimeen asennettavan sovelluksen, joka tunnistaa erilaisia kukkia ja samalla kertoo niistä oleelliset tiedot. Hienolta tuntuu. Ensimmäiset saaliini olivat idänsinililja, sammalleimu ja pikkukäenrieska. En usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Keskityn latojen ja vanhojen autojen valokuvaamisen, mutta uusi ikkuna on joka tapauksessa avautunut. Odottamassa on myös linnunlauluja tunnistava sovellus, mutta sitä en ole vielä kokeillut.

Mietin, maltanko olla hankkimatta Tekniikan maailmassa testattua ja hyväksi havaittua ikkunanpesurobottia, jonka ainoana vikana on sen hinta, 500 euroa. Jostain syystä kiinnostukseni ei ole yltänyt pölynimuriin eikä pesukoneeseen. Ehkä niissä ei ole insinöörin hurmaavaa uutuudenviehätystä.

Pikkukäenrieska oli ensimmäinen saaliini.

Ulkoasun muututtua tunnistin vain äänestä

Kaupunkireissulla tuli vastaan vuosien takaa tuntemani nuorehko ihminen, joka oli muuttanut kertakaikkisesti tyyliään viime näkemästä. En olisi muuten keksinyt, kuka hän mahtoi olla, mutta tunnistin äänen.

Hän oli muokannut ulkonäköään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hiukset oli värjätty, kaulassa oli tatuointi. Meikkausta ei voinut enää sanoa tiettyjen kasvonpiirteiden korostamiseksi. Koruja oli paljon ja myös epätavallisissa paikoissa. Vaatteet olivat muuta kuin markettityyliä.

Minulla ei ole mielipidettä hänen ulkoasustaan. Ei tee mieli pisteyttää. 

Jäin vain miettimään, mistä kaikki kertoi. Hän ilmaisi itseään ulkoasullaan niin kuin me kaikki. Oliko hän siis löytänyt sisäisen minänsä? Vai oliko hän yrittänyt päinvastoin peittää sen? Vai oliko hän nyt "paras versio itsestään", niin kuin on tullut tavaksi sanoa?

En tiedä. Mielestäni kaikki vaihtoehdot olivat mahdollisia.

Elämän kuva: yksin tyhjentyneellä koulun pihalla

Äiti meni vakituisen työhön samana päivänä kuin minulla oli ensimmäinen koulupäivä. Myöhemmin ilmeni, että kaikkia ekaluokkalaisia oli saattelemassa joko isä tai äiti. Minun vanhempani olivat sopineet, että isä saattelisi minua. Hänellä oli kuitenkin työkiireitä, ja niin hän kysyi mahtaisinko selvitä yksinäni kouluun. Sanoin että totta kai. En edes käsittänyt, mihin ihmeeseen siinä olisi tarvittu vanhempia. 

Niin lähdin kuulakkaana syysaamuna matkaan Tampereen serkun vanhalla, tšekkiläisvalmisteisella Pioneerilla. Etulokari puuttui, mutta kyllä se yleensä pyörästä kävi, jos vain ketjut pysyivät paikoillaan. Poljin kilometrin verran ison tien varteen, mikä aikuisesta tuntuu olemattomalta matkalta, mutta kuuden vanhalle se oli paljon. Sieltä otti kyytiin koulubussi, jossa oli ovi etupyörien takana. Toisenlaista järjestelyä ihmeteltiin sitten myöhemmin. Samalta pysäkiltä nousi kyytiin kaksi suojelevaa naapurin poikaa, jotka olivat viisi vuotta vanhempia. Olin ainakin oikeassa autossa.

Koulun pihalla en enää tiennytkään mihin mennä. Ehkä ekaluokkalaiset oli kutsuttu erikseen, mutta ainakin vanhemmat oppilaat olivat järjestyneet luokittain pääoven eteen, mistä valvova opettaja sitten päästi sisään. 

Muut menivät, ja vihdoin olin pääoven edessä kahdestaan johtajaopettajan kanssa. Siinä tyhjentyneellä pihalla, yksin muualta tulleena, mihinkään kuulumattomana olin kyselemässä, minne pitäisi mennä ja missä pitäisi olla.

Nopee-Leppänen ja Tasajalka-Salonen

Hiljaisia kansanperinteen muutoksia on se, että pojilla ja nuorilla miehillä ei ole enää lempinimiä niin kuin ennen. Lauri, Jaakko ja Matti ovat yleensä vai Lauri, Jaakko ja Matti sen sijaan, että olisivat Late, Jaska ja Masa. Kun kaveriporukka nimesi entisinä aikoina jäsenensä uudestaan, kyse ei ollut nimien vääntelemisestä vaan siitä, että kaverinimi ilmaisi porukan jäseneksi tulemista. Tytöillä ei ollut ainakaan yhtä laajaa nimeämiskulttia.

Kutsumanimet ovat olleet parhaimmillaan suoranaista kansantaidetta. Suomalaisen TV-viihteen veteraani Jukka Virtanen muisteli omaelämäkerrassaan lapsuutensa ja nuoruutensa Jämsänkoskea. Hän kertoi, että kaverinimi muokattiin etunimestä, ammatista, silmiinpistävästä luonteenominaisuudesta, ruumiinviasta tai sukujuurista. Joku Heikki oli isänsä mukaan Urhon-Heikki. Tällainen ketju saattoi yltää jopa neljänteen polveen, kun Heikin lapsenlapsi oli Urhonheikinarinantti. 

Kun huononäköinen Hämärä-Virtanen sokeutui kokonaan, hänestä tuli Pimii-Virtanen. Salosen veljeksistä ontuva oli pelkkä Salonen, kun taas ontumaton oli Tasajalka-Salonen. Itsestään Virtanen kertoi, että hänestä tuli Tiklas, kun hänellä oli uusi, Tiklas-merkkinen verryttelypuku eikä hän viitsinyt maalivahtina heittäytyä kuralätäkköön. Virtasen kirjassa mainitaan myös Nopee-Leppänen, Mykkä-Iita, Sykky-Uuno, Rympsy-Vertti, Apina-Letsa, Pyörä-Ville ja Mokka-Patu. 

Oman aikansa tehdasyhteisöstä kertoo sekin, että Virtasen mukaan tehtaan insinööreillä tai työnjohtajilla ei ollut kutsumanimiä.

Nauru ei ole naurun paikka

 "Nauru ei ole naurun paikka" vaikuttaa klikkiotsikolta, ja ehkä se onkin sitä, mutta hymyni hyytyi tykkänään, kun jäin miettimään Naurun tarinaa.  Se on nimittäin jotain muuta kuin kertomus kaukaisesta Tyynenmeren paratiisisaaresta, jolla on suomen kielen näkökulmasta hassu nimi.

Vuosisadan lopulle saakka 1900-luku oli Naurulle yhtä riemukulkuetta. Koulutus oli hyvää, terveydenhoito toimi, ja ihmisellä oli jääkaappeja ja hienoja autoja, kun saarelta louhittu fosfaatti vaurastutti ja kirjaimellisesti lihotti. Kun fosfaattivarat lopulta ehtyivät, koko saaren sisämaa oli elinkelvottomaksi nakerrettua kaivosmaisemaa. Eläminen oli mahdollista enää vain kapealla rannikkovyöhykkeellä, eivätkä helppouteen tottuneet ihmiset tienneet mitä tehdä. Nykyään Naurun asukkaat ovat maailman ylipainoisinta kansaa. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä on liikalihavia, ja diabetesta sairastaa joka kolmas aikuinen. Työttömyys on melkein yhtä yleistä kuin ylipaino, prosenttiluku on yhdeksänkymmenen tienoilla. 

Köyhtymisen mukana on tullut korruptio. Saaresta yritettiin veroparatiisia, mutta aie kaatui kansainväliseen painostukseen. Vuonna 2002 Nauru otti vastaan Australian pyynnöstä tuhat turvapaikanhakijaa. Tämä toiminta jatkui viisi vuotta, kunnes Australia teki vuonna 2013 uuden sopimuksen. Turvapaikanhakijoiden oloja on kritisoitu ankarasti mielenterveysongelmien ja itsemurhien takia. 

Käytännössä Nauru oli konkurssissa, ja sen ainoa lentokone jäi velkojen pantiksi. Bonusvaivana on merenpinnan nousu, joka uhkaa tätäkin pientä saarivaltiota. 

Havahduin Nauruun lukiessani Naomi Kleinin kirjaa Tämä muuttaa kaiken -  kapitalismi vs ilmasto. Samat ydinkohdat voi lukea myös Wikipediasta. Pelottavinta on se mahdollisuus, että Nauru ei olekaan vain Nauru, vaan että se ennakoisi koko maapallon tulevaisuutta: nakerretaan keskimaa tyhjäksi, eikä reunoilla voi elää, ei edes verokikkailun turvin.

Eläinrääkkäys oli valtakunnan ykkösuutinen

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Pirkkala oli valtakunnallinen ykkösuutinen, kun erään lääkärin yksitoista hevosta kuoli hoidon puutteeseen. Juttua oli sanomalehdissä, televisiossa, radiossa ja iltapäivälehtien lööpeissä. Tapahtumapaikasta tuli nähtävyys, ja sinne pystytettiin kylttejä tyyliin "Hevosten keskitysleiri". Kunnantalon edustalle kokoontui mielenosoittajia ympäri Suomea. Lääkäri oli heidän mukaansa hirtettävä palleistaan. Paikalla ollut helsinkiläinen kansanedustaja vaati, että syyllinen oli toimitettava alasti pakkaseen ilman ruokaa.

Tunsin henkilökohtaisesti kohun keskelle joutuneen lääkärin kolme lasta. Heidän lisäkseen minut pakotti kirjoittamaan vakaumukseni, että jokainen ihminen ansaitsee tasapuolisen ja kiihkottoman oikeudenkäynnin. Tämä periaate on sen länsimaiden oikeusvaltion ydintä, johon minä uskon.

Aamulehden kirjoituksessani yritin sanoa, että kaikenlainen eläinten huono kohtelu on tietysti väärin. Eläimet ansaitsevat hyvän elämän. Niinpä rääkkääminen nostaa välttämättä tunteita. Silti vihallakin pitää olla kohtuutensa. 

Kyselin sitä mahdollisuutta, että lääkäri ei ehkä ollutkaan sadistinen eläinten tappaja vaan täyteen umpikujaan ajautunut ihmisparka. Hänen ammattinsa ei ehkä takaa elämässä onnistumista eikä elämänhallintaa. Vielä muistutin siitä, että lääkärillä oli alaikäisiä lapsia.

Olin pistänyt käteni tuleen. Lehden ilmestymisaamuna sain ensimmäisen puhelun klo 7.30. Iltapäivällä korvani puutui ja lopetin vastailemisen. Tilastointini mukaan puolet soittajista oli minun kannallani. Neljänneksen kanta oli avoin, ja neljännes vastusti minua ja joku heistä kiivaasti. Eniten lämmitti se, että paikallisilta ihmisiltä tuli lähes varauksetonta tukea.

Vielä viisi päivää myöhemmin tuli puhelu vanhahkolta naiselta, joka oli järkyttynyt kirjoituksestani "niin kuin lukemattomat muutkin ihmiset". Jossain vaiheessa kysyin häneltä, oliko hän todella sitä mieltä, että kaikki rikolliset olisi hirtettävä. Hän sanoi että kyllä vain, "silloinhan maailma olisi puhtaampi".

Neropateille tiedoksi Jumalan oikea osoite

Silloin tällöin jotkut neropatit kysyvät, mistä ihmeestä tietää minkä nimisen jumalan puoleen pitäisi kääntyä. Niitähän on niin paljon, hindulaisuudessa erityisesti ja onhan niitä muitakin. Nämä neropatit arvelevat olevansa kysymyksensä kanssa hyvin näppäriä ja luulevat vastaamisen olevan vaikeaa ja vaativan vakavia perusteluja.

Tosiasiassa kysymys ei yllä edes teekkarivitsien tasolle. Luokittelen sen lukiotasoiseksi sanaleikiksi, jota ei tarvitse pitkään ihmetellä.

Minulla on helppo ja pätevä vastaus, joka sopinee näin vappupäivän iltaan: "Voi hyvä lapsi! Siellä on sellainen systeemi, että vastaus ohjataan sille oikealle Jumalalle, merkitsetpä osoitteeksi mitä tahansa ja vastaanottajaksi kenet tahansa."

Ei se niin vaikeaa ole.

Ylen juttu: pysy vain rauhallisena kyyn hypätessä selkääsi

Suomeen kuuluu kohtuullinen määrä susia. En kannata sitäkään, että kyykäärmeitä ruvetaan noin vain tappamaan. Jokin elämisen oikeus pitää olla sekä susilla että käärmeillä.

Maalaisjärki tuntuu kuitenkin välillä unohtuvan, kun Helsingissä kirjoitellaan suojelusäädöksiä. Kun laittaa Ilomantsin suunnalla lapsiaan umpipimeässä koulukyytiä odottamaan, susien vaarattomuudesta kertova tilastotieto ei paljon lohduta. Edelleen olen sitä mieltä siitä, että mökkipihamme on tarkoitettu turvapaikaksi kyläileville lapsille eikä käärmeille.

Tuoreimpien kyyn rauhoittamista koskevien uutisten yhteydessä pompahti esiin kahden vuoden takainen Ylen juttu. Siinä kerrottiin, että kyy saattaa hypätä uintiretkellä olevan ihmisen selkään ja liftata siinä. Haastatellun ns. asiantuntijan mukaan tilanteessa ei ole mitään hätää, kunhan vain pitää mielensä rauhallisena eikä tartu käärmeeseen kiinni. Kun sukeltaa, käärme jää pinnalle kellumaan.

Eihän siinä sitten muuta. Ei muuta kuin pysyy rauhallisena kyyn matkustaessa selkäsi päällä.  Ehkä taktiikka tulee mieleen, kun tuntee uintiretkellä selässään jotain pitkää ja kapeaa. Ehkä.

Saman jutun mukaan "käärmeissä ei ole mitään pelättävää". En kuitenkaan ole aivan varma, neuvoisinko lapsia silittelemään kyytä niin kuin naapurin Puppea.

Tässä on linkki Ylen alkuperäiseen uutiseen, jos juttu tuntuu liian uskomattomalta ollakseen totta.

Niin kuin tiedetään, 33 km/h ei ole vauhti eikä mikään

Irlantilainen 33-vuotias MM-sarjan ralliautoilija Graig Breen kuoli valmistautuessaan Kroatian osakilpailuun. Tällainen onnettomuus on aina iso tragedia. Se varjostaa koko lajia, ja ennen kaikkea se on kova isku kuolleen läheisille. 

Samalla tapauksessa oli jotain poikkeuksellista, joka erottaa sen lukuisista moottoriurheiluun liittyvistä kuolemista. Tilanne ei vaikuttanut äkkiä ajatellen lainkaan vaaralliselta. Vauhti oli hiljainen. Breen vain suistui tieltä oikealle kaartuvassa mutkassa ja törmäsi puuaitaan vasen etukulma edellä. Osa puuaitaa kuitenkin tunkeutui ikkunasta auton sisään. Breenin kuolema oli nopea, eikä viivytyksettä saapuneesta ambulanssista ollut apua. 

Breenin auto oli varmasti turvallisin, mitä nykyään on mahdollista rakentaa. Törmäyshetkellä vauhtia oli 33 km/h. Ei oikeastaan yhtään mitään, sanoisi joku.

Siis 33 km/h.

Tällaiseen lopputulokseen ei tarvita paljonkaan vauhtia.

Miten sitä Raamattua on muokattu?

Yle julkaisi uutisen Peltomäen ja Huotarin kirjasta Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia. Keskustelua syntyi. Luettuani teoksen totesin sen kelpo kirjaksi, vaikka sen nimi johtaa harhaan, koska mitään ei ole sensuroitu eikä edes vaiettu. Raflaavalla otsikolla on tietysti kaupalliset syynsä, sillä Raamattua käsittelevää teosta olisi vaikea myydä ajatuksella, että sisältö on sitä vanhaa ja tuttua.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää entisen toistoa. Minullekin, teologian ammattilaiselle, kirjassa oli yksityiskohtia, joista en ole ollut perillä. Kokonaisnäkemyksen yllätyksellisyys on tosin samaa tasoa kuin Tapparan voittama jääkiekkomestaruus. Näistä asioista on monia kansantajuisia kirjoja, joita voi lainata kunnankirjastosta. Niistä selviää ensinnäkin se, että Raamattua ei pidä kuvitella yhdeksi kirjaksi. Todellisuudessa se on kirjakokoelma, jonka jokaisella osalla on omat historiansa. Kirjallisuuden professori Hosiaisluoman mukaan "Raamattu on melkoinen pyttipannu". 

Missään ei säilytetä mitään alku-Raamattua

Yleissivistykseen pitäisi kuulua tieto siitä, ettei ole olemassa jotain alku-Raamattua, jota olisi muokkailtu ja sitten käännetty eri kielille. Parhaista käsikirjoituksista ei ole täyttä yksimielisyyttä, mutta toisaalta niistä ei ole suuria erimielisyyksiäkään. 

Edelleen on tärkeää tietää, että kirjoittaminen on kirjoittamista, ovatpa aiheena pyhät asiat, ruokareseptit, valtiolliset julistukset tai kansalaisten muistelmat. Kirjoittamisella on omat periaatteensa. Niinpä myös uskonnollisiin teksteihin kuuluu kehitystä, tarkentumista ja käsitysten päivittymistä. Tarvittaessa tekstejä korjaillaan, mutta joskus parannukset osoittautuvat huononnuksiksi. Kopioidaan ehkä väärin, tai enää ei tunneta ikivanhojen sanan merkityksiä. Eri kielten sanonnat eivät vastaa tarkasti toisiaan. Suomessa on koira haudattuna, espanjassa taas kissa sisään suljettuna. 

Valikointi tuottaa ongelmia, sillä eri ihmiset näkevät ydinasiat eri tavoin. Niinpä Raamatun neljä evankeliumikirjaa kertovat periaatteesta, ettei tapahtumakuvauksia saa antaa yhden tekijän monopoliksi. Muisti voi pettää, eikä kukaan tiedä kaikesta kaikkea. Mitä useamman sallitaan muistella, sitä lähemmäksi päästään yhteisesti hyväksyttävää totuutta. 

Keskinkertainen esitys riittää, on jopa toivottavaa

Raamatunteksteistä on viime vuosikymmeniltä niin paljon tieteellistä tutkimusta, että on vaikea löytää teemaa, jota ei olisi jossain jo käsitelty. Saatavilla olevaa tietoa ihmiset omaksuvat eri tavoin. Joku ei huomaa sitä lainkaan, vaan tyytyy lukemaan Seiskaa ja iltapäivälehtiä ja jää alakouluaikaisiin käsityksiinsä. Joku torjuu tiedon muuten vain. Niinpä jollekulle voi olla sietämätöntä kuulla, että Jeesus ei voinut olla pakolaislapsena Egyptissä, vaikka jouluteksteissä niin kerrotaan. Monille ihmisille tutkimustiedot ovat kuitenkin vapauttavaa informaatiota, joka auttaa erottamaan sivuasiat pääasioista. Tutkimus on antanut pohjatiedot esimerkiksi siitä, mitä historiatieteen pohjalta tiedetään Jeesuksen elämänvaiheista.

Jumala ei tarvitse sanomansa välittäjäksi täydellisiä ihmisiä eikä täydellistä kirjaa. 1900-luvun tunnetuin filosofi Ludwig Wittgenstein sanookin evankeliumikirjoista: ”On tärkeätä, että tällä selonteolla ei ole muuta kuin hyvin tavanomainen historiallinen todennäköisyys, jotta tätä ei pidetä olennaisena, ratkaisevana. Jotta kirjain ei saisi enempää uskoa kuin sille kuuluu ja että henki säilyttäisi oikeutensa. Toisin sanoen: Sitä, mitä Sinun pitää nähdä, eivät parhaimmat, tarkimmatkaan historiankirjoittajat pysty välittämään. Siksi keskinkertainen esitys riittää, on jopa toivottavaa.”

Kun kaikki on kohdallaan, ei oikein kiinnosta

Leo Tolstoin Anna Karenina voisi hyvin voittaa kilpailun maailman tunnetuimmasta romaanin alkulauseesta: "Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Tolstoin lause osuu johonkin oleelliseen. Hän muistuttaa siitä, että elämä ei vaikuta kovin kiinnostavalta, jos siinä on kaikki järjestyksessä ja kohdallaan. Tämä pätee sekä perheisiin että yksittäisiin ihmisiin.

Sama ilmiö koskee myös latoja, joiden valokuvaamista olen harrastanut kahden vuoden ajan. Jos ladossa on hyvä peltikatto ja suorat seinät, se kelpaa ainoastaan täydentämään maalaismaisemaa. Kun seinähirret ovat pettäneet ja katto on romahtanut, lato sytyttää kuvaajassa intohimon ja herättää kysymyksiä: Kuka sitä rakensi? Miksi se on siihen hylätty? Miksei kukaan tarvitse sitä? Kuinka kauan sen sallitaan vielä olla siinä?

Juuri sen verran vinksallaan, että kiinnostaa.

Ilman paheita tulee takakireä olo

Pysyäkseen tasapainossa ihmisen on saatava tehdä kohtuullisesti pahaa, ettei tule takakireä olo. Olen varma, että joissakuissa listani herättää paheksuntaa, mutta jokaisella meillä on listamme, jos rehellisiä ollaan. Minun paheitani tai salaisia intohimojani ovat esimerkiksi nämä aakkosjärjestyksessä luetellen:

Dieselin katku: Tiedän sen vaarat ja ilmastokriisin. Sallisin sen, että dieselin poltto lopetettaisiin kokonaan. En voi kuitenkaan mitään sille, että kauneimmat lapsuudenmuistoni liittyvät sen käryyn ja lokakuun kuulaisiin päiviin.

Hankalien ihmisten symppaaminen: Terveellisten elämäntapojen mannekiinit ovat epäilemättä oikealla asialla. Inspiraationi lähteitä ovat kuitenkin Diego Maradona, Matti Nykänen ja Pentti Saarikoski.

Härkätaistelu: Tähän liittyy niin monia moraalisia ongelmia, etten voisi kuvitella ostavani lippua itse tapahtumaan. Jokin tässä elämän ja kuoleman kamppailussa kuitenkin kiehtoo. Ehkä pitää syyttää Ernest Hemingwayta.

Nyrkkeily: Ainakin äärimuodossaan raskaan sarjan ammattilaisuudessa se on sairasta toimintaa. Silti Muhammad Alissa ja hänen kaltaisissaan on jotain kiehtovaa. Naisnyrkkeilyä en siedä ollenkaan. Naista ei saa lyödä, ei edes toinen nainen.

Punaisia valoja vasten käveleminen: On nautinnollista ottaa autojen poissa ollessa laki omaan haltuunsa. Poliisi voisi sakottaa, mutta ne eivät huomaa mitään.

Suolan ripottelu: Tiedän suositukset. Sitä suurempi on iloni kun maustan ruokaani omalla tavallani. Ette valistajat voi minulle mitään.

Tapakristillisyys: Moni ajattelee, että jos ihmisen pitää välttämättä sortua uskontoon, niin ei ainakaan tapakristillisyyteen, vaan mieluummin universumin kunnioittamiseen, zenbuddalaisuuteen, joogaan, mindfulnessiin tai enkelihoitoihin. Mutta minäpä olen ylpeästi luterilainen tapakristitty, kaikkein itsepäisintä lajia.

Tämä auto tuottaa dieselin käryä.

Oppilas josta ei ikinä tulisi mitään

Liike-elämän tähtiä luultavasti tarvitaan, jotta ihmisillä olisi työtä, mutta minä en ole ikinä osannut tehdä heistä ihailuni kohteita. Oman kiinnostukseni on suuntautunut toisaalle. 

Siitä huolimatta minut pysäytti Hesburgerin perustajan Heikki Salmelan tuore haastattelu. Hän tunnusti, ettei ollut koulussa kaikkein välkyin lukijatyyppi. Niinpä rehtoriopettaja menetti hermonsa hänen kanssaan. Hän sanoi Salmelan olevan niin tomppeli, ettei hänestä koskaan tulisi mitään. Täyden outouden puolelle mentiin siinä, että Salmelan saama arvosana oli kolmonen eli kirjaimellisesti alle arvosteluasteikon.

Viime aikoina Hesburger on saanut työolojen takia negatiivista julkisuutta. Onpa sen kanssa miten hyvänsä, Salmelasta ei kuitenkaan voi sanoa, ettei hänestä koskaan olisi tullut mitään.

Tapaus kiinnitti huomiotani myös siitä syystä, että ainakin kaksi tuntemaani ihmistä on kertonut samanlaista koulumuistoa. Muuan vanha kaveri sai Salmelan tavoin kuulla opettajan suusta, ettei hänestä ikinä tulisi mitään. Tuli kuin tuli, hyvinkin. Sama tuomio oli myös erään Pirkkalan nuoren miehen osana. Hänestäkin tuli.

Neljä kirjavinkkiä maailman ymmärtämiseksi

Valkovenäläisen isän ja ukrainalaisen äidin tytär Svetlana Aleksijevitš on paras mahdollinen tulkki sekä aivan tuoreisiin maailmantapahtumiin että yleensäkin viime vuosikymmenten historiaan. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon hän voitti vuonna 2015. Olen lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa ja vaikuttunut.

Jos haluat tietää, minkä tähden toista maailmansotaa kutsutaan itänaapurissa suureksi isänmaalliseksi sodaksi, lue Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kirja ei tosin ole heikkohermoisille. Se on keltaisiin kansiin pakattu verenpunainen teos, joka saa ajattelemaan kiitollisena omia raajoja: onneksi ne ovat yhä siinä.

Jos haluat tietää, mitä  Ukrainan vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuudessa oikein tapahtui, lue Tšernobylistä nousee rukous. Siitä selviää, että pelko ja kärsimys olivat ainoat tuotteet, joilla ydinturman keskellä eläneet tšernobylilaiset saattoivat enää käydä kauppaa.

Jos haluat tietää, millaisesta todellisuudesta nousivat oligarkit ja Hjallis Harkimonkin lumonnut KHL, lue Neuvostoihmisen loppu. Nykyhetkestä tuli second handia, ja valtion omaisuudesta ryövättiin omaan läjään kaikki, mikä ikinä lähti irti.

Jos haluat tietää, millaiselta meneillään oleva erikoisoperaatio näyttää hyökkääjien silmin, lue Sinkkipojat. Sen varsinaisena aiheena on Afganistanin sota, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta tuoreita maailmantapahtumia ja sitä niin sanottua erikoisoperaatiota: sama propaganda ja väkivalta, samat kelvottomat varusteet ja huonot johtajat.

llmeet jäävät oppimatta, jos aikuisella on maski

Muutamat varhaiskasvatuksen työntekijät kertoivat minun kuulteni, että tietyn ikäisten lasten on vaikea tulkita ilmeitä. Tietääkseni tällaista maskien vaikutusta ei ole tieteellisesti tutkittu, mutta havainto voi hyvinkin pitää paikkansa. Taitojen oppimisessa on herkkyysikänsä. Lapset tarvitsevat aikuisia, jotka valistavat kasvonsa heille ja kääntävät omat kasvonsa lasten puoleen.

Olen miettinyt toisestakin näkökulmasta läsnäolon merkitystä, kun olen seurannut menossa olevia shakin SM-kisoja. Luulisi, että shakin pelaamiseen tarvittaisiin nykyaikana vain hyvät etäyhteydet. Siirrot mailattaisiin toiselle pelaajalle kotipaikan valvotusta tilasta. Näin säästettäisiin luontoa eikä kenenkään tarvitsisi matkustaa vieraisiin kaupunkeihin eikä varailla sieltä hotellihuoneita. Miksi ihmeessä istua kasvokkain vastapelaajan kanssa, joka ei edes puhu mitään?

Mutta niin vain pelaajat haluavat kokoontua yhteen ja tuijottaa vaitonaisina pelikaverin kanssa samaa lautaa. Ihmisen läsnäolossa on jotain selittämättömän tärkeää. Siihen ja kasvojen näkemiseen on synnynnäinen tarve.

Jos lapsuuden herkkyysvaiheet ovat menneet ohi, voi kaikesta huolimatta vielä aikuisenakin paikata ilmeiden ymmärtämistä. Aivotutkija Katja Saarikivi kertoi (Tiede 3/2023), että tutkimuksissa on todettu kaunokirjallisuuden parantavan taitoa tunnistaa katseesta mielentiloja. "Voi olla, että kaunokirjallisuus aktivoi mielikuvitusta ja antaa enemmän materiaalia mielelle kelailla toisia ihmisiä."

Pääsiäiskertomus: Tapio Rautavaara rikkoi sotilaskuria

Jos pääsemme Kristuksen ylösnousemuksesta käytännön sovelluksiin, tehdään edes poikkeuksia, lyödään väkivallan voimille luu kurkkuun, edes hetkellisesti ja edes pienillä teoilla. Siksi julkaisen juuri pääsiäisenä tämän Tapio Rautavaaran sodan aikaisen muiston. Rautavaara oli sekä taiteilija että olympiavoittaja.

Sodan aikana tehtiin muutakin kuin taisteltiin. Niinpä Rautavaara lähti seuraamaan ilveksen jälkiä konepistooli mukanaan. Tällä metsäretkellään hän yllättäen törmäsi neuvostosotilaaseen, joka seisoi yksinään ehkä kahdenkymmenen metrin päässä. Vihollisellakin oli konepistooli kainalossa, ja Rautavaara näki hänen kasvonsa ja koppalakin punaisen tähden. Mies oli upseeri, ja hän huomasi Rautavaaran samalla sekunnilla kuin Rautavaara huomasi hänet.

Molemmat sotilaat jähmettyivät sormi liipaisimella, eikä Rautavaara osannut myöhemmin sanoa, miksi kumpikaan ei ampunut. Ehkä vihollissotilas pelkäsi metsän hiljaisuutta, sillä ampumisen äänet olisivat voineet herättää suomalaisleirin. "Jokin syy siinä täytyi olla", pohdiskeli Rautavaara.

"Hän näki minun kasvoni. Hän näki minun kokardini. Hän näki minun silmieni ilmeen."

Muutaman pitkän sekunnin miehet seisoivat silmätysten. Sitten vihollissotilaan kasvoille levisi hymy, ja myös Rautavaara hymyili. Rautavaara otti hitaasti sormensa liipaisimelta, nosti kätensä lakkia kohden ja tervehti. Toinen vastasi samalla eleellä. 

"Hitaasti käännyimme ympäri ja lähdimme astelemaan omille suunnillemme", Rautavaara kertoi. "Palasin teltalle, jossa pojat kysyivät, olinko nähnyt jotakin erikoista. Vastasin, ettei mitään uutta itärintamalta."

Kristiliset arvot ja hengenpelastaja, 17 v

Vaalikoneiden innoittamana on kyselty, mitä tarkoitetaan kristillisillä arvoilla. Oma vastaukseni on tässä juttukokoelmiini kuuluvassa kertomuksessa, jota en ole blogissani aiemmin julkaissut. Sen pohjana on Helsingin Sanomissa vuonna 1998 julkaistu uutinen. Siinä kerrottiin, millaisilla ansioilla 17-vuotias Pilvi Juvonen oli saanut hengenpelastusmitalin.

Vahvassa humalassa ollut laitapuolen kulkija oli pudonnut Helsingin Kauppatorin tienoilla veteen. Kukaan miehen kavereista ei ollut huomannut hänen putoamistaan.

Seitsemäntoistavuotias Pilvi oli menossa samaan aikaan Kauppatorille ja havaitsi tilanteen. Joku toinen silminnäkijä puhui puhelimeen ja soitti apua, ja joku toinen taas yritti heittää pelastusrengasta. Pilvi kuitenkin päätteli, että ei ollut enää aikaa odotella muualta tulevia auttajia, kun mies oli jo alkanut vajota veteen. Mies oli saatava nopeasti ylös, sillä pohjalta häntä olisi ollut vaikea löytää.

Ja niin Pilvi hyppäsi itse likaiseen veteen, veti vajoamassa olleen miehen pinnalle ja raahasi altaan kiviseinän vierelle. Kaksi muutakin ihmistä tuli lopulta apuun, ja heidän kanssaan mies saatiin kuiville. Vihdoin paikalle saapui myös ammattipelastajia. Heistä ensimmäinen oli keskuspelastusaseman vuoromestari Juhani Nieminen. Hän sanoi: "Mies oli tajuton, ja jos hän olisi päässyt uppoamaan, hän olisi hukkunut varmasti. Altaan vesi on niin likaista, ettei häntä olisi löydetty tarpeeksi nopeasti."

Altaan pohjalla oli liejun seassa muun muassa puiston penkkejä ja sänkyjä, eikä käsikopelolla olisi ollut helppo löytää ihmistä kaiken rojun seasta. Niemisen mukaan Pilvi Juvosen teko oli harvinaisen rohkea temppu ja "inhottavimpaan veteen tehty". "Yleensä ihmiset vastaavassa tilanteessa katselevat, onko joku toinen jo soittanut apua."

Vedestä pelastettu 48-vuotias mies joutui viikoksi sairaalaan ja hengityskoneeseen. Hän sai likaisesta vedestä keuhkotulehduksen. Sairaalasta pääsemisensä jälkeen pelastettu mies soitti Juvoselle kotiin ja kiitti. Pilvin äiti kertoo miehen ihmetelleen, miksi ihmeessä nuori tyttö oli hypännyt veteen "tällaisen ihmisen perään".

Pilvi oli vastannut: "Meillä kotona on aina korostettu kristillisiä arvoja, sitä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia."

Olen kertonut tästä tapauksesta kaikissa rippikouluissani. Mielestäni se sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, kuinka alas ihmisen kärsimykseen Jumala on Kristuksessa tullut. Olkoon tämä julkaisu johdantoni pitkänperjantain teemoihin.

Rakastan häviämistä

Vaaleissa hävinneet ovat hiljakseen, alakuloisina kiittelevät tukijoitaan. On hiljainen viikko ja muistelen tapahtumia, jotka ajoittuvat vuoden 30 jKr. Jerusalemiin. Olen varma siitä, että ihminen tekisi viisaimmin, kun äkkiä siirtäisi huomionsa sotilasliitoista ja hallitusneuvotteluista Kristukseen. Hän koskee meitä perimmäisellä tavalla. Olisi oikea aika... paneutua evankeliumikertomusten äärelle ja tutkia matkaa Golgatalle ja sieltä pois.

Samalla olen muistellut yli kymmenen vuoden takaista Helsingin Sanomien kirjoitussarjaa, jonka otsikkona oli "Minä rakastan". Näin kirjoitti lauluntekijä Samuli Putro:

Rakastan häviäjän yksityisyyttä, joka pitää kyselijät loitolla.

Minä rakastan toiseksi tulemista, kolmanneksi jäämistä ja varsinkin sijoja kolmekymmentäkuusi viiva kahdeksankymmentä. Minun tappiooni ei liity raivoa, vaan hiljainen tunne, joka täyttää mielen niin kuin usva täyttää laaksontapaisen tientaipaleella aamuyöstä.

Minä rakastan häviäjän yksityisyyttä, sosiaalista haarniskaa, joka pitää kyselijät etäällä.

Rakastan niitä raaka-aineita, jotka tappio pihaani tiputtaa. Tappion raaka-aineista minä rakennan vajan. Vajaan pistän polkupyörän, ettei se suotta ruostuisi pihalla. Ensi keväänä paikkaan kumit ja ajan paikkaan, jonne leskenlehdet puhkeavat ensimmäisenä.

Suomen kieli ei riitä edes VR:n junalippuihin

Suomalaiset ovat itse toteuttamassa oman syrjäytymisensä väheksymällä omaa kieltään. Tämän voi havaita vaikkapa siitä, että Helsinki–Vantaa lienee Euroopassa ainoa lentokenttä, jonka kylteissä kansallinen kieli on sysätty kakkoseksi. Siihenkin suostutaan, että Helsingissä on ravintoloita, joissa saa palvelua vain englanniksi. Yliopistoissa maisteriopinnot ovat muuttumassa täysin englanninkielisiksi, vaikka aikanaan on taisteltu latinan syrjäyttämiseksi ja kamppailtu pääsemiseksi ruotsin vallan alta pois. 

Minulla on vielä yksi henkilökohtainen esimerkki, kenties kaikkein hämmästyttävin: VR ilmoitti junavuoron peruutuksesta pelkästään englanninkielisellä sähköpostilla. Osaan tämän verran englantia, mutta on outoa, että suomi ei riitä edes junalippuostoksiin. Vieraskieliset lisäversiot eivät minua haittaa. Olkoon tekstin jatkona vaikka urdua. 

Aikanaan ostin lipun VR:n suomenkielisiltä sivuilta suomenkielisellä selaimella normaaliin tapaan, joten teknisen syyn todennäköisyys on olematon.

Oma kysymyksensä on vielä siinä, että suomalaiset yliarvioivat englannin kielen riittävyyttä. En ole kansainvälisen kaupan asiantuntija, mutta minua viisaammat ovat kertoneet, ettei tarvitse mennä edes Saksaa kauemmaksi. Sieltä voi ostaa englanniksi, mutta sinne myydäkseen on osattava saksaa.

Mykistynyt hiljaisuus voittaa kaikki aplodit

Kun Toni Jokiniitty oli rippikoulussani, mikään ei viitannut siihen, että hänestä voisi joskus tulla taiteilija. Hän ei tuonut esille kitaraharrastusta. Hän oli vain tavallinen, hiljainen poika, jonka perhettä tunsin entuudestaan.

Kaksi vuotta myöhemmin hän esiintyi lukionsa joulukonsertissa ja sai osakseen parhaan kiitoksen mitä kukaan esiintyjä voi ikinä saada. Kun hän oli lopettanut soittonsa, seurasi mykistynyt hiljaisuus ja vasta sen jälkeen tulivat innokkaat aplodit. Iso joukko nuoria oivalsi, että kitaraa voi soittaa muutenkin kuin Jimi Hendrixin tai Alexi Laihon tavalla.

Vuosien myötä koulupojasta on tullut oikea taiteilija ja flamencokitaristi. Hän on opiskellut ja esiintynyt musiikkinsa syntysijoilla Espanjan Sevillassa. Muuten hän on  ollut esiintymismatkoilla Suomen lisäksi Virossa, Saksassa, Ruotsissa, Latviassa ja Liettuassa.

Tällä viikolla kävin kuuntelemassa häntä tässä ihan lähellä, ison järven toisella puolen. Onnistuin saamaan konserttitilasta lähes viimeisen istumapaikan.

Sen sijaan en onnistunut ottamaan valokuvaa, jonka kehtaisin julkaista. Mustiin pukeutunut tumma hahmo kirkkaan ikkunan edessä oli liian vaikea kohde. Olisi pitänyt olla pitempi objektiivi, mutta se oli jäänyt kotiin. Niinpä pitää turvautua lainattuun kuvaan. 

Nykyään Toni Jokiniitty käyttää taiteilijanimeä Tony de Maria.

Tyttö oli liian kaunis

Urani ensimmäisiltä vuosilta muistan erään rippikoulutytön, joka oli ikäisekseen aikuisen näköinen ja samalla huomattavan kaunis. Hänet nähdessään pojat, hieman vanhemmatkin, jäivät kaukaa katselemaan ja katselivat niin kauan kuin ikinä vain kehtasivat.

Reaktiot eivät jääneet katseisiin, vaan purkautuivat puheisiin. Aluksi ne pysyivät vaimeina ikään kuin kukaan ei olisi halunnut paljastaa naismakuaan, mutta vähitellen Pauliinan (nimi muutettu) ihaileminen muuttui julkiseksi puheeksi, joka ei varsinaisesti ollut loukkaavaa. Sitä vain oli liian paljon. Saatoin kuulla vaikka tällaisia lauseita: "Tuu sä tähän juttuun mukaan kun olet niin kaunis."

Aloin miettiä, miten käy tytölle, joka lyö nuoret miehet tainnoksiin niin, että vain riikinkukoilla tai NHL-pelaajilla on itseluottamusta hänen lähestymiseensä. Tavallisemmat eivät uskalla edes puhua.

Vihdoin oli pakko kutsua pojat kokoon: "Oli sitten viimeinen kerta, että kukaan sanoo Pauliinan kauneudesta yhtään mitään. Se loppui nyt. Annetaan hänen olla edes täällä niin kuin kuka tahansa."

Monenlaisen lahjakkuutensa voi peittää kelvatakseen tavallisten joukkoon. Kauneudelle ei voi mitään. Se punkee aina esiin.

Mindfulness, jooga ja rukous

Mindfulness, jooga ja rukous liittyvät samaan inhimilliseen perustarpeeseen. Niiden kaikkien avulla ihminen pyrkii saamaan elämänsä järjestykseen, onpa sitten ongelmana turvattomuuden tunne, keskittymiskyvyn puute tai vaikeus erottaa oleellinen epäoleellisesta.

Näistä kolmesta suosin rukousta, eikä päällimmäisenä syynä ole mindfulnessin tai joogan taustat, jotka ovat itämaisissa uskonnoissa. En perustele näkemystäni myöskään sillä, että vierastan tällaisissa ihmisyyden perusasioissa uusia tuontitavaroita.

Sen sijaan ajattelen, että vuoropuhelu on tehokkaampaa kuin yksinpuhelu. Parempi on puhua jollekulle toiselle. Kun omassa yksinäisyydessään alkaa kutsua sinää, tämä Sinä alkaa lopulta kuunnella.

En liioin usko, että omaan itseensä syventymällä ihminen saavuttaisi suuria viisauksia. Ainakaan minä en itsessäni piehtaroimalla ole tehnyt suuria löytöjä. Samaa soppaa siellä on kuin ennenkin. Asun mielelläni omassa kodissani ja samalla tavoin tykkään asua omassa itsessäni, mutta uudet ajatukset löytyvät itseni ulkopuolelta, joko kirjoista tai tapaamistani ihmisistä. Tai Jumalasta, joka ei möllöttele sisälläni  vaan on pikemminkin ulkomaailmassa.

Edelleen luotan enemmän suomalaiseen metsään tai pilkkireissuun kuin joogamattoon. Puiden juurella voi lipsauttaa mielestään myös jonkin rukouksen, ihan salaa niin ettei kukaan huomaa.

Toisaalta: kunhan nyt ihminen edes jollain tavoin miettisi muuta kuin bensan hintaa, valtionvelkaa tai elinkustannusindeksiä.

Lapsi, älä keikuta tuolia

Kirjahyllyni kätköistä löytyi Heinrich Hoffmannin ikivanha lastenkirja Jörö-Jukka. En ole hankkinut sitä saadakseni apua lastenkasvatukseen, vaan ainoastaan huvittuakseni. Se on antoisa retki menneeseen maailmaan ja oudolla tavalla nykyiseenkin. Jörö-Jukan kaavallahan motivoidaan myös nykylapsia: hampaasi putoavat suusta, ellet harjaa niitä aamuin illoin. 

Hyväntahtoinen Hoffmann ei kuitenkaan halunnut pelotella lapsia, vaan pikemminkin hauskuuttaa. Hänen mielestään lapsilla on oma abstraktion kykynsä, ja siksi heidän oli sallittava nähdä taidegallerioiden julmia maalauksia ja kuulla satuja Punahilkasta ja Lumikista. Hoffmannin mukaan ihminen on onnellinen, jos säilyttää osan lapsuudestaan ja sen taiasta aikuisuuteen saakka. 

Jörö-Jukan nimikertomus muistuttaa lapsia siitä, että olisi sallittava leikata hiukset ja kynnet. Vallaton Volmari särkee paikkoja ja pahoinpitelee sekä ihmisiä että eläimiä. Lopulta hänen rääkkäämänsä koira puree häntä. Lääkäri antaa Volmarille karvasta rohtoa, ja koira syö hänen herkkunsa. Laura-tyttö leikkii tulitikuilla, syttyy tuleen, ja vain kengät jäävät jäljelle. Pekka ei tottele äidin kieltoa peukalon imemisestä. Niinpä kraatari tulee saksimaan häneltä peukalot pois. Jaakko keikuttaa ruokapöydässä tuolia, vaikka vanhemmat neuvovat istumaan nätisti. Lopulta hän kaatuu taaksepäin ja vetää koko kattauksen mukanaan.

Entäs nykyään? Varmaan on hyvä pitää pakkasella pipoa päässä, mutta aivojen jäätymisestä ei sentään ole vaaraa, eikä kukaan sairastu siitä, että käväisee pihalla ilman päällystakkia. Jo lapsena epäilin kaveripiirissä liikkunutta tietoa, että heinänkortta pureskelemalla sairastuisi kurkkusyöpään. Sen sijaan tuntui mahdollisemmalta, että silmät menisivät kieroon, jos tuijottelee liian pitkään nenänpäätään.

Jaakko keikuttaa tuolia.

Lastenkirja 1800-luvulta.

Tupakkataukojen sijaan räplätään puhelinta

Monet suomalaiset nykyelokuvat ovat miellyttäneet minua, kuten Aki Kaurismäen filmit. Olen hymyillyt omalle, ehkä virheellisellekin mielikuvalleni, että niissä on varsin verkkainen rytmi, jonka taukoja on täytetty tupakoinnilla ja tuumailevalla tuijottelulla.

Herää kysymys, miten tulevaisuuden elokuvantekijät ratkaisevat taukohetkien ongelman kuvatessaan 2020-luvun Suomea, kun tupakointi on kielletty melkein kaikkialta. Kieltojen uhmaaminen on muuttunut niin vaikeaksi, että se vaatii huomattavaa viitseliäisyyttä.

Jos elokuvissa oltaisiin uskollisia ihmisten muuttuneille tavoille, käsikirjoituksiin pitäisi merkitä tupakointikohtausten sijaan kännykän räpläämistä. Sellaiseksihan elämä on mennyt. Onpa kyse seminaarien väliajoista tai työpäivän välttämättömistä lepohetkistä, juuri kukaan ei jaksa kävellä hankalasti sijoitetulle tupakkapaikalle, joka on jossain pihanperällä roskapönttöjen vieressä. Mieluummin kaivetaan puhelin taskusta ja aletaan räplätä.

Ehtoollisviinin maulla on väliä

Traktoreista tuttu John Deere on joskus sanonut, ettei hän koskaan pistä nimeään tuotteeseen, johon ei ole pystynyt antamaan parastaan. Tämä on hienosti sanottu, mutta valitettavasti tämän periaatteen mukaan ihminen ei voi elää joka hetki. Usein pelikortit ovat niin huonot, että joutuu tyytymään seiskapuolikkaan tasoiseen suoritukseen, joskus huonompaankin.

Tästäkin tosiasiasta on poikkeuksensa, kuten silloin kun kirkossa ollaan lähellä uskon ydintä. Ehtoollinen on hyvä esimerkki. Sen toteuttajan olisi kaikin tavoin annettava parastaan, jotta ihminen voisi tuntea, että siihen Jumalakin on pistänyt nimensä.

Muutama viikko sitten sain sunnuntaisella kirkkokäynnillä niin kelvottoman makuista viiniä, ettei siinä usko vahvistunut, heikentyi vain. Kirkonpenkkiin kävellessäni tuumasin, että tuota litkua Jeesus ei olisi illan isäntänä ikinä tarjonnut, ei omilleen eikä vähän vieraammille.

Kun tilataan kirkkoviiniä, ei pitäisi katsoa vain etikettiä tai hintaa, vaan olisi haistettava ja maistettava. Uskoa kummasti vahvistaa se, että pyhä myös maistuu pyhältä. Vain ani harva ehtoollisella kävijä pohtii transsubstantiaation kaltaisia akateemisen teologian kysymyksiä, mutta jokaisen ihmisen suussa on jonkinlainen jälkimaku, kun hän on palannut kirkonpenkkiin. Näin pyhä kietoutuu arkiseen ihmisyyteen ja ruumiillisuuteen, ja ehkä juuri tässä on ehtoollisen varsinainen idea.

Onko tullut ikävä?

Tammikuussa vastasin kysymykseen, mitä minulle kuuluu. Tällä kertaa vastaan toiseen, usein kuulemaani kysymykseen, onko minulla ikävä? Tällaiset intiimit tuntemusraportit saavat jäädä tähän, mutta menkööt tämän kerran.

En ole ikävöivä ihminen ollenkaan. En haikaile menneisiin enkä kaipaa tuleviin. Tänään ja tässä ovat ainoa aika ja paikka, jossa läsnäolo on mahdollista. 

Tunnustan kuitenkin, että nuorten katoaminen ympäriltäni on iso puute. Olen sentään ollut vetämässä rippikouluja vuodesta 1979 ja pappina vuodesta 1982. Välissä on ollut vain kaksi yhden vuoden taukoa ja yksi kahden. Rippikoulujen tai rippikoululaisten määrää en ole jaksanut laskea, mutta paljon niitä on. 

Viidentoista ikäisten ansiosta olen pysynyt perillä nuorisokulttuurin viimeisimmistä trendeistä, eikä kyse ole vain rippikouluikäluokista, koska kahden vuoden odottamisen jälkeen nuoret ovat olleet jo seitsemäntoista vuoden ikäisiä. Heidän ansiostaan olen kerännyt ison kokoelman eri elämänvaiheiden ihmisiä. Nämä elämän pitkittäisleikkaukset ovat hieno näköala maailmaan. Monet hetket ovat olleet vain ohimeneviä hetkiä, mutta kun hetkistä on tullut muistoja, ne ovat muuttuneet elinikäisiksi.

Joutomieheksi ryhtymisen mukana olen menettämässä tämän rikkauden. Tänä vuonna en opi tuntemaan viidentoista ikäisiä. Tästä seuraa, että kolmen vuoden kuluttua en enää tunne ajokortti-ikäisiä ja kymmenen vuoden kuluttua myös alle kahdenkymmenenviiden vanhat ovat vieraita.

Niin minä vuosi vuodelta kavennun ja lopulta poistun elämästä.

Kahviloiden likaiset pöydät

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin Suomen kummallisista kahvilatavoista. Edelleen ne tuntuvat kummallisilta. Useimmissa maissa ei tulisi lainkaan kyseeseen, että ensin käy tiskiltä hakemassa ja maksamassa neljän euron kahvin, kantaa sen itse pöytään ja lopuksi palauttaa astiat keräilytelineeseen. Olen yhä kapinassa näitä tapoja vastaan. Niinpä suosin kahviloita ja lounaspaikkoja, joissa asiakas saa olla asiakas työntekijäksi ryhtymättä.

Elämä on kuitenkin muuttunut kymmenessä vuodessa, ja siksi omia periaatteita on välillä tarkistettava. Edelleenkin palautan pikaruokapaikan astiat (eli jätteet) keräilyroskiin. Tosin nämä paikat ovat muuttuneet sikäli, että vain harvoin ne ansaitsevat etuliitteen "pika".

Vuosien takainen puheeni astioiden palauttamatta jättämisen työllistävästä vaikutuksesta ei välttämättä aina toimi, koska työvoimaa voi olla vaikea saada. Niinpä olen antanut periksi, jos lounaspaikka muistuttaa tyyliltään enemmän työmaaruokalaa kuin ravintolaa. Esimerkiksi Tampereen kauppahallissa ei tule mieleeni jättää astioita pöytään. Jos taas lounaan hinta lähenee viittätoista euroa, katson että kyseessä on ravintola ja että siellä on saatava edes välttävästi palvelua. Myös paikan ruuhkaisuus vaikuttaa arvioihini.

Korona on nostanut esiin hygieniapuolen. Liian usein asiakkaiden astiapalautukset aiheuttavat sen, että seuraavalle tulijalle pöytä jää likaiseksi. Joku sanoo, että työntekijät ovat aina pyynnön jälkeen valmiita pyyhkimään muruset ja läikkyneet kahvit pois, mutta tämä vastaus ei tyydytä minua. Se vielä puuttuisi, että asiakkaan käyttöön tarjottaisiin tiskirättiä. Työntekijöiden on pyyhittävä pöydät ilman erillistä pyyntöä.

ADHD: ainoa vuodenaikarajoitteinen käytöshäiriö

En yllättynyt Ylen tuoreesta uutisesta, jonka mukaan Suomessa on kenties annettu ADHD-diagnooseja liian kevyin perustein. Sen sijaan olen monesti ällistynyt, kun joku rippikoululainen on leirin loppuvaiheilla kertonut olevansa ADHD, vaikka on ollut moitteettomasti mukana opetuksessa ja kyennyt täysin rauhoittumaan hiljaisuutta vaativiin hartaushetkiin.

Niinpä hymähdin, kun Rutger Bregman kirjoitti erään psykiatrin huokauksesta, että ADHD on ainoa vuodenaikarajoitteinen käytöshäiriö. Kesälomalla se ei ole ongelma, mutta kun koulu jälleen alkaa, melkoiselle määrälle poikia aletaan taas syöttää Ritolinia.

ADHD on tutkitusti myös syntymäkuukausirajoitteinen käytöshäiriö. Turun yliopiston tutkimuksen mukaan vuoden viimeisen kolmanneksen lapset saavat ADHD-diagnoosin 64 prosenttia useammin kuin ensimmäisellä kolmanneksella syntyneet. Professori Andre Sourander valitti, että diagnoosi johtaa monesti vuosia kestävään lääkitykseen amfetamiinijohdannaisilla, vaikka ensisijaisesti tulisi ottaa huomioon lapsen erityistarpeet kasvuympäristössä. On täysin luonnollista, että loppuvuoden lapset ovat kypsymättömämpiä kuin alkuvuoden.

Kööpenhaminan yliopistosta on puolestaan se tutkimus, jonka mukaan lapsen sosiaalinen asema vaikuttaa ratkaisevasti lapsesta tehtyyn arvioon. Vanhempien alhainen koulutustaso, äidin nuori ikä, yksinhuoltajuus ja vanhempien psyykkinen sairaus altistavat ADHD-diagnoosille. Tämä voi tarkoittaa sitä, että lääkärit kirjoittavat lääkkeitä sosiaalisilla perusteilla, vaikka lapsi ei ole sairas. Tutkimuksen johtaja sanoi: "Ei voi olla miettimättä, että koulu ja yhteiskunta määrittelevät lapset sairaiksi vain siksi, että he sopisivat järjestelmään."

Pojat saavat ADHD-diagnoosin huomattavasti useammin kuin tytöt.

Reetta Hurske: katu-uskottavuuteni esti minua liikuttumasta

Sattumalta osuin television ääreen, kun Wilma Murto hyppi viimeisiä hyppyjään, ja jäin katselemaan. Murto antoi kaikin puolin hyvän vaikutelman itsestään.

Reetta Hurske kiinnosti enemmän, ja aivan varta vasten asetuin seuraamaan aitajuoksun finaalia. Siinä on tyylikäs ja kaunis laji. Kiinnostukseeni vaikutti myös se, että Hurskeen valmentaja Marjukka Suihko on meidän kylältä lukion rehtori.

Parasta oli se, mitä Reetta Hurske sanoi voittonsa jälkeisessä haastattelussa. Vain katu-uskottavuuteni yllä pitäminen esti minua liikuttumasta, kun Euroopan mestarilta kysyttiin, mitä hän toivoo uuden urheilijastatuksen muuttavan hänen arjessaan. Vastauksessa oli jotain sellaista, mikä tamperelaisuudessa (johon lasken myös kotikuntani Pirkkalan kuuluvan) ja ehkä yleensäkin suomalaisuudessa on koskettavinta. Hurske sanoi toivovansa, ettei mestaruus hänessä muuttaisi mitään. "Haluan olla samanlainen Reetta kuin tähänkin asti."

Samaa ilmiötä ovat siivoamalla rentoutuva pirkkalalais–tamperelainen pääministeri ja presidentti, joka valituksi tulemisensa aamuna kolaa lumia omalta pihaltaan.

Noloa kun huumorit eivät kohtaa

Ihminen tunnustaa helposti epämusikaalisuutensa, ja moni tohtii puhua jopa ylipainostaan. Sen sijaan tuskin kukaan sanoo aivan avoimesti olevansa huono ihmistuntija. Päinvastoin monet ihmiset ovat siinä käsityksessä, että juuri he ymmärtävät lähimmäistensä käytöstä ja motiiveja paremmin kuin kukaan niistä, jotka tulevat tarjoamaan neuvoja.

Harvassa ovat nekin, jotka tunnustavat oman huumorintajuttomuutensa. Ihmisessä on kuitenkin iso puute, jos hän ei ymmärrä leikillistä puhetta. Tuntuu siltä kuin kokonainen radiokanava olisi sammuksissa.

Oman Manchesterin matkani edellä olen muistellut takavuosina tapaamaani vanhahkoa pariskuntaa. He kertoivat käyneensä Manchesterissa, ja minä siihen mukavitsikkäästi kysymään, olivatko he olleet Cityssä vai Unitedissa. Heiltä silmät nyrjähtivät ja suu ammotti. Ei mennyt vitsintynkäni perille. Ehkä he eivät vain tienneet, että kaupunki on kuuluisa ennen muuta jalkapalloseuroistaan. Minulle jäi kuitenkin käsitys, että ongelmana ei ollut yleistiedon vajavuus, vaan suoranainen huumorintajun puute.

Yritin selviytyä leikkipuheestani kuiville... tai oikeastaan en edes yrittänyt. Koetin mumista jotain ja vaihtaa puheenaihetta.

1600-luvulla romanin sai vapaasti ottaa kiinni ja hirttää

Viime viikkojen isoimpia ilonaiheitani on ollut se, että hyvin tuntemani romanimies on vihdoin saanut koulutuksensa mukaisen työpaikan. Työnhaussa romanit lähtevät niin sanotusti takamatkalta. Kun haastattelussa paljastuu hakijan etninen tausta, varmalta vaikuttanut työpaikka osoittautuukin yllättävällä tavalla jo täytetyksi.

Juuri lukemani kirja Suomen romanien historia tuo lisävaloa romanien elämään. Nykyajan ilmiöille on luotu pohja kaukaisessa menneisyydessä. Häpeämättömästi julmimpia oltiin 1600- ja 1700-luvulla, kun mustalaisia tavattaessa oli velvollisuutena ottaa heidät kiinni ja hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Nämä asetukset jäivät käytännössä toteuttamatta, mutta olemassaolollaan ne kertoivat romanien asemasta.

Tultaessa 1800-luvulle romanien ja valtaväestön suhteet eivät olleet kauttaaltaan huonot, vaan oli myös positiivista kanssakäymistä. Esimerkiksi monet hevosenhoitoon liittyvät työtehtävät tekivät romaneista tarpeellisia. 

Virallinen suhtautuminen vähemmistöön oli kuitenkin ristiriitaisen raakaa. Toisaalta romaneja vaadittiin luopumaan yhteisöllisestä kiertolaisuudestaan, mutta toisaalta heille ei haluttu myöntää pysyviä kotipaikkaoikeuksia. Pakotettiin ruotuun, mutta sitä ruotua ei sallittu.

Kiertolaisten oli pakko etsiä yökortteeria valkolaisten luota. Jotkut talolliset eivät heltyneet edes pakkasessa palelevien lasten takia, mutta oli niitäkin ihmisiä, jotka olivat valmiita avaamaan ovensa romaneille ja tarjoamaan lattialta nukkumatilaa. Ehkä ei yllätä, että juuri varakkaimmat pysyivät kovina, kun taas vähävaraiset pienviljelijät ja torpparit olivat armollisempia.

En aavistanut eikä moni muukaan

Eduskuntavaalien edellä on käyty tiukkaa keskustelua siitä, kuka parhaiten aavisti vihamielisen naapurimaamme aikeet. Tunnustan, että minä ainakaan en aavistanut, enkä häpeä tätä yhtään. Kun tarkkailen maailmaa ja teen sitä koskevia ennusteita, perustan ajatukseni yleensä siihen, että ihmiset ja erityisesti kansakuntien johtajat välttävät ratkaisuja, jotka ovat järjenvastaisia ja jotka tuhoavat omaltakin maalta tulevaisuuden. Vain tämän oletuksen pohjalta voi järkeillä jotain. Muuten pitää tyytyä lottoamiseen.

Vuosi sitten helmikuun 24. päivänä tehtiin jotain, mikä tuntui jo silloin järjenvastaiselta ja on kuluneen sotavuoden aikana sellaiseksi osoittautunut.

On turha jauhaa, kuka oli ennalta tietävinään, eikä kannata jakaa palkintoja menneiden ennustusten pohjalta. Jos on kerran arvannut oikein, mikään ei takaa sitä, että tulevaisuudessakin arvaisi oikein. 

Parempi olisi katsoa nykyhetkeen ja muistaa kirjailija Marianne Alopaeuksen sanat: "Se, minkä kaikki näkevät, on tavallisesti jo ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme huomaa."

Iivo Niskasen lyhennetty työaika

Kun ihminen miettii työajan lyhentämistä tai pidentämistä, hän ajattelee asiaa oman työnsä kautta. Jokainen tapaus on kuitenkin omansa. Oikea vastaus riippuu esimerkiksi siitä, myykö työntekijä myös käyttämäänsä aikaa eikä vain työnsä tuloksia. 

Jos bussinkuljettajan tai museon vahtimestarin viikko-ohjelmasta katoaa kokonainen päivä eikä uutta väkeä palkata, bussivuoroja jää ajamatta ja museon aukioloa on vähennettävä.

Sateiden painaessa päälle maanviljelijän on hyödynnettävä jokainen viljankorjuuseen kelpaava tunti. Talvipakkasella voi sitten ottaa rennommin. 

Teollisuustyön vaihtoehdot lienevät niin moninaisia, että yleisiä sääntöjä tuskin voi antaa. Duunari ei voi vain piipahtaa töissä, mutta jonkin tuntimäärän jälkeen alkaa tulla sutta ja sekundaa. Henry Ford oli omista itsekkäistä syistään viisipäiväisen työviikon pioneereja, koska päätteli sen kasvattavan tuottavuutta ja ihmisten ostovoimaa.

Tietokonepelien suunnittelija ei lisää työnsä tuloksia sillä, että venyttää rajattomiin kotiin lähtöä ja kellokortin leimaamista. Luova työ on oma lajinsa, jossa laskennalliset työtunnit eivät tarkoita juuri mitään.

Iivo Niskanen on sanonut harjoittelevansa vuoden aikana 1000 tuntia, mikä tarkoittaa viikoiksi muutettuna 25 viikkoa. Jos tämän ajan muuntaa edelleen tunneiksi, hän tekee varsin lyhyttä päivää. Hänen vuorokaudessaan on normaalisti kaksi harjoituskertaa, toinen on klo 9.30 ja toinen klo 16.30.

Kirkkosanaston peruskurssi

Eräiden kirkollisten sanojen merkitystä ei tunneta. Tässä on lyhyet ja samalla karkeat kuvaukset muutamista käsitteistä.

Evankelinen: Seurakuntavaalien vaalikoneessa huomasin eräiden ehdokkaiden valinneen kirkollisista suuntauksista itselleen evankelisuuden, vaikka tiedän, että he ovat kokonaan muuta. Nykyään evankelinen liike tunnetaan parhaiten naispappeuden vastustamisesta.

Körttiläiset eivät ole lestadiolaisia, eivät ollenkaan vaan aivan tavallisia kirkkokristittyjä. Omasta puolestani voin sanoa, että olen körttiläisten etäsymppaajia.

Lestadiolaisista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisia, vaikka heitä on monta muutakin lajia.

Raamattu ei ole kirja, vaan kirjakokoelma tai jonkinlainen pyttipannu. Yleensä ei kannata kysyä, mitä Raamattu sanoo jostain asiasta. Toinen kirja sanoo toista ja toinen toista niin kuin pyttipannussa chilillä on eri maku kuin perunalla. Jokin peruslinja on tietysti olemassa. Ei pyttipannuunkaan kelpuuteta jäätelöä.

Luomiskertomus ei oikeastaan ole kertomus vaan pikemminkin vertaus. Sama pätee syntiinlankeemusvertaukseen.

Tuomas on kieltämättä epäilevä Tuomas, muttei moderni älyllinen pohdiskelija, vaan ennemmin asioita verkkaisesti omaksuva persoona, ehkä jopa hieman hidasälyinen Jeesuksen oppilas.

Messu ei ole mikä tahansa jumalanpalvelus, vaan nimenomaan sellainen jumalanpalvelus, jonka keskuksena on ehtoollinen.

Rippikoululla ei nykyään ole mitään tekemistä ripin kanssa. Historiallinen yhteys on olemassa, mutta vain historiallinen.

Tuomiokirkolla tai tuomiorovastilla ei viitata tuomioon, vaan latinan kielen taloa (domus) merkitsevään sanaan.

Taivaan isä ei tarkoita, että Jumala olisi mies. Kyse lienee lähinnä siitä, että hänen rakkautensa tai suhteensa ihmiseen muistuttaa enemmän lapsen ja isän suhdetta kuin lapsen ja äidin, joka jossain vaiheessa elää täydessä symbioosissa lapsensa kanssa. Jumalan ja ihmisen välillä on aina etäisyytensä ja kuuluukin olla.

Lehmä ei painoaan enempää lypsä

Vanhat ukot muistelivat, että Valmetilla tarjottiin kakkua, kun firma ei tuottanut kovin paljon tappiota. Omassa ja varsin hatarassa historiantajussani ajoitan tehostamispuheiden voimistumisen vuoteen 1985, kun Ahti Pekkala oli valtiovarainministeri. Talouspuheen muotikäsitteitä ovat olleet "tehostaminen" ja "kannattavuuden parantaminen". 

Riittäisikö 38 vuotta yhden ja saman asian hokemista? Voitaisiinko keksiä edes uusi sana? Kuinka pitkään ihminen voi tehostaa toimintaansa? Mitäpä jos lehmä ei lypsäkään painoaan enempää? Markku Envallia lainaten: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Uudet tilastot ovat karuja: kahdenkymmenen vuoden aikana nuorten aikuisten mielenterveydestä johtuneet sairauspoissaolot ovat nelinkertaistuneet. Sairaaloista kuuluu viestiä, että myös sihteereitä tarvitaan, jotta lääkärit ehtisivät olemaan lääkäreitä. Monilla elämänalueilla tehostamisesta puhuminen on suorastaan mieletöntä, sillä miten viulisti voisi tehostaa soittamistaan? En usko siihenkään, että äiti onnistuisi imettämään lastaan yhtään tehokkaammin kuin imettää.

Näin laskiaisena sopii muistuttaa siitäkin, että samat ihmisyyden lait koskevat myös hengellistä elämää. Naapuriseurakunnan pappi saarnasi hyvin siitä, että Raamatussa puhutaan uskon asumisesta ihmisessä, siis asumisesta. Tämä sana kuvaa uskomisen luonnetta. Ihminen ei voi asua pontevasti, ahkerasti eikä tehokkaasti. Sitä vain asuu niin kuin asuu.

Myös ennakkoluuloja tarvitaan

Olen iloinnut siitä, että joskus olen osannut korjata ennakkoluulojani. Viimeksi olen oppinut ja samalla takonut tätä oppia päähäni, että varaosaliikkeen tiskillä palveleva nainen voi olla miehiä parempi ja samalla varsinainen mestari.

On toisenlaisiakin tapauksia niin kuin havaitsin takavuosien Münchenin matkalla. 

Oli lauantai-ilta, ja olisin mennyt kaupungille syömään. Kaikki keskustan ravintolat olivat tupaten täynnä. Mahdollisuuteni näyttivät heikoilta ja harkitsin vakavasti sitä, että ostaisin rautatieaseman seudulta täytettyjä leipiä. Tiesin ne hyviksi ja kohtuuhintaisiksi. Halusin kuitenkin istuskella rauhassa, katsella ympärilleni ja miettiä näkemääni. Oli matkani viimeinen ilta. Olin tutustunut Müncheniin ja käynyt Dachaussa.

Vihdoin löysin viktoriaaniseksi ravintolaksi itseään kutsuvan paikan. Englantilainen ruoka oli entuudestaan tuttu. Tiesin, että se maistuu Englannin kanaalilta, onpa se minkä nimistä tahansa. Sitten tuumasin, että eihän minun ole pakko olla ennakkoluulojeni vanki. Voin antaa englantilaisille kokeille vielä yhden mahdollisuuden. 

Kävelin sisälle. Ravintolamiljöö oli sisustuksineen miellyttävä, ja sisällä soi hyvä musiikki. Mutta itse ruoka. Se toi mieleeni sekä Englannin kanaalin että erään hankasalmelaisen tienvarsipaikan. Päätin, että seuraavan kerran turvautuisin eglantilaisen keittiön palveluihin aikaisintaan kuolleiden ylösnousemuksessa.

Seksityöläinen ja alabasteripullo

Markuksen evankeliumiin on tallentunut kertomus naisesta ja hänen alabasteripullostaan. Pullon sisältönä oli kallista öljyä, ja sen nainen vuodatti Jeesuksen päälle.

Siinä oli julkisen kritiikin paikka. Ympärillä olevat ihmiset syyttivät rahojen haaskaamisesta. Myyntituloilla olisi ruokkinut ison määrän köyhiä. 

Itse nainen oli enemmän kuin epäilyttävä tapaus. Hänen harjoittamalleen ammatille olisi ollut tylympikin nimi, mutta nykyään häntä kutsuttaisiin seksityöläiseksi. Tämä tarkoitti sitä, että öljy oli hankittu harjoittamalla prostituutiota. Ainakin silloisessa maailmassa se raha oli kaikkein likaisinta rahaa.

Mutta mitä tuumasi Jeesus? Ei muuta kuin antoi naisen kallistaa pulloaan niin, että öljy valui jalkoja kastelemaan ja tuoksuttamaan.

Älä haaskaa, älä tuhlaa. – Niin, niin sanovat kamreerit, jotka tarkistavat laskuja ja vastaavat tilikirjoista. Kuitenkin tuhlaaminen voi olla ylipursuavan, pakahduttavan rakkauden merkki, ja ”rakkaus peittää syntien paljouden”. Nainen oli kuullut ja ymmärtänyt, että kaupunkiin oli tullut se ainoa, joka hänenkin kaltaisiaan ymmärsi. Sen tunteen vallassa oli aivan sama, mihin säästönsä sijoitti.

Joskus totuus on epäuskottava

Myöhästyin tapaamisesta reilumman puoleisesti. Syy oli perin kummallinen. En enää tarkkaan muista, mistä oli kyse, mutta jotenkin se liittyi shakkikelloon ja siihen, että olin lukenut kellonajan siitä enkä ranteestani. Hetken mietittyäni päätin, että minun oli viisainta vaieta myöhästymisen todellisesta syystä. Se oli niin mielikuvituksellinen, että kukaan ei olisi uskonut sitä.

Jälkikäteen antaisin neuvon myös sille metsätyönjohtajalle, joka näki tai oli näkevinään Ruokolahdella leijonan vuonna 1992. Vaikka kyseessä olisi ollut venäläisestä sirkuksesta tai eläintarhasta karannut petoeläin, havainnosta olisi ollut viisainta olla hiljaa siihen saakka, että joku muukin olisi nähnyt leijonan. Kylähullun kirjoihin ei pidä ilmoittautua vähäisestä syystä. Yleisötilaisuuksissa kerrotut uskonnolliset ihmekertomukset herättävät samasta syystä vain epäilyä ja naureskelua sen sijaan, että vakuuttaisivat jumalallisesta todellisuudesta.

Tai oletetaan ajankohtaisesti, että jonkun ministerin puhelin olisi oikeasti hakkeroitu ja että hakkeroija olisi todella lähettänyt siitä suljettuun WhatsApp-ryhmään pääministeriä käsitelleen meemin. Olisi ollut parasta vaieta tästä selityksestä ja sivuuttaa asia vähimmällä mahdollisella. Ministeri olisi välttynyt huijarin maineelta ja selityksen kuulijat myötähäpeältä.

Valtakunnan henkinen tila abien mukaan

Penkkariajeluissa voi tarkastella valtakunnan henkistä tilaa. Suurimmat puheenaiheet suodattuvat ironisesti käsiteltyinä abien julisteisiin.

Juuri saavutettu täysi-ikäisyyden pitäisi tarkoittaa sitä, että peloista ja epävarmuudesta huolimatta optimismin tulisi olla vallalla. Ei haittaa vaikka elämänasenne olisi: "Tuokaa minulle kahva, niin minä käännän maailman."

Tämän päivän ajeluiden perusteella mielenterveyden kysymykset askarrutttavat monien abien mieltä. Ei sen niin pitäisi olla.

Lukioon on nopeasti tuotava inhimillisyyttä, ja ammattikoululaisten on saatava taas opetusta.

Sotaveteraanit ampuivat tahallaan ohi

Kuuntelin isojen miesten juttuja lapsuuteni tupakansavuisissa huoneissa. Monesti tarinat menivät sotaan, mutta kertaakaan en kuullut, että joku olisi ampunut jonkun vihollisen. Olen selittänyt tätä kahdella tavoin: joko lapsen kuullen ei haluttu puhua tappamisesta, tai sitten ihmisen surmaaminen oli niin vastenmielistä, ettei sitä vain haluttu muistella.

Rutger Bregmania lukiessa nousi esiin kolmas selitys: ehkä miehet eivät puhuneet tappamisesta, koska he olivat ampuneet tahallaan ohi. Ei vain ollut kerrottavaa. Toisen maailmansodan aikana kuolleista brittisotilaista tiedetään, että vain joka kymmenes kuoli luotiin tai panssarimiinaan. Useimmiten vainajan oli tavoittanut kaukaa lähetetty kuolema. Kranaatinheitin, kranaatti, ilmapommi tai sirpale oli kuolinsyynä 75 prosentin verran. 

Historioitsija ja eversti Samuel Marshallin haastattelujen mukaan toisen maailmansodan amerikkalaisista sotilaista vain viidennes oli todellisuudessa ampunut vihollista kohti. Yli puolet ei ollut surmannut ketään. Joku Marshallin haastattelema upseeri oli kertonut, että miehet ampuivat vain silloin, kun hän oli paikalla. Tunnettu sotamarsalkka Montgomery taas sanoi: "Meidän brittinuorukaisissamme on se ongelma, että he eivät ole luonnoltaan tappajia."  

Talvi- ja jatkosodassa kuolleiden neuvostosotilaiden määrästä ei ole täysin luotettavaa tietoa. Eräät arviot ovat noin 300 000 sotilaassa. Kuka heidät surmasi, jos useimmat ampuivat ohi?

Suuri osa selittynee pommeilla ja kranaateilla niin kuin Britanniassa. Voi spekuloida myös sillä, että sodassakin varsinainen maalinteko oli harvojen hartioilla ja että useimmat sotilaat olivat vain syöttöjä tarjoavia keskikenttäpelaajia. Tai ehkä suomalaisilla oli enemmän pelissä kuin amerikkalaisilla. Joka tapauksessa tappamista välttäneiden määrä on pakosti ollut suuri. En tiedä, en ole sotahistorioitsija ja vielä vähemmän silminnäkijä. 

Ajatukseni kääntyvät myös Tuntemattomaan sotilaaseen. Asiaa tarkemmin tutkimatta rohkenisin sanoa, että kirjan taistelukohtauksissa Antti Rokka ampui vihollisia hengiltä enemmän kuin muut miehet yhteensä.

Onneksi katsoin roskikseen.

Penisilliini on lääketieteen ja kemian Kristus-kertomus. Skotlantilainen tutkija Alexander Fleming tuli muutaman viikon poissaolon jälkeen laboratorioonsa ja huomasi erääseen bakteeriviljelymaljaan päässeen homepesäkkeen ja sen ympäriltä kehän, jossa maljan stafylokokit eivät kasvaneet. Fleming rupesi ottamaan selvää, mistä oli kyse. Tuloksena oli pelastava lääke.

Minun roskikseni oli kelvottomaksi arvioimieni digikuvien varasto. Onnekseni en ollut poistanut pilalle menneitä.

Kun Pentti Saarikoskea käsitellyt väitöskirjani oli valmis, teki mieleni mennä Saarikosken maisemiin Göteborgin lähelle Tjörnin saarelle. Saarikoski asui siellä monia vuosia neljännen vaimonsa kanssa. Latinaksi Tjörn on Tiarnia, ja se antoi nimen hänen Tiarnia-sarjaksi kutsutuille teoksilleen.

Tarkoitukseni oli ottaa matkalta valokuva, jonka sijoittaisin suuressa koolla kotimme seinälle. Tjörn oli erinomainen matkakohde täynnä kuvauksellisia maisemia. Valokuvasin paljon.

Kotona en ollut tyytyväinen yhteenkään kuvaan. Joukossa ei ollut täsmälleen oikeaa. Kahta tai kolmea harkitsin vakavasti, mutta annoin toistaiseksi olla. Ehkä mieli muuttuisi, tai sitten tekisin vielä toisen matkan samoihin maisemiin.

Päätös viipyi viipymistään, kunnes muutama viikko sitten katsoin hylkäämiäni kuvia, ja juuri roskaläjästä löysin tarkalleen sen, mitä olin etsinyt. Nyt se on 75 sentin levyisenä olohuoneemme seinällä.

Kuvaa voisi eritellä enemmänkin, mutta antaa olla, sillä mystiikka ei pidä siitä, että liikaa tongitaan. Niinpä Saarikosken sanoin "he kävelevät alas Teorian tietä / tulevat roskapöntön luokse / ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet".

Lasten ja vanhempien suhteessa on vaiheensa

Ihminen elää koko ikänsä ainakin yhdessä vanhempi - lapsi -suhteessa eli suhteessa omiin vanhempiinsa. Useimmat elävät myös suhteessa omiin lapsiinsa. Jotenkin näin ne vaiheet menevät:

1. Symbioosi. Alussa äiti ja lapsi ovat yhtä ihmistä, kun taas isä heiluu jossain taustalla. Jonkin teepussiviisauden mukaan lapsen syntyessä alkaa isän odotusaika, eikä se ole niinkään huonosti sanottu.
2. Tarrautuminen. Lapsi pitää kiinni vanhemmistaan kuin henkirievustaan. Häntä ei voi jättää hetkeksikään vaille valvontaa.
3. Kritiikitön ihailu. Kaikki isän ja äidin tekemiset ovat jäljittelemisen arvoisia. Lapsi oppii matkimalla.
4. Kritiikki ja kapina. Lapsi huomaa, että isä ja äiti eivät olekaan kaikkivoipaisia. Oikeastaan he ovat aika tyhmiä eivätkä ymmärrä mitään. Kaverit ovat parempaa seuraa kuin isä ja äiti, vaikkei se haittaa että päivystävät kotona ja jääkaapista löytyy ruokaa.
5. Tasapaino. Lapset ja vanhemmat löytävät toisensa aikuisen tasolla. Kumpikin osapuoli oppii toisiltaan. Lapset käyvät vain harvakseltaan kotona. Ei ole suurempaa syytä. Vanhemmat huomaavat, että jostain käsittämättömästä syystä lapset ovat oppineet tekemään omat kotityönsä, siivoavatkin.
6. Naureskelu. Lapset alkavat hymyillä vanhenevien vanhempiensa omituisuuksille. Virheistä todetaan, että ne eivät ole vikoja vaan ominaisuuksia. Vähitellen vanhempia aletaan tarkkailla vanhenemisen merkkien löytämiseksi, mutta toistaiseksi kaikki on suunnilleen hyvin.
7. Lievä huoli. Vanhempien pärjääminen herättää kysymyksiä. Kun mennään katsomaan isää ja äitiä, ei mennäkään enää täyshoitoon, vaan työmaalle, jossa tekemiselle ei ole loppua. Samalla valta siirtyy lapsille. He sanovat mitä tehdään, ja toiset vanhemmat tottelevat, toiset eivät.
8. Raastava huoli. Jokainen vanhempien luota lähteminen tuntuu heitteillejätöltä. Jääkaapista löytyy joka kerta homeisia ruokia.
9. Periksi antaminen. Vanhemmat ovat menneet jo, vaikka ovat niin sanotusti elossa.
10. Suru.
11. Kaihomieli ja ikävä. Vasta nyt omien vanhempien elämäntarina alkaa kiinnostaa.

Nämä ovat vain yleispiirteitä, ja poikkeuksia on. Jokin vaihe voi jäädä kokonaan pois, ja toisaalta jokin vaihe saattaa jäädä ikuisesti päälle.

Ja voi sitä ihmistä, joka elää suhteessa lapsiinsa vaihetta 4 ja samaan aikaan suhteessa omiin vanhempiinsa vaihetta 8. Ei ole ihan helppoa. Lykkyä tykö ja myötätuntoa! En osaa neuvoa, miten siinä tasapainoilisi.

Otin tämän kuvan tamperelaisessa käsityöliikkeessä.