Pikkuisen huvittaa nimenomaan uskontoasioissa tarve aina muistuttaa - lapsillekin - että ihmiset uskovat eri tavoin. Totta kai uskovat. Tämä pätee elämässä aivan mihin tahansa.
"Äiti, millaiset saappaat minä ottaisin."
"Ota vaikka nuo siniset, mutta muista että jotkut ihmiset käyttävät toisen värisiä saappaita."
"Äiti, saanko katsoa Pikku Kakkosta."
"Saat, mutta muista että ihmiset katsovat muitakin ohjelmia."
Pienelle lapselle on turha selittää sitäkin, että Raamattua ”ei ole tarkoitettu sanasta sanaan” otettavaksi. Sen ymmärtäminen vaatii abstraktin ajattelun vaihetta, ja siihen ihminen tulee vasta noin kahdentoista vuoden iässä.
torstai 30. maaliskuuta 2017
maanantai 27. maaliskuuta 2017
Kirjallisuudellisuus ja muita töyhtöpäisiä sanoja
Olen saanut Saarikoski-väitöskirjani pakettiin, joten voin
katsella taakse ja miettiä kahden vuoden matkastani myös sen oheistapahtumia.
Tohtoritutkintoon liittyy jonkin verran oman oppiaineen
ulkopuolisia opintoja. Oli luonnollista, että liitin uskonnonfilosofiaan
kirjallisuustiedettä.
Opinnoista olisi selvinnyt kirjatenteillä, mutta vaihtelun
vuoksi päätin istua luennoilla. Niinpä kuuntelin Helsingin yliopistossa neljä
luentosarjaa. Niistä kaksi piti yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu K.
Riikonen. Varsinkin hänen antiikin kirjallisuutta koskeneet luentonsa
paikkasivat oleellisesti tietämykseni aukkoja ja tukivat omaa tutkimustani.
Vaikutuksen teki myös Riikosen laaja yleissivistys, jota hän maustoi kuivalla,
englantilaistyyppisellä huumorilla.
Sen sijaan muut kirjallisuustieteen luennot eivät
vakuuttaneet. Niissä oli liian paljon näkökulmia, jotka eivät minun
käsittääkseni lainkaan auta ymmärtämään kirjoja. Oli paljon töyhtöpäisiä
sanoja, joiden olemassaololle en keksinyt muuta syytä kuin
kirjallisuustieteilijöiden itsetunnon kohotus.
sunnuntai 26. maaliskuuta 2017
Viisi kalapuikkoa kaikille
Kohtuuttoman paljon elämästäni on kulunut niin sanottuun
vääntöön ihmisen kanssa, jonka suosikkisanoja ja suoranaisia hokemia oli ”yhdenvertaisuus”.
Yhdenvertaisuus sopii minullekin erinomaisesti. Minä vain
annan sille sen tulkinnan, jonka mukaan se ei voi tarkoittaa sitä, että
kaikille ihmiselle annetaan aina ja joka tilanteessa samat viisi kalapuikkoa.
Oikeudenmukaisuus olisi helposti löydettävissä, jos sen toteuttamiseen riittäisi
jakolaskun osaaminen. Todellisuudessa se on paljon mutkikkaampi kysymys, jonka
ratkaisemiseen tarvitaan kaikki mahdollinen viisaus. Joskus vaaditaan
toimintaa, jossa jäykkä inhimillinen ajattelu ei lainkaan toimi.
perjantai 24. maaliskuuta 2017
Eläimet pehmentävät ihmistä
Suuresti epäilen, että jokin aikakausi voisi olla
ratkaisevasti parempi kuin jokin toinen aikakausi. Uskon, että ihmisten pahuus
ja hyvyys ovat sukupolvien ja suurten ihmisryhmien kohdalla melko vakioisia.
Jos ollaan johonkin suuntaan hyviä, toiseen suuntaan ollaan sitten vastaavasti
pahoja.
Ennen oli näin ja nyt on näin -ajattelu ei yleensä toimi
moraalin tarkastelussa.
Poikkeuksensa on tässäkin. Tämä ajatus minulle tuli mieleen
lukiessani kirjaa, joka on koottu kreikkalaisen ortodoksimunkin Paisioksen
opetuksista.
maanantai 20. maaliskuuta 2017
Onneksi ovat rippikoululaiset
Monesti epäilen, että tarvitsen rippikoululaisia enemmän
kuin he minua.
He tuovat suhteellisuudentajua. Heidän seurassaan ei ole
mitään apua akateemisista oppiarvoista eikä menneistä saavutuksista. Heitä
kiinnostaa vain se, millainen ihminen olen heille, nyt.
keskiviikko 15. maaliskuuta 2017
Ennakkoluulot ja odotushorisontti
Kolmiloikkaaja Pertti Pousi hyppäsi edelleen voimassa olevan
suomenennätyksen lähes viisikymmentä vuotta sitten.
Pentti Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka, Pertti Pousi ja mahdollisesti tulossa oleva maailmanennätys. Saarikosken teksteissä on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei ollut innostunut ideasta.
Pentti Saarikosken kokoelmassa Katselen Stalinin pään yli ulos mainitaan kolmiloikka, Pertti Pousi ja mahdollisesti tulossa oleva maailmanennätys. Saarikosken teksteissä on huomioita myös jalkapallosta, jääkiekosta, hiihdosta ja jääpallosta. Saarikoski suunnitteli jopa kirjaa Lasse Virenistä, mutta kustantaja ei ollut innostunut ideasta.
Saarikosken urheilukiinnostus on hänen persoonassaan niitä
piirteitä, jotka eivät lainkaan vastaa hänestä luotua mielikuvaa. Hänellä on
ollut valtakunnanjuopon maine. Siihen on helppo yhdistää ajatus kommunismista
ja kreikkalaisesta runoudesta. Huomattavasti vaikeammin siihen sopii jääpallon
pelaamista koskeva rivi, joka on päässyt julkaistuun runoon saakka.
Kirjallisuustieteessä tätä ilmiötä kutsutaan käsitteellä "odotushorisontti": Kirjailijan ajatuksista luodaan käsityksiä jonkin muun kuin
hänen kirjallisen tuotantonsa perusteella. Teosta luetaan toisin kuin tekijä on
tarkoittanut.
sunnuntai 12. maaliskuuta 2017
Aiheesta joka jo väsyttää
Olen hieman väsynyt tähän aiheeseen, mutta kirjoitetaan nyt.
Päämäärästä ajattelen yksinkertaisesti. Pitää päästä siihen,
että homoseksuaaleilla on oikeus kirkolliseen vihkimiseen.
Lähivuosikymmeninä
kirkossa tuskin päästään asiasta yksimielisyyteen. Siksi on tyydyttävä
erimieliseen sopusointuun eli siihen, että kirkossa elää kaksi erilaista
avioliittonäkemystä rinnakkain. Tämä ei voi olla mahdotonta, sillä en jaksa uskoa, että ristillä, anteeksiannolla
tai Kristuksen ylösnousemuksella olisi mitään tekemistä erilaisten
avioliittokäsitysten kanssa. Jokainen vastatkoon ratkaisuistaan Jumalan edessä.
Oma kysymyksensä se, mitä tietä päämäärään päästään. Asia on
sikäli vaikea, että Helsinki ja Kajaanin takaiset erämaat omaksuvat uusia
ajatuksia eri tahtiin. Monet sukupuolineutraalin avioliiton (ainakin vähän
vanhemmanpuoleiset) kannattajat ovat unohtaneet, että hyvin todennäköisesti he
ovat itsekin sitä joskus vastustaneet. Vuonna 2000 jopa 64 % suomalaisista oli
kannattamatta jopa rekisteröityjä parisuhteita avioliitosta puhumattakaan.
Vastaavasti keväällä 2010 suomalaisista vain 34 % kannatti homoseksuaalinen
kirkollista vihkimistä.
Vaikka itse olen konservatiivisimpien ihmisten kanssa eri
mieltä, mielestäni myös hitaita omaksujia on ymmärrettävä ja heille on
annettava aikaa. Nopeat omaksujat muuttavat majansa suitsait sukkelaan, mutta
isot väestönsiirrot ovat aina hitaita. On hyväksyttävä sekin, että kaikki eivät
ikinä lähde sieltä, minne he ovat asettuneet.
Omasta puolestani en oikein pidä siitä, että meikäläiset
ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Olen moittinut naispappeuden vastustajia
siitä, että he eivät pysy yhteisissä päätöksissä. Minun mielestäni myös
meikäläisten on kunnioitettava yhteisiä päätöksiä, vaikka ne nyt eivät meitä
miellytä.
Sanalla sanoen kannatan sitä, että muutetaan kirkkolakia
pikimmiten ja uudistetaan käytäntö sitä kautta. Tiedän, että kannassani on
monia heikkouksia. Voisin eritellä niitä pitkään, mutta laitan tällä kertaa
pisteen tähän. Mahdolliset kommentoijani varmaan keksivät niitä minunkin
puolestani.
tiistai 7. maaliskuuta 2017
Hiihtourheilu on 1900-lukua
Lahden MM-hiihtojen on julistettu menneen hyvin.
Norjalaisille ei pärjätty, mutta muuten mitaleja tuli. Järjestelyt sujuivat
kuulemma hyvin.
Kovin vähälle huomiolle on jäänyt se jossain sivulauseessa
mainittu asia, että lipunmyynnissä ei ylletty tavoitteeseen.
Minut puolestani hieman yllätti se, että ollessani kisojen
aikaan rippileirillä yli kolmenkymmenen nuoren kanssa kukaan ei kysellyt Lahden
tuloksia. Kukaan ei sanallakaan viitannut siihen, että olisi kiinnostunut
Niskasen tai Pärmäkosken saavutuksista.
Minun lapsuudessani Eero Mäntyranta oli pikkupoikien idoli.
Hiihtäjien tilalle ovat tulleet muut idolit.
Lumiraja etenee vuosi vuodelta pohjoista kohti, sitä myötä
hiihtourheilu katoaa nuorten mielestä. Siitä tulee eksoottinen laji, jota
voidaan katsoa olympialaisten aikaan niin kuin voidaan hajamielisesti seurata miekkailua,
kävelyä tai melontaa, mutta ainakaan suurkisojen väliaikana hiihto ei
kiinnosta.
Tilalle ovat tulleet uudet sankarit. Nuoret puhuvat eniten
jääkiekosta. Sen perässä tulevat jalkapallo ja formulat, ja muille lajeille
riittää vain säälimainintoja.
sunnuntai 5. maaliskuuta 2017
Abiturienttien julkinen nöyryytys kuuluisi 1900-luvulle
Vanhan kouluni entisten oppilaiden täysin julkisilta nettisivuilta on edelleen luettavissa, kuka reputti ja millaisin arvosanoin 1970-luvun ylioppilaskirjoituksissa. Tuskin tuossa julkaisemisessa on mitään laitonta. Tuloksethan jaettiin aikanaan koulun vuosikertomuksessa, ja jos niitä ei olisi nykyään netissä, niitä löytyisi kuitenkin monista piironginlaatikoista.
Niinpä kuka tahansa voi edelleen urkkia, että koulumme huonoin ja myös nimeltä mainittu abiturientti tuli hylätyksi sekä ruotsissa että englannissa. Äidinkielestä hän sai b:n ja reaalikokeesta a:n. Rikokset vanhenevat, muttei muisto siitä, kuka ei selvinnyt keväällä ylioppilaaksi. Nykyään ollaan häveliäämpiä. Saman lukion tuore vuosijulkaisu ei paljasta edes uusien ylioppilaiden nimiä.
Sanomalehdet kuitenkin kertovat ylioppilaiden nimet, ja mitä pienempi on koulu, sitä tarkemmin paikkakunnalla tiedetään kaikki kirjoituksiin osallistuneet. Tietosuojavaltuutettu ei voi estää ihmisiä päättelemästä, miksi toisessa naapuritalossa ei liputeta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina ja miksi toisessa liputetaan. Myös kaukaiset sukulaiset tietävät, jos nuorella ei mennyt kaikki aivan hyvin. Pahimpia asioita lienee, ettei nuori pääse lakkiaisiltana juhlimaan kavereidensa kanssa.
Olen varma, että kahdeksantoistavuotias on aivan liian hento kestämään julkista nöyryytystä. Miltähän vanhemmista ihmisistä tuntuisi, jos valtakunnan lehdissä kerrottaisiin, kuka sai yyteiden jälkeen potkut ja kuka ei?
Tilannetta pahentaa vielä se, että monetkaan reputtaneet eivät ole ratkaisevasti heikompia opiskelijoita kuin muut, vaan ovat jostain syystä suistuneet hetkeksi raiteiltaan. Siihen riittää oma sairastuminen, vanhemman kuolema tai onneton, nuori rakkaus. Syynä voi olla myös jännityksen takia huonosti nukuttu yö, jonka jälkeen aivot lonksuivat tyhjää.
Ainakin minulle on jäänyt täysin hämäräksi, mitä reputtamisella voitetaan. Sen sijaan olen nähnyt, mitä julkinen nolaaminen tekee nuorelle ihmiselle. Yhtä hyvin ylioppilaslakki voitaisiin myöntää jokaiselle lukion kurssit suorittaneelle. Ylioppilaskirjoituksiin osallistumalla voisi sitten saavuttaa bonuspisteitä vaikkapa korkeakouluun pääsemiseksi.
Ylioppilaskokeessa reputtaminen ei tarkoita sitä, että epäonnistuisi koko elämässään tai edes opinnoissaan. Siitä on todisteena tuore nobelisti Bengt Holmström, joka aikanaan kompastui äidinkielen kokeeseen. Ilmeisesti ylioppilaskevät jollain tavoin traumatisoi häntä, koska Holmström otti sen esille Nobel-palkinnon yhteydessä. Ehkä se on saanut hänet joskus puhujanlavalle kiivetessään sanomaan itselleen: ”Minä olen se kaveri, joka reputti yo-kokeissa.”
Julkaistu Aamulehden Sunnuntaivieras-kolumnissa 5.3.2017
Niinpä kuka tahansa voi edelleen urkkia, että koulumme huonoin ja myös nimeltä mainittu abiturientti tuli hylätyksi sekä ruotsissa että englannissa. Äidinkielestä hän sai b:n ja reaalikokeesta a:n. Rikokset vanhenevat, muttei muisto siitä, kuka ei selvinnyt keväällä ylioppilaaksi. Nykyään ollaan häveliäämpiä. Saman lukion tuore vuosijulkaisu ei paljasta edes uusien ylioppilaiden nimiä.
Sanomalehdet kuitenkin kertovat ylioppilaiden nimet, ja mitä pienempi on koulu, sitä tarkemmin paikkakunnalla tiedetään kaikki kirjoituksiin osallistuneet. Tietosuojavaltuutettu ei voi estää ihmisiä päättelemästä, miksi toisessa naapuritalossa ei liputeta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina ja miksi toisessa liputetaan. Myös kaukaiset sukulaiset tietävät, jos nuorella ei mennyt kaikki aivan hyvin. Pahimpia asioita lienee, ettei nuori pääse lakkiaisiltana juhlimaan kavereidensa kanssa.
Olen varma, että kahdeksantoistavuotias on aivan liian hento kestämään julkista nöyryytystä. Miltähän vanhemmista ihmisistä tuntuisi, jos valtakunnan lehdissä kerrottaisiin, kuka sai yyteiden jälkeen potkut ja kuka ei?
Tilannetta pahentaa vielä se, että monetkaan reputtaneet eivät ole ratkaisevasti heikompia opiskelijoita kuin muut, vaan ovat jostain syystä suistuneet hetkeksi raiteiltaan. Siihen riittää oma sairastuminen, vanhemman kuolema tai onneton, nuori rakkaus. Syynä voi olla myös jännityksen takia huonosti nukuttu yö, jonka jälkeen aivot lonksuivat tyhjää.
Ainakin minulle on jäänyt täysin hämäräksi, mitä reputtamisella voitetaan. Sen sijaan olen nähnyt, mitä julkinen nolaaminen tekee nuorelle ihmiselle. Yhtä hyvin ylioppilaslakki voitaisiin myöntää jokaiselle lukion kurssit suorittaneelle. Ylioppilaskirjoituksiin osallistumalla voisi sitten saavuttaa bonuspisteitä vaikkapa korkeakouluun pääsemiseksi.
Ylioppilaskokeessa reputtaminen ei tarkoita sitä, että epäonnistuisi koko elämässään tai edes opinnoissaan. Siitä on todisteena tuore nobelisti Bengt Holmström, joka aikanaan kompastui äidinkielen kokeeseen. Ilmeisesti ylioppilaskevät jollain tavoin traumatisoi häntä, koska Holmström otti sen esille Nobel-palkinnon yhteydessä. Ehkä se on saanut hänet joskus puhujanlavalle kiivetessään sanomaan itselleen: ”Minä olen se kaveri, joka reputti yo-kokeissa.”
Julkaistu Aamulehden Sunnuntaivieras-kolumnissa 5.3.2017
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)