En aavistanut eikä moni muukaan

Eduskuntavaalien edellä on käyty tiukkaa keskustelua siitä, kuka parhaiten aavisti vihamielisen naapurimaamme aikeet. Tunnustan, että minä ainakaan en aavistanut, enkä häpeä tätä yhtään. Kun tarkkailen maailmaa ja teen sitä koskevia ennusteita, perustan ajatukseni yleensä siihen, että ihmiset ja erityisesti kansakuntien johtajat välttävät ratkaisuja, jotka ovat järjenvastaisia ja jotka tuhoavat omaltakin maalta tulevaisuuden. Vain tämän oletuksen pohjalta voi järkeillä jotain. Muuten pitää tyytyä lottoamiseen.

Vuosi sitten helmikuun 24. päivänä tehtiin jotain, mikä tuntui jo silloin järjenvastaiselta ja on kuluneen sotavuoden aikana sellaiseksi osoittautunut.

On turha jauhaa, kuka oli ennalta tietävinään, eikä kannata jakaa palkintoja menneiden ennustusten pohjalta. Jos on kerran arvannut oikein, mikään ei takaa sitä, että tulevaisuudessakin arvaisi oikein. 

Parempi olisi katsoa nykyhetkeen ja muistaa kirjailija Marianne Alopaeuksen sanat: "Se, minkä kaikki näkevät, on tavallisesti jo ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme huomaa."

Iivo Niskasen lyhennetty työaika

Kun ihminen miettii työajan lyhentämistä tai pidentämistä, hän ajattelee asiaa oman työnsä kautta. Jokainen tapaus on kuitenkin omansa. Oikea vastaus riippuu esimerkiksi siitä, myykö työntekijä myös käyttämäänsä aikaa eikä vain työnsä tuloksia. 

Jos bussinkuljettajan tai museon vahtimestarin viikko-ohjelmasta katoaa kokonainen päivä eikä uutta väkeä palkata, bussivuoroja jää ajamatta ja museon aukioloa on vähennettävä.

Sateiden painaessa päälle maanviljelijän on hyödynnettävä jokainen viljankorjuuseen kelpaava tunti. Talvipakkasella voi sitten ottaa rennommin. 

Teollisuustyön vaihtoehdot lienevät niin moninaisia, että yleisiä sääntöjä tuskin voi antaa. Duunari ei voi vain piipahtaa töissä, mutta jonkin tuntimäärän jälkeen alkaa tulla sutta ja sekundaa. Henry Ford oli omista itsekkäistä syistään viisipäiväisen työviikon pioneereja, koska päätteli sen kasvattavan tuottavuutta ja ihmisten ostovoimaa.

Tietokonepelien suunnittelija ei lisää työnsä tuloksia sillä, että venyttää rajattomiin kotiin lähtöä ja kellokortin leimaamista. Luova työ on oma lajinsa, jossa laskennalliset työtunnit eivät tarkoita juuri mitään.

Iivo Niskanen on sanonut harjoittelevansa vuoden aikana 1000 tuntia, mikä tarkoittaa viikoiksi muutettuna 25 viikkoa. Jos tämän ajan muuntaa edelleen tunneiksi, hän tekee varsin lyhyttä päivää. Hänen vuorokaudessaan on normaalisti kaksi harjoituskertaa, toinen on klo 9.30 ja toinen klo 16.30.

Kirkkosanaston peruskurssi

Eräiden kirkollisten sanojen merkitystä ei tunneta. Tässä on lyhyet ja samalla karkeat kuvaukset muutamista käsitteistä.

Evankelinen: Seurakuntavaalien vaalikoneessa huomasin eräiden ehdokkaiden valinneen kirkollisista suuntauksista itselleen evankelisuuden, vaikka tiedän, että he ovat kokonaan muuta. Nykyään evankelinen liike tunnetaan parhaiten naispappeuden vastustamisesta.

Körttiläiset eivät ole lestadiolaisia, eivät ollenkaan vaan aivan tavallisia kirkkokristittyjä. Omasta puolestani voin sanoa, että olen körttiläisten etäsymppaajia.

Lestadiolaisista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä vanhoillislestadiolaisia, vaikka heitä on monta muutakin lajia.

Raamattu ei ole kirja, vaan kirjakokoelma tai jonkinlainen pyttipannu. Yleensä ei kannata kysyä, mitä Raamattu sanoo jostain asiasta. Toinen kirja sanoo toista ja toinen toista niin kuin pyttipannussa chilillä on eri maku kuin perunalla. Jokin peruslinja on tietysti olemassa. Ei pyttipannuunkaan kelpuuteta jäätelöä.

Luomiskertomus ei oikeastaan ole kertomus vaan pikemminkin vertaus. Sama pätee syntiinlankeemusvertaukseen.

Tuomas on kieltämättä epäilevä Tuomas, muttei moderni älyllinen pohdiskelija, vaan ennemmin asioita verkkaisesti omaksuva persoona, ehkä jopa hieman hidasälyinen Jeesuksen oppilas.

Messu ei ole mikä tahansa jumalanpalvelus, vaan nimenomaan sellainen jumalanpalvelus, jonka keskuksena on ehtoollinen.

Rippikoululla ei nykyään ole mitään tekemistä ripin kanssa. Historiallinen yhteys on olemassa, mutta vain historiallinen.

Tuomiokirkolla tai tuomiorovastilla ei viitata tuomioon, vaan latinan kielen taloa (domus) merkitsevään sanaan.

Taivaan isä ei tarkoita, että Jumala olisi mies. Kyse lienee lähinnä siitä, että hänen rakkautensa tai suhteensa ihmiseen muistuttaa enemmän lapsen ja isän suhdetta kuin lapsen ja äidin, joka jossain vaiheessa elää täydessä symbioosissa lapsensa kanssa. Jumalan ja ihmisen välillä on aina etäisyytensä ja kuuluukin olla.

Lehmä ei painoaan enempää lypsä

Vanhat ukot muistelivat, että Valmetilla tarjottiin kakkua, kun firma ei tuottanut kovin paljon tappiota. Omassa ja varsin hatarassa historiantajussani ajoitan tehostamispuheiden voimistumisen vuoteen 1985, kun Ahti Pekkala oli valtiovarainministeri. Talouspuheen muotikäsitteitä ovat olleet "tehostaminen" ja "kannattavuuden parantaminen". 

Riittäisikö 38 vuotta yhden ja saman asian hokemista? Voitaisiinko keksiä edes uusi sana? Kuinka pitkään ihminen voi tehostaa toimintaansa? Mitäpä jos lehmä ei lypsäkään painoaan enempää? Markku Envallia lainaten: "Ennen kuin yrität muuttaa toista, katso ettei hän ole suorituskykynsä rajoilla jo sellaisena kuin on."

Uudet tilastot ovat karuja: kahdenkymmenen vuoden aikana nuorten aikuisten mielenterveydestä johtuneet sairauspoissaolot ovat nelinkertaistuneet. Sairaaloista kuuluu viestiä, että myös sihteereitä tarvitaan, jotta lääkärit ehtisivät olemaan lääkäreitä. Monilla elämänalueilla tehostamisesta puhuminen on suorastaan mieletöntä, sillä miten viulisti voisi tehostaa soittamistaan? En usko siihenkään, että äiti onnistuisi imettämään lastaan yhtään tehokkaammin kuin imettää.

Näin laskiaisena sopii muistuttaa siitäkin, että samat ihmisyyden lait koskevat myös hengellistä elämää. Naapuriseurakunnan pappi saarnasi hyvin siitä, että Raamatussa puhutaan uskon asumisesta ihmisessä, siis asumisesta. Tämä sana kuvaa uskomisen luonnetta. Ihminen ei voi asua pontevasti, ahkerasti eikä tehokkaasti. Sitä vain asuu niin kuin asuu.

Myös ennakkoluuloja tarvitaan

Olen iloinnut siitä, että joskus olen osannut korjata ennakkoluulojani. Viimeksi olen oppinut ja samalla takonut tätä oppia päähäni, että varaosaliikkeen tiskillä palveleva nainen voi olla miehiä parempi ja samalla varsinainen mestari.

On toisenlaisiakin tapauksia niin kuin havaitsin takavuosien Münchenin matkalla. 

Oli lauantai-ilta, ja olisin mennyt kaupungille syömään. Kaikki keskustan ravintolat olivat tupaten täynnä. Mahdollisuuteni näyttivät heikoilta ja harkitsin vakavasti sitä, että ostaisin rautatieaseman seudulta täytettyjä leipiä. Tiesin ne hyviksi ja kohtuuhintaisiksi. Halusin kuitenkin istuskella rauhassa, katsella ympärilleni ja miettiä näkemääni. Oli matkani viimeinen ilta. Olin tutustunut Müncheniin ja käynyt Dachaussa.

Vihdoin löysin viktoriaaniseksi ravintolaksi itseään kutsuvan paikan. Englantilainen ruoka oli entuudestaan tuttu. Tiesin, että se maistuu Englannin kanaalilta, onpa se minkä nimistä tahansa. Sitten tuumasin, että eihän minun ole pakko olla ennakkoluulojeni vanki. Voin antaa englantilaisille kokeille vielä yhden mahdollisuuden. 

Kävelin sisälle. Ravintolamiljöö oli sisustuksineen miellyttävä, ja sisällä soi hyvä musiikki. Mutta itse ruoka. Se toi mieleeni sekä Englannin kanaalin että erään hankasalmelaisen tienvarsipaikan. Päätin, että seuraavan kerran turvautuisin eglantilaisen keittiön palveluihin aikaisintaan kuolleiden ylösnousemuksessa.

Seksityöläinen ja alabasteripullo

Markuksen evankeliumiin on tallentunut kertomus naisesta ja hänen alabasteripullostaan. Pullon sisältönä oli kallista öljyä, ja sen nainen vuodatti Jeesuksen päälle.

Siinä oli julkisen kritiikin paikka. Ympärillä olevat ihmiset syyttivät rahojen haaskaamisesta. Myyntituloilla olisi ruokkinut ison määrän köyhiä. 

Itse nainen oli enemmän kuin epäilyttävä tapaus. Hänen harjoittamalleen ammatille olisi ollut tylympikin nimi, mutta nykyään häntä kutsuttaisiin seksityöläiseksi. Tämä tarkoitti sitä, että öljy oli hankittu harjoittamalla prostituutiota. Ainakin silloisessa maailmassa se raha oli kaikkein likaisinta rahaa.

Mutta mitä tuumasi Jeesus? Ei muuta kuin antoi naisen kallistaa pulloaan niin, että öljy valui jalkoja kastelemaan ja tuoksuttamaan.

Älä haaskaa, älä tuhlaa. – Niin, niin sanovat kamreerit, jotka tarkistavat laskuja ja vastaavat tilikirjoista. Kuitenkin tuhlaaminen voi olla ylipursuavan, pakahduttavan rakkauden merkki, ja ”rakkaus peittää syntien paljouden”. Nainen oli kuullut ja ymmärtänyt, että kaupunkiin oli tullut se ainoa, joka hänenkin kaltaisiaan ymmärsi. Sen tunteen vallassa oli aivan sama, mihin säästönsä sijoitti.

Joskus totuus on epäuskottava

Myöhästyin tapaamisesta reilumman puoleisesti. Syy oli perin kummallinen. En enää tarkkaan muista, mistä oli kyse, mutta jotenkin se liittyi shakkikelloon ja siihen, että olin lukenut kellonajan siitä enkä ranteestani. Hetken mietittyäni päätin, että minun oli viisainta vaieta myöhästymisen todellisesta syystä. Se oli niin mielikuvituksellinen, että kukaan ei olisi uskonut sitä.

Jälkikäteen antaisin neuvon myös sille metsätyönjohtajalle, joka näki tai oli näkevinään Ruokolahdella leijonan vuonna 1992. Vaikka kyseessä olisi ollut venäläisestä sirkuksesta tai eläintarhasta karannut petoeläin, havainnosta olisi ollut viisainta olla hiljaa siihen saakka, että joku muukin olisi nähnyt leijonan. Kylähullun kirjoihin ei pidä ilmoittautua vähäisestä syystä. Yleisötilaisuuksissa kerrotut uskonnolliset ihmekertomukset herättävät samasta syystä vain epäilyä ja naureskelua sen sijaan, että vakuuttaisivat jumalallisesta todellisuudesta.

Tai oletetaan ajankohtaisesti, että jonkun ministerin puhelin olisi oikeasti hakkeroitu ja että hakkeroija olisi todella lähettänyt siitä suljettuun WhatsApp-ryhmään pääministeriä käsitelleen meemin. Olisi ollut parasta vaieta tästä selityksestä ja sivuuttaa asia vähimmällä mahdollisella. Ministeri olisi välttynyt huijarin maineelta ja selityksen kuulijat myötähäpeältä.

Valtakunnan henkinen tila abien mukaan

Penkkariajeluissa voi tarkastella valtakunnan henkistä tilaa. Suurimmat puheenaiheet suodattuvat ironisesti käsiteltyinä abien julisteisiin.

Juuri saavutettu täysi-ikäisyyden pitäisi tarkoittaa sitä, että peloista ja epävarmuudesta huolimatta optimismin tulisi olla vallalla. Ei haittaa vaikka elämänasenne olisi: "Tuokaa minulle kahva, niin minä käännän maailman."

Tämän päivän ajeluiden perusteella mielenterveyden kysymykset askarrutttavat monien abien mieltä. Ei sen niin pitäisi olla.

Lukioon on nopeasti tuotava inhimillisyyttä, ja ammattikoululaisten on saatava taas opetusta.

Sotaveteraanit ampuivat tahallaan ohi

Kuuntelin isojen miesten juttuja lapsuuteni tupakansavuisissa huoneissa. Monesti tarinat menivät sotaan, mutta kertaakaan en kuullut, että joku olisi ampunut jonkun vihollisen. Olen selittänyt tätä kahdella tavoin: joko lapsen kuullen ei haluttu puhua tappamisesta, tai sitten ihmisen surmaaminen oli niin vastenmielistä, ettei sitä vain haluttu muistella.

Rutger Bregmania lukiessa nousi esiin kolmas selitys: ehkä miehet eivät puhuneet tappamisesta, koska he olivat ampuneet tahallaan ohi. Ei vain ollut kerrottavaa. Toisen maailmansodan aikana kuolleista brittisotilaista tiedetään, että vain joka kymmenes kuoli luotiin tai panssarimiinaan. Useimmiten vainajan oli tavoittanut kaukaa lähetetty kuolema. Kranaatinheitin, kranaatti, ilmapommi tai sirpale oli kuolinsyynä 75 prosentin verran. 

Historioitsija ja eversti Samuel Marshallin haastattelujen mukaan toisen maailmansodan amerikkalaisista sotilaista vain viidennes oli todellisuudessa ampunut vihollista kohti. Yli puolet ei ollut surmannut ketään. Joku Marshallin haastattelema upseeri oli kertonut, että miehet ampuivat vain silloin, kun hän oli paikalla. Tunnettu sotamarsalkka Montgomery taas sanoi: "Meidän brittinuorukaisissamme on se ongelma, että he eivät ole luonnoltaan tappajia."  

Talvi- ja jatkosodassa kuolleiden neuvostosotilaiden määrästä ei ole täysin luotettavaa tietoa. Eräät arviot ovat noin 300 000 sotilaassa. Kuka heidät surmasi, jos useimmat ampuivat ohi?

Suuri osa selittynee pommeilla ja kranaateilla niin kuin Britanniassa. Voi spekuloida myös sillä, että sodassakin varsinainen maalinteko oli harvojen hartioilla ja että useimmat sotilaat olivat vain syöttöjä tarjoavia keskikenttäpelaajia. Tai ehkä suomalaisilla oli enemmän pelissä kuin amerikkalaisilla. Joka tapauksessa tappamista välttäneiden määrä on pakosti ollut suuri. En tiedä, en ole sotahistorioitsija ja vielä vähemmän silminnäkijä. 

Ajatukseni kääntyvät myös Tuntemattomaan sotilaaseen. Asiaa tarkemmin tutkimatta rohkenisin sanoa, että kirjan taistelukohtauksissa Antti Rokka ampui vihollisia hengiltä enemmän kuin muut miehet yhteensä.

Onneksi katsoin roskikseen.

Penisilliini on lääketieteen ja kemian Kristus-kertomus. Skotlantilainen tutkija Alexander Fleming tuli muutaman viikon poissaolon jälkeen laboratorioonsa ja huomasi erääseen bakteeriviljelymaljaan päässeen homepesäkkeen ja sen ympäriltä kehän, jossa maljan stafylokokit eivät kasvaneet. Fleming rupesi ottamaan selvää, mistä oli kyse. Tuloksena oli pelastava lääke.

Minun roskikseni oli kelvottomaksi arvioimieni digikuvien varasto. Onnekseni en ollut poistanut pilalle menneitä.

Kun Pentti Saarikoskea käsitellyt väitöskirjani oli valmis, teki mieleni mennä Saarikosken maisemiin Göteborgin lähelle Tjörnin saarelle. Saarikoski asui siellä monia vuosia neljännen vaimonsa kanssa. Latinaksi Tjörn on Tiarnia, ja se antoi nimen hänen Tiarnia-sarjaksi kutsutuille teoksilleen.

Tarkoitukseni oli ottaa matkalta valokuva, jonka sijoittaisin suuressa koolla kotimme seinälle. Tjörn oli erinomainen matkakohde täynnä kuvauksellisia maisemia. Valokuvasin paljon.

Kotona en ollut tyytyväinen yhteenkään kuvaan. Joukossa ei ollut täsmälleen oikeaa. Kahta tai kolmea harkitsin vakavasti, mutta annoin toistaiseksi olla. Ehkä mieli muuttuisi, tai sitten tekisin vielä toisen matkan samoihin maisemiin.

Päätös viipyi viipymistään, kunnes muutama viikko sitten katsoin hylkäämiäni kuvia, ja juuri roskaläjästä löysin tarkalleen sen, mitä olin etsinyt. Nyt se on 75 sentin levyisenä olohuoneemme seinällä.

Kuvaa voisi eritellä enemmänkin, mutta antaa olla, sillä mystiikka ei pidä siitä, että liikaa tongitaan. Niinpä Saarikosken sanoin "he kävelevät alas Teorian tietä / tulevat roskapöntön luokse / ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet".

Lasten ja vanhempien suhteessa on vaiheensa

Ihminen elää koko ikänsä ainakin yhdessä vanhempi - lapsi -suhteessa eli suhteessa omiin vanhempiinsa. Useimmat elävät myös suhteessa omiin lapsiinsa. Jotenkin näin ne vaiheet menevät:

1. Symbioosi. Alussa äiti ja lapsi ovat yhtä ihmistä, kun taas isä heiluu jossain taustalla. Jonkin teepussiviisauden mukaan lapsen syntyessä alkaa isän odotusaika, eikä se ole niinkään huonosti sanottu.
2. Tarrautuminen. Lapsi pitää kiinni vanhemmistaan kuin henkirievustaan. Häntä ei voi jättää hetkeksikään vaille valvontaa.
3. Kritiikitön ihailu. Kaikki isän ja äidin tekemiset ovat jäljittelemisen arvoisia. Lapsi oppii matkimalla.
4. Kritiikki ja kapina. Lapsi huomaa, että isä ja äiti eivät olekaan kaikkivoipaisia. Oikeastaan he ovat aika tyhmiä eivätkä ymmärrä mitään. Kaverit ovat parempaa seuraa kuin isä ja äiti, vaikkei se haittaa että päivystävät kotona ja jääkaapista löytyy ruokaa.
5. Tasapaino. Lapset ja vanhemmat löytävät toisensa aikuisen tasolla. Kumpikin osapuoli oppii toisiltaan. Lapset käyvät vain harvakseltaan kotona. Ei ole suurempaa syytä. Vanhemmat huomaavat, että jostain käsittämättömästä syystä lapset ovat oppineet tekemään omat kotityönsä, siivoavatkin.
6. Naureskelu. Lapset alkavat hymyillä vanhenevien vanhempiensa omituisuuksille. Virheistä todetaan, että ne eivät ole vikoja vaan ominaisuuksia. Vähitellen vanhempia aletaan tarkkailla vanhenemisen merkkien löytämiseksi, mutta toistaiseksi kaikki on suunnilleen hyvin.
7. Lievä huoli. Vanhempien pärjääminen herättää kysymyksiä. Kun mennään katsomaan isää ja äitiä, ei mennäkään enää täyshoitoon, vaan työmaalle, jossa tekemiselle ei ole loppua. Samalla valta siirtyy lapsille. He sanovat mitä tehdään, ja toiset vanhemmat tottelevat, toiset eivät.
8. Raastava huoli. Jokainen vanhempien luota lähteminen tuntuu heitteillejätöltä. Jääkaapista löytyy joka kerta homeisia ruokia.
9. Periksi antaminen. Vanhemmat ovat menneet jo, vaikka ovat niin sanotusti elossa.
10. Suru.
11. Kaihomieli ja ikävä. Vasta nyt omien vanhempien elämäntarina alkaa kiinnostaa.

Nämä ovat vain yleispiirteitä, ja poikkeuksia on. Jokin vaihe voi jäädä kokonaan pois, ja toisaalta jokin vaihe saattaa jäädä ikuisesti päälle.

Ja voi sitä ihmistä, joka elää suhteessa lapsiinsa vaihetta 4 ja samaan aikaan suhteessa omiin vanhempiinsa vaihetta 8. Ei ole ihan helppoa. Lykkyä tykö ja myötätuntoa! En osaa neuvoa, miten siinä tasapainoilisi.

Otin tämän kuvan tamperelaisessa käsityöliikkeessä.