Kirkkohäiden mielikuvaharha

Kirkkohäitä vaivaa mielikuvaharha. Monet ajattelevat, että niihin kuuluvat välttämättä vähintään 70 hengen vierasjoukko, kaasot, bestmanit, morsiuskimput, vuokravaatteet, urkumusiikit, riisinheitot, nuorisonseuran talot, juhlaruoat, kakun leikkaamiset, seuraleikit, monet puheet, häävalssit ja usein Virosta rahdatut tuliaiset.

Eivät kuulu.

Yksinkertaisimmillaan kirkkovihkiminen on ollut minulle sitä, että vanha tuttu soitteli Helsingin moottoritieltä ja kertoi ajelevansa Tampereen kautta Pohjanmaalle. Hän kyseli, sattuisiko olemaan perjantai-iltapäivänä puolisen tuntia aikaa, jotta voisin vihkiä hänet ja hänen valittunsa vaikkapa Pirkkalan Vanhassa kirkossa, johon on isolta tieltä vain lyhyt poikkeama.

Paperit olivat kunnossa ja mukana. Ja jos ei nyt, niin vaikkapa paluumatkalla.

Kyselin, oliko heillä todistajia. Ei ollut, mutta sanoin keksiväni jostain pari vaadittua.

Tapaaminen sovittiin tunnin päähän. Tutut poikkesivat kirkkoon ja jatkoivat matkaansa avioparina.

Tai monta kertaa olen vihkinyt olohuoneen nurkassa.

Aika näppärää, sanoisin. Ja samalla sopivan harrasta.

Vanhempansa menettäneet

Hiihtäjäsankari Juha Mieto ei varmaankaan ole syvällinen ajattelija, mutta kansanviisautta hänessä on. Jossain haastattelussa hän kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan sen jälkeen, kun oli kuullut vaimonsa kuolemasta: "Vielä kymmenen vuotta tässä on jaksettava." Laskutoimitus perustui siihen, että perheen poika oli äitinsä menettäessään kahdeksan vuoden ikäinen.

Oman vanhemman kuolema on niitä kokemuksia, jota kenellekään lapselle ei soisi. Sitä painajaista joutuu selvittelemään lopun ikänsä. En kuitenkaan ole tavannut ketään, joka sanoisi, että isän tai äidin varhainen kuolema pilasi elämän.

Sen sijaan olen huomannut, että (puoli)orvoksi jääminen antaa elämälle syvyyttä. Vanhempansa menettäneet nuoret ajattelevat perinpohjaisemmin kuin heidän ikätoverinsa. Tuntuu siltä kuin he olisivat onnettomuutensa keskellä saaneet viisi vuotta lisää ikää ja elämänkokemusta.

Muuan perheenisä muisteli omaa nuoruuttaan: "Rippikoulukesänä minä olin perheemme ainoa mies ja tein meille keittiöremonttia samaan aikaan, kun kaverit pörräsivät mopolla ympäri kylää. Vähän lapsellisilta ne tuntuivat."

Toisaalta tuokin poika olisi varmaan pitänyt mieluiten isänsä, vaikka kuinka sai siitä elämänviisautta.

Liikenteessä on kolme outoa asiaa

Liikenteessä kummastelen kolmea asiaa.

Ensinnäkin ihmettelen sitä, miksi minun ikäiseni ihminen saa hypätä ilman päivänkään ajokokemusta vaikka kuinka suuren moottoripyörän ohjaimiin sillä perusteella, että on joskus ajanut henkilöautokortin. Käytännössä tästä ei ole kuitenkaan tainnut koitua kovin paljon haittaa, koska ihmisten itsesuojeluvaisto on paikannut sen, minkä laki on jättänyt auki.

Toiseksi ihmettelen, miksi juuri ajokortin saanut 18-vuotias saa ottaa auton täydeltä ihmisiä vastuulleen, vaikka ei ole ajanut kilometriäkään itsenäisesti liikenteessä. Kovin usein ne kyydissä olevat yllyttävät ajamaan kovaa, ja vain kuljettaja on selvin päin. Viisaampaa olisi, että toisen kanssa saisi ajaa vasta puolen vuoden itsenäisen harjoittelun jälkeen ja takapenkkiläisten kyyditsemiseen tarvittaisiin kahden vuoden rikkeetön ajokokemus.

Kolmanneksi ihmettelen, miksi skootterilla saa kyyditä toista ihmistä. Kun edessä näkee nuoren skootteritytön vaappuvan tien laitaa toinen tyttö takanaan, pelottaa joka kerta. On tässä maailmassa turhempiakin asioita kielletty.

Maajoukkue kansanäänestyksellä

Joillekuille tutuille olen muistellut, että joskus Argentiinan jalkapallomaajoukkueen pelaajat olisi valittu kansanäänestyksellä.

Muistin väärin. Ei sentään koko joukkuetta valittu galluppien perusteella, vaan ainoastaan hyökkääjät. Kyseessä oli vuosi 1974.

Tuo oli jo äärimmäistä demokratiaa. Menestystä ei erityisemmin tullut. Joukkue selvisi MM-kisojen alkulohkosta välisarjaan, mutta siellä se hävisi kaikki kolme peliään.

Politiikan tunnettu tragedia on tämä: miten voisi samaan aikaan tehdä viisaita päätöksiä ja voittaa seuraavat vaalit. Niinpä olen pohtinut, mitä Suomen ministerit tuolla maailmalla tekisivät, jos he saisivat vain toimia parhaan ymmärryksensä mukaan.

Nykyrippikoululaiset ja Jumala

Ärhäköityneet ja aktivoituneet uusateistit ovat viime vuosina käyneet Jumalan vastaiseen taisteluun ja onnistuneet luomaan vaikutelman, että Jumala olisi ahtaalla. Jumalaa ei valita gallupeilla, joten häntä itseään ei voi loukata, mutta häneen uskovat ihmiset voivat tuntea olonsa ahtaaksi.

Silti en usko, että ainakaan muutaman vuoden perspektiivissä ihmisten uskoa tai epäuskoa voisi liikutella joillakin Dawkins-kirjoituksilla. Kyse on pikemminkin siitä, että julkisuudessa esillä olevat kirjat ja ajatukset tuovat perusteluita ihmisten jo valmiille elämäntunnoille. Jos ei halua uskoa, etsii perustelunsa Dawkinsilta. Jos taas haluaa uskoa, etsii perustelunsa joltakulta toiselta kirjoittajalta tai vaikkapa oman kotikirkkonsa jykeviltä pilareilta.

Käyty julkinen keskustelu ei näytä vaikuttaneen rippikoululaisiin ainakaan meidän seurakunnassamme, tässä Tampereen naapurissa.

Olen kolmenkymmenen vuoden ajan teettänyt rippikoululaisilla tehtävää, jossa he ovat kirjoittaneet nimettöminä aiheesta "Minun Jumalani". Tämä on tehty pian rippikoulun alussa, jolloin opetus ei vielä ole ehtinyt vaikuttaa heihin. Sääntönä on ollut, että kukaan ei ole jättänyt tyhjää paperia, mutta sen sijaan on voinut raapustaa tekstin: "En osaa kirjoittaa tästä aiheesta."

Jakauma on pysynyt suunnilleen samana vuodesta toiseen. Kahdenkymmenen viiden oppilaan ryhmässä yksi tai enintään kaksi nuorta ei usko Jumalaan. Noin viisi sanoo, ettei osaa kirjoittaa aiheesta. Tämän jälkimmäisen ryhmä vaihtelee kooltaan eniten.

Kolme tai neljä on vielä lapsen maailmassa ja luonnostelee joulupukin taivaallisen version, joka istuskelee valkopartaisena vanhuksena pilvien päälle. Tämä ryhmä on kenties hieman pienentynyt.

Kaikki muut kirjoittavat varsin perinteisiä kristillisiä lauseita. Alla olevat poiminnat ovat tämän vuoden rippikoululaisiltani. Valitsemani lauseet eivät välttämättä ole kirjoitelmien keskeisimpiä. Olen pikemminkin tavoitellut monipuolista kokoelmaa.

Minun Jumalani auttaa ja neuvoo kun on tarve.
On vain yksi Jumala, ei ole omaa Jumalaa.
Jumala on ihmisten turva ja tuki.
Minun Jumalani auttaa ja rohkaisee.
Minun Jumalani on minun herra ja pyhä isä.
En osaa kirjoittaa tästä paljon muuta kuin että minun kaltaiseni tai minua lähellä oleva henkilö.
Minun Jumalani on se, joka on Raamatussa.
Jumala on minulle taivaan kaikkivaltias.
Jumala on tyyppi jonka kuvitellaan olevan taivaassa.
Minun Jumalani herättää paljon miettimistä ja ajatuksia, mutten osaa kuvailla niitä sanoin.
Kunnioitus ja usko.
Minun jumalani on taivaassa pilvien yläpuolella. Siellä se katselee minua ja elämääni ja suojelee minua.
Minun Jumalani vastaa rukouksiin. Hän rakastaa ja pitää minusta huolta.
Minun jumalani vois olla sellanen, joka suojelisi minua kaikelta pahalta.
Minun Jumalani kannustaa.
Minun Jumalani on luonut maan.
Minun Jumalani tukee ja auttaa hetkellä kuin hetkellä.
Minun Jumalani on maan luoja.
Jos pelottaa, saatan rukoilla, mutten kovin usein.
Jollekin se voi olla todella tärkeä asia.
Minun jumalani vois olla sellanen,joka suojelisi minua kaikelta pahalta.
Minun Jumalani vastaa rukouksiin. Hän rakastaa ja pitää minusta huolta.
Minun jumalani on taivaassa pilvien yläpuolella. Siellä se katselee minua ja elämääni ja suojelee minua.
Taivaan isä loi maailman
En usko Jumalaan, jolloin minulla ei ole jumalaa
Minun Jumalani vastaa rukouksiin.
Jumala auttaa jos pyytää apua.
Minun Jumalani on ystävällinen
Jumalani on anteeksiantava
Minun Jumalani kuuntelee juuri silloin kun minä puhun.
En usko Jumalaan
Minun Jumalani suojelee
Jumala ohjaa elämässä eteenpäin
Minun Jumalani auttaa ja ymmärtää ihmisiä.
Minun Jumalalla on parta
Kukaan ei tiedä, miltä minun Jumalani näyttää
Minun Jumalani huolehtii ihmisistä.
Minun Jumalani vastaa avunpyyntöihin
Jumala auttaa ihmisiä heidän ongelmissaan
Jumala on taivaassa pilven päällä
Minun Jumalani  on turva
Minun Jumalani on taivaan isä, joka loi maan.
Vaikka en näe häntä, tiedän että hän on siellä.
Minun Jumalani on lempeä.
Minun Jumalani katsoo ja kuuntelee ihmisiä.
Minun Jumalani on myös muiden Jumala.
Minun Jumalani asuu taivaassa ja valvoo tekemisiäni sieltä.
Joskus on kiva ajatella, että Jumala on olemassa.
Yritän uskoa Jumalaan ainakin vähän.
Minun Jumalani kuuntelee ja auttaa.
Minun Jumalani asuu taivaassa.
Minun Jumalani antaa anteeksi.
Minun Jumalani on suopea, anteeksiantava ja laupea.
Minun Jumalani on armollinen.
Minun Jumalani ei käännä selkäänsä minulle.
Minun Jumalani  suojelee minua.
En tiedä Jumalastani kuin pienen osan, mutta tuntuu kuin aina olisimme tunteneet toisemme ja olleet toisillemme tärkeitä.
Minun Jumalani antaa minulle ruokaa ja kodin.

Kaksitoista oli valinnut sen vaihtoehdon, ettei osaa kirjoittaa aiheesta.

Asumisstatus

Tampereella asuva tuttuni kertoi, että hän ja yksi toinen naapuri ovat oleellisesti vähävaraisempia kuin muut asunto-osakeyhtiön asukkaat.

Niinpä kolmas talon asukas, ilmeisesti varsin varakas, oli valittanut, että talossa asuu ihmisiä, jotka laskevat hänen asumisstatustaan.

Minulle tämä asumisstatuksen käsite tuo elämään aivan uuden näkökulman.

Vanhempien peräänantamattomuus ei ole aina hyve

On hyvä, että vanhemmat pysyvät niin sanotusti aikuisina ja vanhempina eivätkä suostu lastensa ja nuortensa kaikkiin toiveisiin ja vaatimuksiin.

Ei sovi kuitenkaan kuvitella, että vanhemmat aina ja joka tilanteessa tekisivät suuren uroteon pitäessään päänsä.

Arvostan äitini kasvatusmetodeja ja muistelen niitä tyytyväisenä. Arvostukseni ei kuitenkaan perustu siihen, että ollessani kymmenen vanha hän kielsi minua katsomasta Manchester Unitedin ja Benfican välistä Euroopan Cupin finaalia. Hänen mielestään ottelu tuli liian myöhään ja olisin ollut koulussa väsynyt.

Harmittaa vieläkin. Legendaarinen finaali jäi ikuisesti näkemättä, ja univelat olisin ehtinyt nukkua moneen kertaan pois.