perjantai 30. lokakuuta 2015

Se ainoa päivä jolloin muisteltiin kuolleita

En varsinaisesti paheksu halloweenin viettämistä. Se on rantautunut Amerikasta meille, mutta niin ovat ne housutkin, jotka ovat paraikaa jalassani.

Miksi kuolemaa ei saisi myös karnevalisoida? Miksi sen kustannuksella ei voisi joskus laskea leikkiä? Ei tee pahaa joskus ajatella sitä, että olemme vaatteidemme alla alasti ja tämän alastomuutemme sisällä on luuranko.

Sen sijaan on vahinko, että halloween on tullut ajallisesti ensin pyhäinpäivän rinnalle ja sitten sen päälle. Se on käenpoika, joka karkottanut pesän alkuperäiset asukkaat. On käynyt juuri niin kuin ahdasmielisiksi moititut ovat pelotelleet.

Pyhäinpäivän katoamisen mukana häviää se ainoa päivä, jolloin on tavattu muistella kuolleita. Sen ansiosta on pysähdytty ajattelemaan poistuneita mummoja ja pappoja, äitejä ja isiä, hyviä ystäviä ja onnettomimmillaan myös menetettyjä lapsia. Tietysti joulussakin on näitä muistelemisen sävyjä, mutta siinä on niin paljon muuta. Syvimmältään Kristuksen syntymä on sittenkin eri asia kuin mummuvainaan muistelu.

Ja niin Halloweenin korvatessa pyhäinpäivän on taas otettu muutama askel kuolemasta sivuun ja lisätty sen tabun kaltaisuutta.

Kuitenkin kuolema on elämäsi ainoa varma vieras. Jonain yönä se kolkuttaa ovellesi ja hivuttautuu  viereesi tai nappaa sinut matkan päältä, kun olet menossa tekemään jotain kokonaan muuta.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Pitkissä sateissa kattoa pään päälle

Pentti Saarikoski ilmaisi uskon heikentymisensä sanoilla: "Usko lahosi pitkissä sateissa."

Joitakin asioita huomaan ajattelevani nurin päin. Yksi näistä asioista on uskon ja kirkkoon kuulumisen suhde. Minä nimittäin olen sitä mieltä, että uskon puute ei ole kovin hyvä syy kirkosta eroamiseen.  Juuri pitkissä sateissa on etsittävä kattoa pään päälle.

Ymmärrän, että joku eroaa kirkosta, kun on vakuuttunut siitä, että Jumalaa ei kerta kaikkiaan ole tai kun jokin aivan toinen uskonto alkaa vastata omia ajatuksia ja elämänihanteita. Jos luottaa Allahiin, on luontevaa vaihtaa luterilaisuudesta islamiin.

Sen sijaan uskon lahoaminen on kerrassaan erinomainen syy kirkkoon kuulumiseen. Joukon mukana pysytteleminen auttaa heikkoa, niin kuin opetuslapsi Tuomaasta kerrotaan, ettei hän jaksanut itse uskoa, mutta kun hän vain sinnitteli porukassa, hänkin sai lopulta nähdä jotain suurta.

Juuri sairastelevan ihmisen on syytä pitää linjat auki terveyskeskuksen suuntaan. 

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Suuren maailman pienet piirit

Äitini on monesti muistellut syntymäkaupunkiaan Torniota, kuinka siitä kirjoitettiin hänen maantiedon oppikirjassaan: "Nykyään pieni ja vähäpätöinen." Ei kuulemma tuntunut mukavalta.

En sitä paitsi usko, että olisi vähäpätöisiä paikkoja, jos joku on sille paikalle kuitenkin rakentanut elämänsä.

Tietysti Petäjäveden Töysänperä on Petäjäveden kirkonkylään nähden pieni paikka. Petäjäveden kirkonkylä on taas tuppukylä Jyväskylään nähden. Ja kuinka pikkuruinen onkaan Jyväskylä suuren Helsingin rinnalla. Helsinki on taas pienempi kuin Kööpenhamina. Kööpenhaminasta ei taas ole New Yorkia haastamaan.

Ympyrä kiertyy kuitenkin yhteen alkuun: myös New Yorkissa voi päätyä pieniin piireihin ja luulemaan, että se on maailmassa kaikki ja kosmoksen keskus. Siellä voi elää koko elämänsä vain muutaman korttelin sisällä ilman, että edes Bronxiin kurkistaisi.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Onko esivalta Jumalalta?

Torstain uutislähetyksessä nähtiin, miten muuan kansanedustaja julisti painokkaasti: "Ministerit ja kansanedustajat ovat saaneet tehtävänsä Jumalalta."

Onkohan tällä mielipiteellä muuta tukea kuin, että se on jonkun kansanedustajan vahva vakaumus?

Kyllä sillä on muutakin tukea. Pohjaksi voidaan lukea Uudesta testamentista Paavalin ajatus, jonka hän kirjoitti Roomalaiskirjeen 14. lukuun: "Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa."

Kaikkien Uuden testamentin kirjoittajien kaikki ajatukset eivät kuitenkaan ole kestäneet aikaa. Kielto syödä mustan makkaran kaltaisia ruokia on vähin äänin hylätty. Vielä Luther saattoi ajatella, että esivalta on itse Jumalan asettama, mutta tämä ajatus ei enää ole toiminut demokratian aikakaudella. Se tekisi Jumalasta oikukkaan Jumalan, joka olisi aina sillä kannalla kuin äänestäjien enemmistö on. On mahdotonta uskoa, että Jumala erityisesti ilmestyisi vaali-iltana Pasilan suuressa pajassa.

Demokratiasta alkaneen kehityksen vei loppuun naitsivalta. Se tuhosi rippeetkin siitä ajatuksesta, että esivalta olisi aina Jumalan edustaja maan päällä. Se voi aivan yhtä hyvin olla itteperkeleen edustaja niin, että kristityn velvollisuus on nimenomaan taistella sitä vastaan. Demonisten vallanpitäjien aikana on rietasta uskoa, että heidän hirmuvaltansa olisi Jumalan tahto.

Kristillisen käsityksen mukaan ministeri on tietysti vastuussa teoistaan Jumalalle, mutta niin on myös postinkantaja, suuryrityksen johtaja, sairaanhoitaja ja siltojen lujuuslaskelmia tekevä insinööri.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Artonedustajat äänestivät Teräsmiehestä

Kolmisen viikkoa sitten esittelin ajattelumallin, jolla voi havainnollistaa oman päänsä ristiriitaisuutta ja vaikeutta luoda itseään tyydyttävä mielipide mutkikkaista asioista. Kerroin kuvitelmasta, että omassa päässä olisi eduskunnan mallin mukaan 200 ääntä - minun tapauksessani artonedustajaa - jotka siellä äänestävät oikeista mielipiteistä.

Sovellan ajattelumallia tällä kertaa Teräsmieheksi pukeutuneeseen uskalikkoon, joka oli viime lauantaina hypännyt varjolla alas Tampereen Torni-hotellin huipulta. Vastaava temppu tehtiin aiemmin kesällä.

Enemmistö artonedustajilta on sitä mieltä, että touhu on saatava loppumaan ja turvakeinoja on kiristettävä.

Rehellisyyden nimessä minun on kuitenkin tunnustettava, että artonedustajien merkittävä vähemmistö on jopa innostunut tapauksesta. He sanovat, että yliturvalliseksi muuttuneessa maailmassa pitää edes joskus tapahtua jotain vaarallista.

torstai 15. lokakuuta 2015

Syntymäpäiväklikkaukset

Vähän aikaa sitten oli syntymäpäiväni. Onnitteluja tuli hyvin niukasti. Facebook-seinäni ei täyttynyt onnitteluista, ja miten olisi voinut täyttyäkään, koska olen säätänyt profiiliani niin, että päivä ei näy kenellekään.

Kätkemiseni syy on oikeastaan sama kuin siinä, miksi en juuri ollenkaan osallistu Facebook-kampanjoihin: Klikkaaminen on niin helppoa, ettei se vaikuta juuri ikinä yhtään mitään. Syntyy vain harhakuvitelma siitä, että on tehnyt jotain tärkeää.

Olen kiinnostunut vain sellaisista syntymäpäiväni muistajista, jotka ovat nähneet muistamisekseni vaivaa ainakin niin paljon, että ovat pitäneet päivän mielessään. Sitä arvokkaammilta he sitten tuntuvat, kun eivät ole onnitelleet vain Facebookin yllyttäminä. 

tiistai 13. lokakuuta 2015

Pörssiyhtiöt eivät voi pyytää anteeeksi

Vuosien takaa muistan yläkoulusta tapauksen, jossa oppilas oli arvioinut erästä opettajaa alatyylisellä adjektiivilla. Pojalta vaadittiin anteeksipyyntöä, mutta hän kieltäytyi siitä itsepäisesti sanomalla, että opettaja oli juuri sellainen kuin hän oli sanonut. Olen edelleenkin sitä mieltä, että poika oli vastauksineen oikeassa. Anteeksipyyntöä ei voi vaatia ilman aitoa katumusta.

Jos firman rahoja vuosikausia kavaltanut työntekijä jää lopulta kiinni, on suorastaan mautonta, jos hän ensimmäiseksi pyytää anteeksi. Rikoksensa tunnustaminen on eri asia. Katumiseen käytetyn ajan pitää olla jossain suhteessa rikollisen teon ajalliseen kestoon.

Volkswagenia on nyt kritisoitu siitä, ettei se varsinaisesti pyytänyt anteeksi kokosivun lehti-ilmoituksessaan. Yhtiö ainoastaan tunnusti tekonsa.

Mutta eihän autofirma kykene parempaan.

Pörssiyhtiöt eivät voi varsinaisesti katua, koska niillä ei ole sitä omaatuntoa, joka saattaisi ne perimmäisten arvojen eteen. Joku voi ilmoittaa niiden puolesta, että ne ovat rikkoneet lakeja tai yhtiössä sovittuja moraalisia periaatteita. Enempään ne eivät kykene, koska niillä ei ole omaatuntoa eikä syyllisyydentunnetta. Ne voivat luvata korvauksia, mutta ne eivät varsinaisesti kadu. Samalla tavoin kynnysmatot, vasarat, hevoset, kissat ja metsän puut eivät voi pyytää anteeksi.

Epäuskottavaa on ollut myös se, että valtiot, kirkot ja muut yhteisöt ovat pyytäneet historian tapahtumia anteeksi. Niiden edustajat voivat tunnustaa virheitä ja rikoksia, mutta anteeksipyyntö ja sitä edeltävä aito katumus ovat aina yhden ihmisen ratkaisu kerrallaan.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kivulle ei ole mittareita

Tuoreen tutkimuksen mukaan kalat tuntisivat kipua. En ota tähän aiheeseen kantaa. Perustelut vaikuttavat hyviltä, mutta minulla ei ole teemaan liittyvää asiantuntemusta.

Sen sijaan uskallan sanoa jotain siitä ajatuksesta, että kalat voisivat tuntea "jopa pahempaa kipua kuin ihminen". Ei tällaisesta voi sanoa mitään. Kyseessä on joko tutkijan väärinkäsitys tai toimittajan huono ymmärrys. - Kieltämättä tuossa ei suoraan väitetä mitään, vaan ainoastaan tuumaillaan, mutta edes aiheen pohtiminen ei ole mielekästä.

Kun näen toisaalta Maijan ja toisaalta Matin vääntelehtivän tuskissaan, minulla ei ole minkäänlaisia keinoja arvioida, kumpi heistä tuntee suurempaa kipua. Enintään voin arvata. Voin päätellä jotain, jos itselläni on ollut joskus vastaavia vaivoja tai vammoja, mutta varmasti en voi sanoa. Äänekäs voihkiminenkaan ei todista mitään.

Kivulle ei nimittäin ole mittareita.

Saati, että olisi jotain keinoja vertailla ihmisen ja kalan kipua keskenään.

torstai 8. lokakuuta 2015

Nobelia ja Poikakirjaa

Tuoreesta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajasta minulla ei ole mitään sanottavaa, koska en ole häntä lukenut. Joka tapauksessa on hienoa, että palkinto on mennyt Valko-Venäjältä kotoisin olevalle naiselle. Heitä ei ole juuri näkynyt eliitin kekkereillä.

Nyt on sopiva päivä nostaa esiin muutakin hyvää kirjallisuutta. Valitsen viisi vuotta sitten ilmestyneen Olli Jalosen romaanin Poikakirja.

Niin kuin kaikki hyvät kirjat, Poikakirja ei kerro vain itsestään vaan myös lukijastaan. Romaani osui minussa johonkin. Siinä pisimpään kuvatulla opettajalla viirasi pahasti. Hän sai minut muistelemaan omien opettajahuoneideni vartti-idiootteja ja lisäksi yhtä täysdespoottia.

Välitunneilla vahvempien oppilaiden mielivalta ei ollut edes koulukiusaamista. Se oli järjestelmän varsinainen sisältö. Kaikki ajattelivat, että mikä ei tapa, se vahvistaa.

Kokonaisen talven kuudesluokkalaisten huvina oli heitellä pienempiä etupihan tasanteelta alas. Huonosti kävi, jos meni liian lähelle rinteen reunaa eikä ollut ketään kuudesluokkalaista tuttua, jonka suojelukseen olisi voinut vedota.

Mutta Jalosen kirja ei ole vain ahdistuksen kuvaus. Siinä on onnellisiakin jaksoja, niin kuin lapsuudessa tapaa olla.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Pikkupojat, Messi ja Kopakkala pelaavat samaa peliä

Usein olen kuullut jonkun sanovan, ettei viitsi katsoa suomalaista jalkapalloa, koska se on "sellaista potkupalloa". Totta kai Messit ja Neymarit ovat pelaajina toista tasoa, mutta onko joku menemättä Popedan konserttiin sen takia, että se ei ole yhtä hyvä kuin U2? Pitäisikö kieltäytyä Imatrankoskesta sillä perusteella, että Niagara on korkeampi?

Jalkapallosta voi nauttia monella tasolla. Tietysti ovat ne maailmantähdet. Eilenkin muistelin jonkun kanssa sitä, kuinka Ronaldinho ymmärsi ampua vapaapotkun muurissa seisseiden pelaajien ali. Kuluneen kesän mukavia tapahtumia ovat olleet kaksi Tammelassa näkemääni liigapeliä. Oli mukava ilma, kohtuullisen hyvää peliä, täysi katsomo, hieno tunnelma, kotijoukkueen menestys ja bonuksena muutama tuttu pelaaja kentällä. Syyskuun lopulla iloitsin kovasti siitä, että paikallinen seuramme onnistui säilyttämään kolmosdivarin paikan.

Ehkä kaikkein hienointa on ollut viime viikonlopun puulaakiturnaus, jossa oli mukana 14 joukkuetta omalta kylältä. Sielläkin nähtiin ikimuistettavia maaleja, kuten komea ylänurkkalaukaus, kantapääkikka ja jokunen päällä tehty maali. Sitten on tavoittelemisen intohimo, onnistumisen tuoma ilo ja tappioiden tuska. Se on kaikilla maailman pallokentillä sama. Kun näkee oman laukauksensa menevän verkkoon, tunne on aivan sama, onpa tekijänä Zlatan tai se pikkupoika, josta entinen arkkipiispa John Vikström kertoi muistellessaan koululaisturnauksessa ampumiaan maaleja: "Sen lähemmäksi taivasta ei sen ikäinen pikkupoika pääse."

Ja ehkä hienoimpia ovat ne yhteydet ja ihmiskontaktit, joita kentällä ja kentän laidalla syntyy. Eilisissä puulaakipeleissä kuulin brasilialaisen sanovan: "Meillä on ensin Jumala ja sitten jalkapallo. Sen takia minä en olekaan jalkapallon harrastaja. Olen sen rakastaja."