Elämässä tasaisen vauhdin taulukot eivät toimi

Mahdollisesti koronavirus on vain vähäinen tussahdus, jota ei muutaman vuoden kuluttua muistella ollenkaan. Ehkä siitä selvitään vähillä uhreilla.

Koronavirus muistuttaa mahdollisena tussahduksenakin siitä, että historia tai yksityisen ihmisen elämä ei ole tasaisen vauhdin taulukko, jossa trendit aina toteutuvat ja tuoreesta kehityksestä voidaan ennustaa tulevaisuus. Päinvastoin yllätykset hallitsevat historiaa.

Juuri näihin yllätyksiin olisi hyvä varautua ja toisaalta juuri niitä ei voi hallita. Tämä pätee sekä pienen ihmisen elämään että kokonaisiin yhteiskuntiin. Kukaan ei voi sanoa tulevaisuudestaan juuri mitään ennen kuin on löytänyt elämänkumppaninsa ja joutunut sovittelemaan kaksi elämää yhdeksi. Isotkin rakenteet sortuvat odottamattomiin tapahtumiin. Melko vähäiseltä vaikuttava koronavirus on jo kumonnut Lapin matkailuennusteet ja laskenut Finnairin osakekursseja.

Suurempaakin on vielä tulossa; ei ehkä juuri koronaviruksen takia, mutta joskus tulevaisuudessa jostain muusta syystä. Marianne Alopaeuksen sanoin: "Minkä kaikki näkevät, on jo tavallisesti ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme vielä huomaa."

Keskitysleirien jälkeinen hiljaisuus

Kun olin päivällä käynyt Auschwitzissa, kirjoitin illalla blogihistoriani lyhyimmän tekstin. Totesin yksinkertaisesti, ettei ole mitään raportoitavaa.

Yli viiden vuoden jälkeenkään en osaa muistella omaa vierailuani. Sen tiedän käynnillä oppineeni, että leirissä kuoli paljon myös puolalaisia, kaikkiaan 75 000. Koko leirin asuttaminen alkoi puolalaisesta älymystöstä.

Helvettejä oli muuallakin. Dachaun leirissä Münchenin lähellä minut pysäytti se, että leirin naapurissa oli aivan tavallista asutusta. Kammottava historia oli solahtanut osaksi arkipäivää, eikä rautatieasemalla epäröity toivottaa ihmisiä sydämellisesti tervetulleiksi Dachaun kaupunkiin.

Yhteen keskitysleiriin minulla on henkilökohtainen suhde. Se on Gdanskin lähellä oleva vähemmän tunnettu Stutthof. Meidän poikien äidinäidinisä oli suomalainen merimies, jonka laivan saksalaiset pysäyttivät sodan loppuvaiheessa, kun Suomi ja Saksa olivat jo vihollisia keskenään. Laivan miehistö vietiin Stutthofin leirille. Siellä oli kaikkiaan 100 000 vankia, joista kuoli 65 000. Suomalaisia merimiehiä oli yhdeksänkymmentä, ja heistä kuoli viisi.

Kotiin päästyään vaari ei suostunut kertomaan kokemuksistaan yhtään mitään.

Syvyysnäköön tarvitaan kaksi silmää

Olen kuullut, että joskus 1950-luvun lopulla maanviljelijäsetäni ja hänen rakennusmestarikaverinsa ajelivat autolla maita ja mantuja. Kummallakin oli omat kiinnostuksenkohteensa. Toinen katseli peltoja ja toinen katseli taloja.

Mitä ihminen harrastaa, sitä hän myös näkee ympärillään. Erityisen vaarallisia ovat ihmiset, jotka tuntevat vain yhtä elämänalaa. Siinä on vaikeaa tai peräti mahdotonta välttyä yksisilmäisyydeltä. Kolmiulotteiseen näkemiseen tarvitaan kaksi silmää ja näkökulmaa.

Vain yhden fakki-idiotismin lajin olisin hyväksymässä, ja se on musiikki. Se on hyödyllistä. Se tuottaa ihmisille iloa ja lohdutusta, mutta on perin vaikea keksiä esimerkkejä siitä, että se yksinään olisi ollut johdattamassa laajamittaiseen pahaan.

Arto, 18 vuotta

Olen kirjoittanut tämän tekstin Minun seurakuntani -virikevihkoon sinä vuonna, kun olin 18-vuotias ylioppilas. Siinä näkyy yllättävän paljon niitä teemoja, jotka ovat minulle yhä tärkeitä. Tekstissä on uhoa, ehkä paatostakin, mutta ne piirteet on annettava nuorelle miehelle lempeästi hymyillen anteeksi.

Vallankumous on niin 1970-luvun sana, että sitä en enää käytä. Toisaalta tekstissä on ilmaisuja, jotka tuntuvat edelleen käyttökelpoisilta. Nykyisenä itsenäni lykkäisin tekstiin enemmän myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat parhaansa yrittäneet, mutta eivät ole kovin paljon jaksaneet.

Kirjoituksessa mainitaan teologi, jonka mukaan kirkon on vastattava kunkin aikakauden sille osoittamiin kysymyksiin. Hän on Paul Tillich, josta kirjoitin myöhemmin graduni ja jonka ajatuksiin olin näemmä jonkin verran tutustunut. Joko kyseessä oli lainaus lukion uskonnon oppikirjasta tai sitten kädessäni on ollut Tillichin kirjoituskokoelma Rajalla, joka edelleen on puhki luettuna hyllyssäni.

Näin kirjoitti 18-vuotias Arto:
Syystäkin moni on vakuuttunut siitä, että kirkko on joko kuollut tai ainakin näyttää kuolleelta. Pastori saarnaa joutavia, hänen julistuksessaan ei ole lainkaan ylösnousemuksen voimaa, hän puhuu kuin kirjanoppineemme. Naispappeuden vastustajan on taas hyvä viitata seurakunnan lehtoriin. Hänen ilmaisukykynsä riittää hädin tuskin pullakahveille. Diakonissan kävelytavastakin voi päätellä hänen ammattinsa. Nuorisotyöntekijä ei tunne, mikä on aikamme henki.

Seurakunnan työntekijän on pystyttävä heristelemään yksityisen ihmisen pinttyneimpiä virheitä ja kumoamaan tottumuksen lakeja. Hänen on osoitettava, että hän kykenee elämään vastoin vallitsevaa käytäntöä, alati uudistumaan ja tekemään joka päivä itsessään vallankumouksen. Jotta tämä on mahdollista, hänen on tunnettava sielunsa syvimmät tarpeet ja osattava katsoa maailmaa muiden silmin.

Monet maan niin sanotut viisaat näyttävät muille tietä vain päästäkseen pakoon oman hiljaisuutensa ääntä, olemassaolonsa voimaa ja perustaa, Jumalan puhetta. Seurakunnan työntekijä on sitä vastoin omakohtaisesti oivallettava, mitä merkitsee Jeesuksen lausuma: "Taivasten valtakunta on sisällisesti teissä." Vasta tämän tajuttuaan hän voi ymmärtää lähimmäistensä tarkoitusperiä.

Pelkkä sisäinen kokemus ei ole kuitenkaan kylliksi. Evankelista on muiden ihmisten kannalta hyödytön mystikko, ellei hän kykene ilmaisemaan, mitä hän tuntee ja ajattelee. Hänen on hallittava sekä suullinen että kirjallinen esitys, mutta hänen on kyettävä luomaan avoimia ja rehellisiä ihmissuhteita, joiden kautta kristillinen ilosanoma pääsee parhaiten leviämään.

On vaarallista tukeutua kovin lujasti kirkolliseen elämään, jolloin jokainen arkinen totuus saattaa unohtua. Keskiverto seurakuntalainen ei ole niinkään kiinnostunut armonvälineistä, perisynnistä ynnä pyhästä kolminaisuudesta, vaan hän haluaisi useimmiten vain hiljaisen paikan, joka kristillisen kirkon on kyettävä osoittamaan. Toisaalta on pidettävä mielessä, että perunan hinnat eivät saa milloinkaan syrjäyttää evankeliumin totuutta. Uskoakseni juuri tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että meidän keskuudessamme on aina köyhiä.

Seurakunnan työntekijä on todistettava omalla vaelluksellaan sitä, että elämä on muutakin kuin keskimäärin 65 vuotta olemassaoloa, jonka hinta on surkeasti noussut. Entisajan rovastin ankaruus ei menestykään tämän päivän maailmassa. Joku teologi on sanonut, että kirkon on vastattava kunkin aikakauden sille osoittamiin kysymyksiin. Atomiajan ihminen ei tarvitse helvetin kuvauksia; ellei hän ole jo helvetissä, hän saavuttaa sen nappia painamalla. Liian monen elämä on niin kurjaa, että hän ei jaksa kiinnostua vielä omaansakin katkerammasta todellisuudesta. Jo nykyisessä hänellä on yllin kyllin.

Toivoa kristityn on julistettava ja samalla muistettava, mitä Jeesus sanoi ensimmäisestä kivestä. Kirkon työntekijän on autettava ihmisiä uskomaan, että vaikka meillä on vastassamme samat vaikeudet tänään ja huomenna, tulevaisuuden tähden ja sen puolesta kannattaa silti elää. Tässä on mittapuu, jonka mukaan kirkon palveluksessa olevia täytyy arvostella. Messuääni ei ratkaise eivät liian kauniit, koukeroiset puheet, vaan toivosta on tehtävä arvosteluperuste.

Mikä ihmeen uskontunnustus?

Olen ollut havaitsevinani, että ihmisten on entistä vaikeampi yhtyä ääneen luettavaan uskontunnustukseen.

Mikä uskontunnustus sitten on?

Se on se rippikoulussa ulkoa opittava kristillisen uskon tiivistelmä, joka alkaa sanoilla: "Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan." Se on uskon kannalta tärkeiden asioiden luettelo, mutta se ei ole samalla tavoin luettelo kuin Euroopan pääkaupunkien lista on luettelo. Sen tosiasiat ovat toisenlaisia tosiasioita kuin valtiot ja kaupungit. Se on lähempänä musiikkia kuin alkuaineiden jaksollista järjestelmää.

Ikivanhaa kielikuvaa hyödyntäen uskontunnustus on kuin sormi, joka osoittaa kuuta kohden. Kun pyydetään sen avulla katsomaan tänne tai tuonne, viisas on välittämättä sormesta ja etsii sen sijaan taivaalta kuuta.

Tai voidaan sanoa, että uskontunnustus on kristillisen yhteisön Maamme-laulu, joka ilmaisee ennen kaikkea yhteisöön kuulumista. Lauluun voi hyvillä mielin yhtyä, vaikka ei täysin ymmärtäisi, mitä tarkoittaa "soi sana kultainen". Ei haittaa, vaikka Suomi ei olisi kirjaimellisesti oma synnyinmaa, vaan olisi sattunut syntymään vanhempien ulkomaankomennuksella.

Eikä kaikesta kannata saivarrella, ei esimerkiksi siitä, että "maa kallis isien" on kieltämättä turhan miesvaltaisesti sanottu.

Sekä uskontunnistuksen että Maamme-laulun pointti ei ole yksityiskohdissa, vaan yhteisöllisyydessä ja siinä, mihin ilmansuuntaan tämä sormi osoittaa.

Kun kauppalappu herättää muistoja

Jostain pöytälaatikostani löysin ryppyisen paperin, johon oli kirjoitettu tällainen lista: "Jugurtti, viilit, rasvaton maito, muu maito, mehu, margariini, nakit, lihatuotteet, karjalanpiirakat, pulla, leipä, kirsikkatomaatit, banaanit, mandariinit tai klementiinit, viinirypäleet, perunat, pakastekeitot, kahvi, suodatinpussit, hiutaleet, makeiset, vessapaperi."

Hetken mietin, mikä listaus tuo mahtoi olla, mutta aivan saman tien asia tuli mieleen ilman, että olisi tarvinnut paljon ponnistella.

Kyseessä oli kauppalista niiltä ajoilta, kun äiti asui vielä kotonaan ja minä kävin viikoittain hänelle kaupassa.

Noin yksinkertaisiin ja arkisiin asioihin muistot kiinnittyvät.

Bestsellereistä oppii ajattelemaan niin kuin muutkin ajattelevat

Kun lukee bestsellereitä, lukee sitä mitä muutkin lukevat ja oppii ajattelemaan niin kuin muutkin ajattelevat. Jos tavoittelee uusia, omaperäisiä ajatuksia, on etsiydyttävä vähälevikkisen kirjallisuuden ääreen.

Yksi tutustumisen arvoinen ja vähän tunnettu kirja on Augusto Monterroson Musta lammas ja muita eläinsatuja. Monterroso on pitkään Meksikossa asunut guatemalalainen.

Kirja on helppolukuinen ja samalla viisas.

Eläinsadut ovat aina velkaa Aisopokselle, mutta Monrerroson keitto on omaperäinen, ja siinä voi havaita aineksia vaikkapa Kafkalta.

Tyypillinen tarina on kertomus kameleontista, jonka seurassa olevat kuljettavat mukanaan värillisiä laseja pitääkseen yllä kameleontista saamansa vaikutelman. Jos kameleontti on violetti ja päättää muuttua siniseksi, muut ottavat esille punaisia laseja, katsovat kameleonttia niiden läpi ja niin kameleontti näkyy edelleen violettina.

Jälkikirjoitus laiskoista ja kiireisistä

Olen arvostanut ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan mutta eivät pidä tekemisistään ääntä. Vastaavasti tunnen vaivaantumista sellaisten ihmisten lähellä, joihin pätevät sananlaskut "Laiska töitään luettelee" ja "Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten".

Blogin aiheena laiskat ja samalla kiireitään mainostavat ihmiset ovat polttaneet mieltäni pitkään.

Epäröin kirjoittamista kauan. Tarvitsin siihen hyviä esimerkkejä, mutta omista työpaikoistani en voi kirjoittaa. En välitä kirjoittaa edes omalta paikkakunnalta, koska paasikivimäisesti olen pitänyt periaatteena, että mahdolliset viholliset on hankittava kaukaa.

Ainoa kyseeseen tullut työyhteisö oli se sairaala, jossa isäni oli viimeiset vuotensa. Sitä tunsin kyllin hyvin, ja se oli turvallisen kaukana. Siinäkin oli ongelmansa, koska hoitajat eivät ole yhtään huonompia työntekijöitä kuin muut ihmiset, ehkä jopa parempia. Kun heitä käyttää esimerkkinä, on vaara että heitä luullaan kirjoituksen varsinaiseksi aiheeksi eikä ihmisiä yleensä.

Tästä johtuu se, että käytin 2600 merkistäni niin paljon tilaa sairaanhoitajien kiittämiseen. Ajattelin, että se antaisi hyväksyttävän tilan myös kritiikille.

Ainakaan vielä en ole törmännyt hoitajiin, jotka olisivat suuttuneet minuun. Varmaan heitä on niin kuin aina on lukutaidottomia, mutta someraivoa ei ole noussut, vaikka tämänkertainen kolumni tuntuu herättäneen enemmän huomiota kuin kolumnini yleensä.

Blogini on luettavissa täältä.

Kerrankin rehellinen palkintoraati

Takavuosina kunnassamme valittiin kahdesti peräkkäin vuoden yrittäjäksi yritys, joka jo vuotta myöhemmin päätyi konkurssiin.

Hyvin sattumanvarainen on niinkin tunnettu ja paljon puhuttu saavutus kuin kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Loppuvaiheessa siinä on kyse vain yhden ihmisen mielipiteestä ja kirjallisesta mausta.

Vain yhden kerran olen törmännyt rehelliseen, tosiasiat muistavaan palkintoraatiin. Näin Pirkkalan Jalkapalloklubin erään juniorijoukkueen johto perusteli valintojaan kauden lopussa:

"BP - maalivahtina sai loistotorjunnoillaan monet vastustajat epätoivon partaalle (joukkueenjohtajan poika). JH - puolustuksen lukko, jonka hirmuvetojen edessä vapisee vastustaja kun vastustaja (pojan isä hankki hyvät sponsorirahat, joilla kustannettiin pelipaidat). OS - koko ajan ratkaisuihin pyrkivä tekniikkataituri vailla vertaa (apuvalmentajan poika).